Miksi sanataiteista jaloin vaipui unholaan?

”Runous vaipui muiden taidelajien mukana unholaan.

Nyt 76 vuoden jälkeen meidän on tullut aika palauttaa laji urheilukartalle.

Ainakin kansallisella tasolla.”

https://www.runomaajoukkue.fi/

Miksi sanotaan, että olet runoilija ja kirjailija? Miksei runoilija riitä?

Miksi sana kirjailija sisältää runoilijan, mutta runoilija on kirjailija vasta nekrologissa? Miksi ammattikirjailijan näkökulmasta silloin, kun puhutaan tai pyritään runolliseen ilmaisuun, se näyttäytyy toritaiteen tapaisena tarjouksena?

Runollinen on jo sanana yläpilveä, ohut adjektiivi, joka viittaa helppoon, halpaan ja kevyeen. Runollinen tarkoittaa hommailua, joka ei käy työstä, koska runoilija on epätarkka, omalaatuinen ja boheemi. Oikein runollisen taiteilijan kanssa aikataulujen pettäminen on niitä pienimpiä petoksia.

Niinpä runoutta osaa tehdä kuka tahansa ja saa opettaa kuka tahansa luovaksi mainittu. Jokainen meistä on sen verran runollinen persoona, että osaa arvostella runon hyväksi tai huonoksi. Tai antaa pisteet 1,0 –10,00 kuten Runopuulakissa, jota pelataan kansainvälisillä Poetry Slam -säännöillä.

Mutta kun runomaajoukkuetta valitaan Pariisin olympialaisiin, miksi yksi runoilija seitsemän moniottelijan joukossa riittää vakuudeksi siitä, että laji liittyy runouteen?

Kelpaisivatko nämä moniottelijat myös piano- tai viulukilpailun tuomareiksi? Entä koululaisen kuvataiteellisen tai näyttämöllisen lahjakkuuden arvioijaksi? Jos runouden tuomariksi kelpaa kuka tahansa moniottelija, niin yhtä hyvin runoilija valmentaa nuorten jääkiekkojoukkueen finaaliotteluun.

Eli olympiakomitean mainoksen laatijat olettavat, että mitä enemmän koululaista viihdyttää sitä paremmin runollisuus putoaa. ”Ainakin kansallisella tasolla” urheiltaessa on mentävä riman ali sieltä, missä pehmein alastulopaikka. Ammattirunoilija on vain runollinen koriste, postimerkki, jota on nuolaistava sen verran, että kukaan ei ota runoutta taiteena liian vakavasti.

Runoiluhan on viihdettä siinä, missä mikä tahansa luksus ja huippu-urheilu.    

Neuvoja parhaasta päästä

Kolumnisti Jussi Murtasaaren mielestä nuorten kansallinen runokilpailu on hyvä idea, josta olympiakomitealle on nostettava hattua, koska ”sanataiteesta jaloimman nostaminen on kuitenkin aina hyvästä”.  

Eli kun ollaan oikealla asialla, mikä tahansa käy. Finlandia-palkittu teos ei ole oikeasti vuoden paras, mutta kustantajien mainos on nielaistava siinä missä mikä tahansa valkoinen valhe, koska ollaan kirjallisuuden asialla. Vai, uskooko joku oikeasti, että Jukka Viikilän kaksi romaania ovat olleet kaksi kertaa vuoden parhaita teoksia? 

Se, joka uskoo, tietää jo alkukeväästä ilmestyneen Viikilän III romaanin pokkaavan III Finlandian, mikä ei tarkoita että Viikilän kirjat eivät olisi lukemisen arvoisia teoksia.

Se, joka uskoo, ei tiedä, ketkä moniottelijat näitä palkintoja jakavat. Kymmenottelija on moniottelijoista parhaita, joten seuraavan Finlandia-voittajan valitsee Suomen kaunein seitsenottelija Maria Huntington.

