Nailonsukkamurhaajaan törmättiin sattumalta Kirjakantissa

 

Museon on oltava pimeänä viideltä. Varttia vaille ahdan valokuvarunouden työpajan tarvikkeet autoon talvirenkaiden kaveriksi. Sitten hissiin, kuudenteen kerrokseen ja työhuoneeseen. Kirjakantin vieraista jaksan käydä tervehtimässä Jyrki Heikkistä ravintola Kummisedässä yhden pullo-oluen verran. 

Samalla reissulla kirjailija Suonna Kononen yllättää pyytämällä omistuskirjoitukseen Juoksijan testamenttiin (1985). Joensuusta asti Kononen oli varannut kokoelman laukkuunsa huomattuaan, että signeerattuna hänen hyllystään ei löydy kirjojani.

Seuraavana päivänä on levättävä, mutta sunnuntaina Taidemuseolla julkistamme vuoden 2025 pohjois-savolaisen kirjailijakiertueen. Kirjailija Antti Heikkisen kanssa mietimme, että Kuopiota 1960-luvun alkuvuosina piinanneesta nailonsukkamurhaajasta saisi ehkä kirjan, jopa näytelmän. Tiedä tuosta, mutta maanantaina laadin säkeitä ”Nailonsukkamurhaajaan”, joka voisi kuulua Museorunoihin. Kuva vain puuttuu.

Valokuvarunouden työpaja Kirjakantissa

 Kuka on kirjoittanut runon?

Kuka on lukenut runon? Entä lainannut kirjastosta runoja tai ostanut runokirjan?

Tehtävä (etäännyttäminen): Mene kirjastoon, lue runokirjoja, joista lainaat runon tai runoja, joihin liittyen voisit ottaa valokuvan.

Kuka on ottanut valokuvan?

Onko jokin kuvasi sellainen, johon voisi liittyä runo?

Onko valmiina jonkun toisen kuva, johon liittäisit runon?

Kumpi oli ensin kuva vai runo?

 

Oletko tehnyt valokuvarunon

eli yhdistänyt runon valokuvaan?

Toimisiko runo yksin ilman valokuvaa

ja valokuva ilman runoa?

Jos runolla ja valokuvalla on oma tarinansa,

mitä yhteisteos kertoo?

Valokuvarunouden työpaja Kuopion museossa 15.–16.11.2024 klo 12.00–17.00.

Kuvan ja sanan, valokuvan ja runon yhteispelillä syntyy valokuvaruno. Valokuvarunouden työpajassa rakennetaan kuvien ja runojen pohjalta näyttelyä ja uutta mustavalkeaa kokoelmaa Museorunot, jonka lopputulokseen jokainen pajaan osallistuja voi vaikuttaa.

Näyttelyn, Valokuvarunouden manifestin (2016) ja runokokoelman mahdollisuuksien esittelyn lisäksi työpajassa vieraileva voi tuoda oman runonsa ja valokuvan, josta yhteistyössä työstetään ja tulostetaan uusi teos, valokuvaruno.

Kirjailijan työpajassa saa olla mukana hetken tai kaksi päivää. 

Miksi en ole maalari?

 

kerran Mike Goldberg

aloittelee maalausta. Satun paikalle.

"Istu alas ja ota ryyppy" hän

sanoo. Join; me joimme. Nostin

katsetta. "Sinulla on siinä SARDIINEJA."

"Joo, jotain sellaista se tarvitsi."

"Aha." Minä menen ja päiviä menee

ja taas satun paikalle. Maalaus

elää, ja minä elän, ja päivät menevät

menojaan. Satun paikalle. Maalaus on

valmis. Missä ovat SARDIINIT?

Jäljellä on vain kuolleita

kirjaimia, "Siinä oli jotain liikaa," Mike sanoo.

 

Entä minä? Päivänä muutamana mietin

väriä: oranssi. Kirjoitan rivin

oranssista. Pian se on koko

sivu sanoja, ei säkeitä.

Sitten toinen sivu. Pitäisi olla

niin paljon enemmän, ei oranssista, vaan

sanoista, siitä miten kauhea oranssi appelsiini on ja

elämä. Päiviä menee. Vaikka kirjoitan

proosaa, olen runoilija. Runo

valmistuu enkä vieläkään ole maininnut

oranssia. On kaksitoista runoa, nimitän

ne APPELSIINEIKSI. Ja päivänä muutaman galleriassa

näen Miken maalauksen, sen nimi on SARDIINEJA.

(8.11.2004)

 

Why I am not a painter?

 

I am not a painter, I am a poet.

Why? I think I would rather be

a painter, but I am not. Well,

 

for instance, Mike Goldeberg

is starting a painting. I drop in.

