Internetin mahdollisesta vapaudesta 1998

”Jatkosta ehdotin vuonna 1998, ja [Kari] Aronpuro osin nyökytteli jos sen nyt puhelimessa voi nähdä, että internetin mahdollisen vapauden tulee kahlitsemaan raha. Isoimmat rakentavat sellaisen verkon, että yksityiselle tulee halvemmaksi sukeltaa virtakirjastoonsa näiden johtotähtien porttien kautta. Pienempien bitit sabotoidaan tai osoitetaan muuten vaan vääräksi tiedoksi tässä ajassa, ja jos jokin ei ole julman vallan mielestä in-valuuttaa, se ei täytä edes informaation arvoa. Hyvänä puolena tässä kehityksessä voi nähdä ainakin sen, että internet suositellaan jatkossa kirjoittamaan pienellä i:llä.” (Jouni Tossavainen: ”Runoilijan kirjastot”, Kirjastokirja 2000, Varastokirjasto 2000, 150)

Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador helmikuu 2026

Tekijä: Jouni Tossavainen  
Sivumäärä: 250
ISBN: 9789523814493
Ilmestymisaika: Helmikuu 2026
Valokuvaesseekokoelma/valokuvarunokokoelma 
Sidosasu: Nidottu, pehmeäkantinen
Kansi: Saara Hankama

Ennakkotilaukset:Aviador

”Kuvan ja sanan työpajassa on runouden ja esseen synteesi, joka koostuu valokuvarunoutta käsittelevästä esseestä sekä valokuvarunojen kokoelmasta Museorunot. Kaksiosainen Kuvan ja sanan työpajassa juhlistaa runoutta ja proosaa julkaisseen kirjailijan 40-vuotista työtaivalta.

Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa, mutta haaste on kuitenkin sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.”

Jouni Tossavainen (s. 1958) on kuopiolainen kirjailija. Kuvan ja sanan parissa työskentelyn Tossavainen aloitti 40 vuotta sitten esikoiskokoelmassa Juoksijan testamentti (1985). Varsinaisia valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022). Valokuvarunoutta Tossavainen kehitteli blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Hän jatkaa pohdintaa blogissaan Kirjoittajan päiväkirja sekä Instagram-tilillään.”

Suomen nuijituimmat kansakoulun opettajat

Kirjailija, ohjaaja tai taiteilijaeläkeläinen Juha Hurme on kirjoittanut elämäkerran Suomen nuijituin nainen (2025) kotimaisen naisviihteen taitajasta ja painosten kuningattaresta Anni Polvasta (1915–2003). Polvan Tiina-kirjoja tuli luettua Saarismäen kansakoulun kirjastosta, kuten myös Aino Räsäsen Helena-sarjaa ja Hilja Valtosen romaani Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926). 

Räsäsen ja Valtosen kirjoihin palasin Koulu-romaania kirjoittaessani. Räsäsen valokuvaan törmäsin Maaningan kirjastossa Kirjailijat teillä -kiertueella. Yleisön joukossa muun muassa Liisamaija Tikkanen todisti, että Räsäsen henki elää ja sitä vaalitaan Maaningalla.

Aino Räsänen (os. Heikkinen) 1910–1995 syntyi Nakkilassa ja asui Maaningan Käärmelahdessa mentyään naimisiin vuonna 1934 maanviljelijä Toivo Räsäsen kanssa. Jyväskylän opettajaseminaarista valmistunut Räsänen oli saanut ensimmäisen työpaikkansa synnyinkuntani Tervon kansakoulusta.

Räsäsen Soita minulle, Helenasta! (1945) otettiin 26 painosta. Kaiken kaikkiaan teoksia on painettu yli kaksi miljoonaa kappaletta, ja julkaistun lehtikritiikin perusteella Räsästä voi pitää yhtä nuijittuna naisena kuin Anni Polvaa ja Hilja Valtosta.