Se, joka uskoo, tietää miten pieni maa on. Kaikkihan tuntevat toisensa, joten jäävi arvostelija tai palkinnon jakaja on vain idea, kansallisella tasolla. Kaksi vaatii kolmatta, joten Viikilän III Finlandia on ihan tilastollinen fakta.

Murtasaaren taidekäsityksen mukaan runoudessa ”korostuu sanojen ilmaisuvoima”, kun taas urheilu on ”leimallisesti fyysinen suoritus”. Paras ala- tai yläpää synnyttää niin urheilua kuin kulttuuria, ja parasta runoutta syntyy, kun paljastaa itsensä sellaisena kuin on. 

”Yhteistä molemmille on se, että paras suoritus vaatii urheilijaa tai runoilijaa paljastamaan itsensä ja sisäiset intohimonsa sellaisena kuin on. Urheilu on kulttuuria parhaasta päästä. Samoin runous. Jo pelkästään näistä syistä on hienoa, että nuoret saavat väylän tuoda kykynsä esille sanataiteena, urheilun rinnalla.” (Savon Sanomat 11.4.2024)  

”Toritaiteen kaltaista toimintaa”

Ammattirunoilijan näkökulmasta kolumnin runouskäsitys on ”toritaiteen kaltaista toimintaa”, johon professori Anita Seppä viittaa artikkelissa, joka on julkaistu Synteesin taidekirjoittamisen teemanumerossa 4/2024.

”Kirjailijoiden muita heikompaa institutionaalista asemaa taidekentällä ja yliopistoissa kuvaa hyvin havainto, että ’luovaa kirjoittamista’ voi harjoittaa monilla akateemisilla aloilla suhteellisen vapaasti, vaikka tekijällä ei olisi juuri minkäänlaisia erityistaitoja kirjallisen taiteen tai luovan kirjoittamisen aloilta. Kirjallisen taiteen erityisosaajat – esimerkiksi Maggie Nelsonin kaltaiset kokeellisen kirjallisuuden ja autoteorian huippuosaajat (Sinelmiä 2009 ja Argonautit 2015) – eivät kuitenkaan voi tarttua vastaavasti luovan taiteensa lisäulokkeena vaikka siveltimeen, balettitossuihin tai tahtipuikkoon joutumatta sekä taiteilijoiden että tutkijoiden silmissä naurunalaiseksi. Toinen esimerkki: ammattirunoilijan näkökulmasta runollisen ilmaisun luova harrastaminen näyttäytyy lähes aina toritaiteen kaltaisena toimintana, jolla ei ole selkeää suhdetta nykytaiteeseen. Miksi taiteellisen tutkimuksen ja luovan kirjoittamisen yhteen liittävä tutkimus on ollut pelkästään haluton tarttumaan tähän erotteluun?

Seppä pohtii artikkelissa ”Taiteellinen tutkimus, kirjallisuus ja jälki-disiplinääriset kirjoittamisen muodot”, miten luova kirjoittaminen, taiteellinen tutkimus ja kirjallisuus (taiteena) kiinnittyvät toisiinsa taiteellisen tutkimuksen kentällä, ja millaisia eroja on näiden kirjoittamisen muotojen välillä. Entä, miten kirjallinen taide, joka on muotoutunut monialaiseksi hybridiksi, voisi tulla osaksi yhtä monialaista luovan kirjoittamisen tutkimusta ja opetusta?

Suomen ensimmäinen luovan kirjoittamisen yliopistotasoinen MA-koulutusohjelma perustettiin vuonna 1996 Jyväskylän yliopiston kirjallisuustieteen katveeseen. Resurssit verrattuna muuhun taiteilijakoulutukseen ovat kuitenkin pienet – joskin omalta kohdaltani ne olivat riittävät, koska olin jo toiminut nelisen vuotta vapaana ammattikirjailijana – ja muiden taidelajien korkeakoulutuksesta poiketen opettajakunta ei koostu ammattikirjailijoista vaan humanistitutkijoista.