"Sit down and have a drink" he

says. I drink; we drink. I look

up. "You have SRDINES in it."

"Yes, it needed something there."

"Oh." I go ande the days go by

and I drop in again. The painting

is going on, and I go, and the days

go by. I drop in. The painting is

finished. Where's SARDINES?

All that's left is just

letters, "It was too much", Mike says.

 

But me? One day I am thinking of

a colour: orange. I write a line

about orange. Pretty soon it is a

whole page of words, not lines.

Then another page. There should be

so much more, not of orange, of

words, of how terrible orange is

and life. Days go by. It is even in

prose, I am a real poet. My poem

is finished and I haven't mentioned

orange yet. It's twelve poems, I call

it ORANGES. And one day in a gallery

I see Mike's painting, called SARDINES.

 

(Frank O'Hara: “Why I am not a painter?” The Selected Poems of Frank O'Hara (1974)112)

 

6 + 6 = ⸙ ⸙

 

"Kuusi ei ole vain havupuu, se on myös sinun kuusi"

 

Katu niin leveä ja hiljainen

           autot pysähtyneinä.

Kaikki niin unta

kuin hengittäisi tähän nämä talot

ja tuonne kadun päähän kaksi kuusta

taivasta vasten merta toinen

sinulle.

(Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, WSOY 1972)

 

”Teoksen loppu on hyvin tunnistettavasti Huvilakadulla, jonka päässä ennen rantaa kasvaa kaksi kuusta. Sittemmin ne ovat saaneet vierelleen yhden, erilaisen kuusen lisää. Runossa katu sumentuu uneen, jonka puhuja tarjoaa kaivatun jaettavaksi… ’Kuusi’ ei ole vain havupuu, se on myös sinun ’kuusi’. Seuraava runo päättyy: ’En minä käännä päätä, se on kuu’.”

(Jonimatti Joutsijärvi: Mirkka Rekola. Elämä koko ajan käy ilmi salasta II, Into 2024, 38)

Yli-Juonikkaan kirja purkaa itse itsensä

 

Nimensä mukaisesti Jaakko Yli-Juonikkaan kirja Tuhatkaunokin tuho (Siltala 2024) on niin juonikas, että se tuhoaa itse itsensä. Eikä vain kirjailijan valitsemalla dekonstruktion eli purkamisen tarinalinjoilla vaan myös fyysisenä teoksena, kun Kuopion pääkirjastosta lainaamani kappale hajosi käsiin heti ensi lukemalla. 

Epäilen, että olin ensimmäinen sivunumerottoman, 1 265 grammaa painavan ja A4-kokoisen Tuhatkaunokin lainaaja ja lukija. Kun varsin ohuella langalla tehty koptisidos ei kestänyt ensimmäistä lukijaa, miten käynee seuraavalle lainaajalle.

Kustantaja Siltalan mukaan Neljä ratsastajaa -sarja huipentuu 650-sivuisessa Tuhatkaunokin tuhossa, joka ”palmikoi, bastardisoi ja romahduttaa Yli-Juonikkaan aiempaa tuotantoa ja jatkaa monien edeltävien teosten tarinalinjoja”. Näillä keinoin ”kirjailija etsii yhteyttä lukijaan, jolta peritään vanhoja velkoja”.

Vanhojen velkojen lisäksi tulee uusia, jos kirjasto komentaa ensilukijan korvaamaan tuhotun kirjan. Tai [Blokin] kuten kuuluu Tuhatkaunokin alaotsikko laminoidussa etukannessa. Yhtä ohuessa takakannessa on vain ISBN-tunnus. Painopaikkaa en löydä sisäsivuilta enkä kustantajan sivuilta, joten epäselväksi jää, kuka vastaa painojäljestä tai juoni – ehkäpä Yli-Juonikkaan avustamana – itse itseään purkavan koptisidoksen.

Jälkistrukturalismia

Kuopion pääkirjaston tiskillä lukijan harjoittamasta kirjan purkamisesta ei hermostuttu. Sidoksen vilkaisun jälkeen todettiin vain, että korjaamme tämän. Kiitos.

Tänään Suomen arkistojen, kirjastojen ja museoiden hakupalvelustakaan en löydä Tuhatkaunokin painopaikkaa. Sivuluvusta Finna antaa eri tiedot kuin kustantaja: ”noin 560 sivua useina numerointijaksoina : kuvitettu ; 30 cm.” 

Huomautukset: ”Osa sivuista ylösalaisin.”

