kerran Mike Goldberg
aloittelee maalausta. Satun
paikalle.
"Istu alas ja ota
ryyppy" hän
sanoo. Join; me joimme. Nostin
katsetta. "Sinulla on siinä
SARDIINEJA."
"Joo, jotain sellaista se
tarvitsi."
"Aha." Minä menen ja
päiviä menee
ja taas satun paikalle. Maalaus
elää, ja minä elän, ja päivät
menevät
menojaan. Satun paikalle. Maalaus
on
valmis. Missä ovat SARDIINIT?
Jäljellä on vain kuolleita
kirjaimia, "Siinä oli jotain
liikaa," Mike sanoo.
Entä minä? Päivänä muutamana
mietin
väriä: oranssi. Kirjoitan rivin
oranssista. Pian se on koko
sivu sanoja, ei säkeitä.
Sitten toinen sivu. Pitäisi olla
niin paljon enemmän, ei
oranssista, vaan
sanoista, siitä miten kauhea
oranssi appelsiini on ja
elämä. Päiviä menee. Vaikka
kirjoitan
proosaa, olen runoilija. Runo
valmistuu enkä vieläkään ole
maininnut
oranssia. On kaksitoista runoa,
nimitän
ne APPELSIINEIKSI. Ja päivänä
muutaman galleriassa
näen Miken maalauksen, sen nimi
on SARDIINEJA.
(8.11.2004)
Why I am not a painter?
I am not a painter, I am a poet.
Why? I think I would rather be
a painter, but I am not. Well,
for instance, Mike Goldeberg
is starting a painting. I drop in.
"Sit down and have a drink" he
says. I drink; we drink. I look
up. "You have SRDINES in it."
"Yes, it needed something there."
"Oh." I go ande the days go by
and I drop in again. The painting
is going on, and I go, and the days
go by. I drop in. The painting is
finished. Where's SARDINES?
All that's left is just
letters, "It was too much", Mike says.
But me? One day I am thinking of
a colour: orange. I write a line
about orange. Pretty soon it is a
whole page of words, not lines.
Then another page. There should be
so much more, not of orange, of
words, of how terrible orange is
and life. Days go by. It is even in
prose, I am a real poet. My poem
is finished and I haven't mentioned
orange yet. It's twelve poems, I call
it ORANGES. And one day in a gallery
I see Mike's painting, called SARDINES.
(Frank O'Hara: “Why I am not a painter?”
The Selected Poems of Frank O'Hara (1974)112)