Ensimmäinen selkeästi kirjailijavetoinen luovan kirjoittamisen ohjelma käynnistyi Taideyliopistossa 2017. Tohtoritutkinnosta haaveileva luovan kirjoittamisen opiskelija ohjataan kuitenkin hakemaan maisteritutkinnon jälkeen teatterikorkeakouluun.

Kuolematon urheiluruno

Jos tohtoritason kirjailijakoulutuksesta ei oteta vastuuta – ja toinen kysymys on, miten monta tohtorirunoilijaa tarvitaan kansallisella tasolla – yhtä vastuuttomasti olympiakomitea valmentaa  koululaisia Pariisin olympialaisiin.

Runous on oma lajinsa, jonka tekniikan opettaminen ei onnistu parhaiten moniottelijalta. Urheilurunouskin on oma lajinsa siinä missä Runopuulaaki tai valokuvarunous. Toisaalta rata on auki; kuolematon urheiluruno on vielä kirjoittamatta, kuten todetaan Parnasson 6-7/2014 esseessä ”Urheilukirjailijoiden jäljillä”:

Kun kotimaisessa kirjallisuushistoriassa taide ja urheilu ovat olleet toisensa poissulkevia yhtä hyvin kuin [Jari] Ehrnroothin juoksija ja herrasmies, niin totta on sekin, että urheilu ei ole juuri inspiroinut taiteellisesti merkittäviin saavutuksiin. Hellaan perinne ei ole synnyttänyt edes yhtä kuolematonta urheilurunoa, jos sellaiseksi ei lasketa Aleksis Kiven ”Metsämiehen laulua", Uuno Kailaan "Pallokentän laidalla" tai Aaro Hellaakosken "Suksilaulua".

Mikäpä oli Hellaan perinteen puolesta essehtiessä sillä, joka aloitti runoilunsa kokoelmalla Juoksijan testamentti (Gummerus 1985). Urheilusta kirjoittamista jatkoin novellikokoelmassa Lentävä C, urheilukirjassa Kylmä maraton, Sivullisissa ja Savonia-palkitussa romaanissa New Yorkin Lentävä suomalainen, josta dramatisoin kuunnelman Lentävä suomalainen 2015. Urheiluromaanin taustat löytyvät blogista.

Valokuvarunoja Turun Kirjan talossa 4.4. –26.4.2024

 

Turkulainen runoilija Markku Into (1945-2018) ravintola Laternassa Tampereella 1982.

Näköala, kirjailijakuvia ja Museorunot

Ateneumin yläsalin uuden näyttelyn avaa Ferdinand von Wrightin klassikkoteos Näköala Haminalahdelta (1853), joka on maalattu Kuopion Haminavuorelta. Teoksesta sai nimensä kuopiolaisen kirjailijan Jouni Tossavaisen valokuvarunojen kokoelma Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022). 

Turun Kirjan talossa (Nunnankatu 4) valokuvarunojen näyttely Näköala Haminavuorelle, Tossavaisen ottamia kirjailijakuvia ja uusia valokuvarunoja kokoelmasta Museorunot on esillä 4.–26. huhtikuuta 2024. Näyttelyn avajaiset ovat torstaina 4.4. klo 17.00.

Näköala Haminavuorelle on Tossavaisen neljästoista runokokoelma. Haminavuoren kansallismaisemaan liittyy myös Tossavaisen romaani Taistelevat metsot (Aviador 2020), joka kertoo Ferdinand von Wrightin (1822–1906) yhdestä päivästä Haminalahden kartanossa. 

Kirjailijakuvat on vedostettu vanhoista mustavalkeista filmeistä. Suurin osa matkojen varrella vastaan tulleista kirjailijoista on muuttanut paremmille kirjoitusmaille. Museorunot-kokoelman ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan vihkiäisten ja luonnontieteellisen puolen remontin avajaisten tilausrunoihin.  Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa kirjailijan savolaisella synnyinseudulla Tervossa.