Kaupungilla on myös kuultu, että netissä on video – tai Siltalan sivuilla on nähty liikkuvaa kuvaa – jossa Yli-Juonikas ja kirjailija Harry Salmenniemi eivät dekonstruoi painojälkeä vaan liimaavat kansikuvia Tuhatkaunokkeihin samalla tavalla kuin runoilija Tuija Välipakka lisäsi kuusen neulasen Saari josta olen poissa -kokoelman (2024) esilehdille.

Postpoststrukturalismia 14.10.2024

Kriitikko Ville Hänninen ei näe Tuhatkaunokin tuhossa kansia. Hänninen käsittää teosta määrittäväksi tekijäksi alaotsikon [Blokki], jolla hän tarkoittaa koptisidosta mainitsematta ”langoilla yhteen sidottua arkkinippua”.

Hänninenkään ei mainitse ”A4-kokoisen formaatin” painopaikkaa, mutta kertoo Parnasson 5/2024 Kirjan takana -palstalla Katri Astalan graafisen toteutuksen ja taiton tekijäksi. Kirjan poikkeuksellinen muoto syntyi kuitenkin keskusteluissa kustannustoimittaja Antti Arnkilin kanssa. Arnkilin mukaan:

Teos on niin säpäleinen, ettei se edes pysy jämptisti kasassa. Yksittäiset arkit vaikuttavat siltä kuin ne olisi vain kyhätty kokoon.

Pentti Saarikosken Hämärän tanssien draamallisuudesta

 

”Valamon ystävänä ja ortodoksina Kalle Holmberg lopetti ohjaajan uransa useamman kerran. Ideoita oli, ja työtarjouksia tuli teattereista niin, että ohjaaja ei osannut jäädä eläkkeelle, ennen kuin tuli se viimeinen niitti. Kun usko loppui, kaikki loppui. Holmbergin usko loppui, kun hän epäili menettäneensä kyvyn lumota työryhmä. 

Ritva ja Kalle Holmberg
Valamon hautausmaalla.

Kun on nähnyt Holmbergin esiintyvän yksin Kuopion kaupunginteatterin isolla näyttämöllä, tietää miten hän lumosi työryhmän lisäksi katsojan ja koko salin. 

Teatterieläin Holmbergiin verrattuna paperimies lähtee takamatkalta, mutta uskoni on vahva siihen, että Pentti Saarikosken runoelmasta Hämärän tanssit on mahdollista tehdä sovitus, näyttämöllinen esitys tai kuulokuva, josta nautimme vaikka seuraavilla Saarikoski-päivillä elokuussa 2025. 

Tai sitten todetaan, että Hämärä ei tanssi enää, kuten kuuluu Vesa Haapalan viidennen runoteoksen nimi (Otava 2019). Ikään kuin Saarikosken Hämärän tanssien (Otava 1983) päälle- tai sivullekirjoitetussa runoelmassa tanssin loppuun viittaavat säkeet:

raivoaan haukkovat lähiöt

hämärä ei tanssi enää

pimeä on pilkkonut valon

eikä puhdasta tilaa ole.

Onko ilmastonmuutoksen ajassa, puhtaan valon ja tilan puutteessa, aikaa runoelmien adaptaatioihin? Ja miksi palata juuri Hämärän tansseihin? Ja jos hämärää tanssitetaan, miten näyttämöllinen sovitus toimii suhteessa meidän antroposeenin hätätilaan; tästä hetken – ja hetkestä elävästä – suhteestahan esittävän taiteen lumossa on kyse.”

Näin alkoi alustus, jonka pidin Saarikoski-päivillä Valamon luostarissa 16. elokuuta 2024. Esitelmän jatkot on julkaistu esseenä Kritiikin Uutisissa 18. syyskuuta 2024.

Litania Pentti Saarikosken (1937-1983) haudalla Valamossa 16.8.2024.

Valamossa tein kaksi lisäystä, jotka eivät ole mukana esseessä. Kesällä saaressa tiskatessani kuuntelin näyttelijä ja kirjailija Johannes Lahtelan keväällä julkaistua elämäkertaa. Lahtela on esittänyt monologin Tiarnia-sarjasta, joka nettitarkistuksen perusteella koettiin Lahden Runomaratonissa ja Vaasan kaupunginteatterissa vuonna 2003.

Ohjaaja Heikki Huttu-Hiltunen puolestaan muistutti Facebook-kommentissaan, että näyttelijä ja ohjaaja Kimmo Kahra on tehnyt sovituksen Hämärän tansseista Vaasan kaupunginteatteriin. Teatterin listaamasta ohjelmistosta ei kuitenkaan löydy minkäänlaista merkintää esityksestä, ja näinhän näytelmälle joskus käy; teatterihistoriaa laadittaessa muutaman esityskuvan tai videon lisäksi arvostelut jäävät ainoiksi lähteiksi. Tällä kertaa arvosteluakaan ei löytynyt.