Aiemmin julkaistuja valokuvan ja runon yhteisteoksia ovat kokoelmat Metsännenä (1990) ja Kuusikirja (2012).

---

Jouni Tossavainen on Kuopiossa asuva kirjailija, joka opiskeli kirjallisuutta Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa. FM Tossavainen on julkaissut sekä runoutta että proosaa. Esikoiskokoelma Juoksijan testamentti painettiin vuonna 1985 ja Savonia-palkittu romaani New Yorkin Lentävä suomalainen julkaistiin 2014. Ferdinand von Wrightistä kertovan yhdenpäivänromaanin Taistelevien metsojen jälkeen ilmestyivät romaani Pojan usko (2021) ja Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla. (Aviador 2023). Pohjois-Savon taidetoimikunnan Taidepalkinto myönnettiin kirjailijalle 2023.

 

Valokuvarunous, mitä se on?

Valokuvarunoteokset ovat pääosin valokuvaajan ja runoilijan yhteistyötä. Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen, jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.

Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen taitto korostaa kolmeakymmentä Matinmikon ottamaa valokuvaa. Mahtiotoksia vaelluksiltaan ja henkilökuvia kirjailijoista on ottanut esimerkiksi runoilija ja kirjailija Tomi Kontio, joka tietääkseni ei ole vielä yhdistänyt kuviinsa runoja.

Työstän parhaillaan mustavalkeita valokuvarunoja työnimellä Museorunot, jota esittelen ja rakennan ennen kokoelman julkaisemista näyttelynä. Samalla tavalla ensimmäiseen valokuvarunojen kokoelmaan Metsännenä (1990) liittyvä näyttely nähtiin VB-valokuvakeskuksessa Kuopiossa ja Näköala Haminavuorelle (2022) -näyttely on ollut esillä viidessä kaupungissa.

Museorunojen ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan ja luonnontieteellisen puolen remontin valmistumisrunoihin Kantti kertaa kantti ja Maan ja taivaan välissä. Koronan takia ensimmäisestä tilausrunosta tehtiin video, toisen runosarjan esitin museossa keväällä 2022.

Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa Kaksitoista kuvaa -kokoelmani (1986) kansikuvan pojan kautta. Sama Ahti Rytkösen Maaningalla kuvaamaa poika on esillä Kuopion museossa, ja omaa poikaani sain kuvata savolaisella koti- ja synnyinseudullani Tervon Saarismäessä.

Saarismäki-osaston kuvat olen skannannut mustavalkeista filmeistäni vuosilta 1979–2005. Runojen kirjoittamista jatkan ja muokkaan kokoelmaa painoon lähtöön asti. Toisin kuin aiemmissa valokuvarunojen kokoelmissani säkeet eivät ole kuvan sivussa, vaan rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa.

Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto). Manifesti on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016) ja netissä:https://tallisalevelphoto.weebly.com/an- introduction-to-photopoetry.html

Ensimmäiset valokuvanäyttelyni olivat Oriveden Opistolla, jossa opiskelin kulttuurisihteeriksi, ja galleria Nykyajassa Tampereella 1985. Ensimmäisiä valokuvia ja kuusirunoja julkaisin mustavalkeassa kokoelmassa Metsännenä 1990 ja Kuusikirjassa 2008, jonka kuvia oli esillä Värinä-näyttelyssä Kuopiossa. Valokuvilla kerron myös proosateoksessa Kesäpäivä 2013.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022 ja jatkan pohdintaa tässä mustavalkeassa Kirjoittajan päiväkirjassa sekä Instagramissa vuodesta 2014 lähtien (https://www.instagram.com/jounitossavainen/).

Värikuvalliseen kokoelmaan Näköala Haminavuorelle liittyvä valokuvien ja uusien valokuvarunojen näyttely on ollut Kuopion Kanttilan jälkeen Helsingissä, Iisalmessa, Oulussa ja Tampereella 2022–2023.

 

Valokuvarunouden teoriaa Kirjoittajan päiväkirjassa

”Vaikeampi johdatus valokuvarunouden teoriaan” 21.3.2024:

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/03/vaikeampi-johdatus-valokuvarunouden.html

”Valokuvateorian loppu” 24.1.2024: 

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/01/valokuvateorian-loppu.html

"Kuvan ja sanan rajalla": 

https://www.blogger.com/blog/post/edit/preview/527771013459760072/7369379642441483786

”Harva sarja kotimaisia valokuvarunoteoksia”:   https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4411784120416455452

”Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1348867357633838432

”Miksi kirjallisuuskriitikot eivät osaa lukea valokuvia?”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3152197069354060669

”Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1214613465815778010

”Valokuvarunon avantgarde: Pro Eto, Facile ja Rodšenko-seura”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3526326208393258452

”Julkaisiko Julius Krohn ensimmäisen valokuvarunon?”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4037471915901215270

”Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/8188752125441653202

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/6541604279804062806

”Puhuuko kuva, kuvaako sana?”: 

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/5442953352021779537

Meta for Business sensuroi Venäjän

Nyt on testattu, mitä sosiaalisen median yhtiö Meta tarkoittaa, kun se rajoittaa yhteiskunnallisiin sisältöihin liittyvää mainontaa Facebookissa ja Instagramissa.

Useasta yrityksestä huolimatta mainos ei mennyt läpi, kun kokeilin julkaista lainausta romaanin Venäjän metsästäjät sivuilta 129 –130. Kaunokirjallisen teoksen lainaus löytyy Kirjoittajan päiväkirjan päivityksessä 25.3.204 ”Moskovan terrori-iskun pahin sitten vuoden 2004”.

Meta on aloittanut poliittisten sisältöjen rajoitukset jo helmikuussa. Perusteluiksi esitetään, että yhtiö keskittyy tekemään ”mahtavan kokemuksen kaikille”.

Meta määrittelee ”poliittisen sisällön” liittyvän ”yhteiskunnallisiin asiakysymyksiin, vaaleihin tai politiikkaan”, joten käytännössä lähes mikä tahansa algoritmin nappaama politiikkaan liittyvä postaus mahdollistaa julkaisukiellon.

Älä ainakaan käytä sanoja saati hästäkkejä #venäjä #terrorismi #putin, vaikka Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa niistä ei voi olla lukematta joka päivä.  

Kun Meta päättää, olipa uutinen faktaa tai fiktiota, se ei mene läpi muuten kuin ”mahtavana kokemuksena” metademokratialle, jonka voitokkaalla tiellä ei saa olla mutkia.

Moskovan terrori-isku oli pahin sitten vuoden 2004

 ”Jos Ilja kuvaili suhdettaan terroriin ristiriitaiseksi, sitä oli myös islamiin kääntynyt anarkisti-isä Kortšagin. Ensi töikseen Pavel oli räjäyttänyt Moskovasta Pietariin matkanneen Nevski-Expressin.

Meidän junan attentaatilla Pavelin oppipojat protestoivat netissä elokuvaa, jossa tsaari Nikolai I suuteli turkkilaista balettitanssijaa. Näin ei saanut loukata uskovaisen isänmaallisia tunteita Venäjällä, olipa hän muslimi Murad Tšhetšeniassa tai ortodoksipiispa Leo III Moskovassa.

Ymmärrättekö? Ilja kysyi. Jos ette, olette Venäjällä.

Seuraavaa operaatiota hierottiin Venäjällä yhtä ahkerasti kuin Amerikassa neuvottiin sellaisen demokratian tielle, jossa ei saanut olla mutkia.”

(Venäjän metsästäjät, 129 –130)

Vaikeampi johdatus valokuvarunouden teoriaan

Katseen ja kehon havaintoja ei ole helppo kuvata eikä sanallistaa. Yhtä hyvin, kun lihan, pään ja sydämen tiedosta on luotu teos, sitä ei havaitse eikä ota sellaisenaan.

Taideteoksen sisäisen, todellisen todellisuuden, sijasta vastaanottoon vaikuttavat vääjäämättä muistoni ja olosuhteet, joissa teos puhuu. Ja tuota puhetta eivät lopulta tavoita mitkään sanat tai kieli.

Sanat eivät tavoita niitä todellisuuden sirpaleita, joista esimerkiksi valokuvaaja Daidō Moriyama luo teoksiaan:

”Meillä valokuvaajilla on kyky, ja velvollisuus, kuvata omilla silmillämme sellaisia todellisuuden sirpaleita, joita on täysin mahdotonta kuvata olemassa olevilla sanoilla, ja luoda edelleen materiaalia joka haastaa nuo sanat ja ajatukset.” (Provoke #2, 1969)

Ehkä onkin niin, että taideteos on teos, kun se ei ole käännettävissä sanoiksi tai millekään muulle kielelle. Toisella kielellä saattaa vain lähestyä sanatonta kuvaa ja kierrellä runon liepeillä. Ja kun kaksi teosta, kuva ja runo, yhdistyvät uudeksi teokseksi, liikutaan rajoilla, jossa yksiselitteisten suhteiden sijasta lisääntyvät varjomaisten sirpaleiden väreily ja loputon ketjuuntuminen.

Valokuvarunon kuvan sommittelijana sukellan muistin labyrinttiin, jossa kuvaan kuuluva runo juoksee punaisena lankana. Tai runo johdattaa pimeään, jossa kuva valaisee muiston.

Muisti ei ole katkeamaton, järjestelmällinen jana, ja muisto koostuu sattumanvaraisesti päällekkäin asettuvista kohtauksista, joissa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sulautuvat yhteen kuin teos, josta saattaa puhua vain sen sisäisen totuuden ympärillä kierrellen.

Valokuvaaja-runoilija on kaksijakoinen, Janus-kasvoinen tekijä, joka kääntyessään niin kuvan kuin sanan puoleen käyttää sekä visuaalisia metodeja että verbaalista diskurssia. Hän kiertelee kuvan ja sanan rajalla vuorovaikutuksessa, jonka mahdollistaa niiden ero. Kirjain on kuva ja sana kuva, ja valokuvaruno on sekä kuva että sana.

Rinnastavien sidesanojen sekä-että lisäksi tarvitaan muutkin konjunktiot kuvaamaan kuvan ja sanan suhdetta, jos on kyse valokuvarunosta. Jo näköjärjestelmä on niin monimutkainen optinen väline, että näköhavainnon kuvaaminen onnistuu yhtä kehnosti kuin muiden aistien sanallistaminen.

Käsitteenä kuvakaan ei ole staattinen kaksiulotteinen objekti, vaan länsimaisen kulttuurin varsin nuori erikoistapaus. Käsitetaiteilija Lauri Anttilan valokuva on portti merkitysten maailmaan, jossa kuva voi olla aineeton ja silti todellinen. Vaelluksillaan Anttila käytti kameraa välineenä, jolla ei luotu valokuvataidetta vaan mitattiin eroja kuvasarjoiksi. Vasta erillisten ilmiöiden kehittyessä ja kiinnittyessä teossarjan osiksi paljastui kuvien takana elävä tuntematon aine, ajatus.

Samalla tavalla käsitteellisen kuvan puoleen kääntyy aseeminen runous. Käsin kynäillyt merkit, jotka muistuttavat kuvaa, johdattavat ajatusta kirjoituksen alkulähteille. Oliko alussa härkä, joka synnytti A-kirjaimen? Vai oliko ensin puhetta härästä, jonka merkiksi sovittiin härän päätä muistuttava A? Aseemikko näyttää, ei vastaa.

Kuvaajana kuljen käsitetaiteen vierestä tarkentaessani dokumentaariseen valokuvaan. Runoilijana en ole aseemikko, vaikka vasenkätisen kirjoitus siltä näyttää, vaan brikolööri; nikkaroin siitä, mitä sattuu olemaan käsillä.

Lisää näyttelyjä

Museorunot – valokuvarunouden näyttely Turun Kirjan talossa 4.4. –26.42024.

Lisää teoriaa

”Valokuvateorian loppu” 24.1.2024

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/01/valokuvateorian-loppu.html

"Kuvan ja sanan rajalla"

https://www.blogger.com/blog/post/edit/preview/527771013459760072/7369379642441483786

"Valokuvarunouden 12 neuvon manifesti"

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2023/10/valokuvarunouden-12-neuvon-manifesti.html

”Harva sarja kotimaisia valokuvarunoteoksia”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4411784120416455452

”Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1348867357633838432

”Miksi kirjallisuuskriitikot eivät osaa lukea valokuvia?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3152197069354060669

”Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1214613465815778010

”Valokuvarunon avantgarde: Pro Eto, Facile ja Rodšenko-seura”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3526326208393258452

”Julkaisiko Julius Krohn ensimmäisen valokuvarunon?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4037471915901215270

”Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/8188752125441653202

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/6541604279804062806

”Puhuuko kuva, kuvaako sana?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/5442953352021779537

Museoruno: Huuhankatu Kuopio 1987

 

Valokuvaaja Jari Silomäen kuvan ja sanan pakotteet

 

"Ensin pyramidi oli puu sitten kiveä, härkä/ ja kurkiaura", Kaksitoista kuvaa 1986, 7.

Sääpäiväkirjan säännöt

1.     Ota yksi valokuva joka päivä.

2.      Älä käytä jalustaa.

3.      Kuvaa vain luonnon valolla.

4.     Aihetta ei etsitä erikseen, vaan siepataan arjen keskeltä.

5.     Päivän tapahtumista kirjoitettu teksti lisätään kuvaan myöhemmin.

Nämä ovat valokuvaaja Jari Silomäen kuvien ja sanojen viisi pakotetta, jotka hän laati aloittaessaan valokuvasarjan Otteita sääpäiväkirjastani vuonna 2001. Esikuvana oli tanskalaisten elokuvaohjaajien manifesti Dogma95.

Monesti Silomäen päivän otoksella ei ole tekemistä päivän uutisten kanssa, vaan kumpikin on omanlaisensa päivän kuvaa. Sääpäiväkirjan julkaisua Silomäki jatkaa blogissa https://jarisilomaki.com/category/blog/.

Valokuvarunouden manifestin suomennos löytyy täältä.

Ensimmäinen päällekirjoitus

Ensimmäinen lavastettu valokuvaruno julkaistiin jo kuusi vuotta valokuvakeksinnön julkistamisen jälkeen. David Octavius Hillin ja Robert Admansonin teatterivalokuva ilmestyi albumissa A Little Story for Grown Young Ladies, Illustrated Photographically, noin vuonna 1845.

Teatterikuvassa kauhistunutta näyttelevän naisen alapuolelle vedokseen on käsinkirjoitettu ja useamman kerran korjattu runo: ”And then another suitor came/ Who thought he now might woo –/ Tha gace of Horror plainly speaks/ For once, a woman, true.”

Ja sitten tuli toinen kosija

joka luuli, että voi nyt koskea –

katse kauhun puhuu selvästi

kerrankin nainen tosissaan.

Albumikuvaan käsinkirjoitettu lisäys tuo mieleen Silomäen, joskin hänen kuviinsa lisäämissä käsinkirjoituksissa ei näy korjauksia tai yliviivauksia. Yi 160 vuotta vanhan valokuvarunon tapaan Silomäen proosarunomaiset tekstit eivät kuitenkaan pyri muokkaamaan tai rikkomaan itse valokuvaa kuten Aleksandr Rodtšenkon ja Man Rayn yhteisteoksissa, vaan ne on lisätty vedokseen.