Heinävedellä syntyneestä kansakoulun opettajasta Valtosesta (1897–1988) ei ole julkaistu varsinaista elämäkertaa, jos sellaiseksi ei lasketa Valtosen muistelmaromaania Omakehu (1973). Maaningan painosten kuningattaresta Juhani Airaksinen on julkaissut muistelmateoksen Helenoitten Helena (1996).

”Lehmän tissistä teatteriin”

Helsingin Sanomien 60-vuotishaastattelussa 2.10.1970 Räsästä raivostuttivat ”vihreäpeppuiset” toimittajat, jotka vaativat ottamaan kantaa seksiin: ”Olla nyt yht’äkkiä jotakin mieltä seksistä, kun ihminen on sentään ollut naimisissa yli 25 vuotta.”

Roolijaosta tässä perheessä ei käyty keskusteluja, vaan Toivo hoiti Ainoansa, laittoi ruokaa ja siivosi. Aino puolestaan kirjoitti, huusi ja komensi Pettäiseksi nimittämässään talossa. Kahdesta leikkauksesta toipuva kirjailija sanoo, että hänen ”on pakko kirjoittaa kirja, jotta paranisi”.

Tällä kertaa hän paljasti myös aiheensa: ”Aioin kirjoittaa siitä, kuinka emännät ja isännät myyvät maansa ja mantunsa ja menevät kaupunkiin ja ostavat osakkeen. Mitä helvettiä siitä tulee, kun yht’äkkiä täytyy siirtyä lehmän tissistä teatteriin.”

Vuonna 1971 ilmestyikin romaani Annika tulee kaupunkiin ja sen jälkeen vielä kuusi teosta, viimeisenä romaani Sirpale onnea (1980), josta löydän arvosteluja yhtä vähän kuin muistakin lopputuotannon teoksista.  Kun viimeisen kirjan jälkeen elinvuosia oli jäljellä viisitoista, olivatko ne kirjailijan onnellisinta aikaa? 

Savon Sanamat 22.11.2025.

Vai kävikö niin kuin Mika Waltarille, joka kiipesi koneelle joka päivä, vaikka julkaistavaa ei enää syntynyt? Oliko kolmen lapsen äidin pakko kirjoittaa, kuten romaani Annika tulee kaupunkiin, että pysyi hengissä? Toivoakaan ei voinut komentaa eikä huutaa avuksi vuoden 1992 jälkeen.

Savon Sanomat 21.11.2025.

Kolme karmeaa esimerkkiä eläinrääkkäyksestä

 

Jos ketkä niin von Wrightin taiteilijaveljekset olivat innokkaita metsästäjiä. Omassa Haminalahden kartanon asepajassa valmistettiin pyssyt ja saaliista tehtiin ruokaa. Mutta ennen muuta, kun riittävän tarkkoja valokuvia saati värikuvia ei ollut käytettävissä, kuollut eläin tarvittiin piirrosten ja taulujen malliksi.

Haminalahdessa, Kuopion maalaiskunnassa, lähes koko elämänsä asuneen Ferdinand von Wrightin (1822–1906) suhde metsästykseen oli yhtä ristiriitainen kuin tänä päivänä. Kun eläinfilosofi Elisa Aaltola kirjoitti kyyhkysten tappamisesta, herrasmiesmetsästäjä Mikko Kärnä nosti syytteen kunniansa loukkaamisesta.

Toisaalta metsästys oli Ferdinandille välttämätön pakko, toisaalta eläinrääkkäystä. Ferdin juttu metsästyslakiesityksestä, I jagtlagsfrågan, julkaistiin Tidskrift för Jägare och Fiskare -lehdessä 30. toukokuuta 1894. Otsikkonsa mukaisesti Ferdi pohti ensin metsästyslakikysymystä, mutta kaksisivuinen – todennäköisesti laajin hänen elinaikanaan julkaistu lehtiteksti – kiihtyi liki kiistakirjoitukseksi. 

Silloisessa lakiesityksessä vesilintujen metsästys olisi sallittu jo 14. heinäkuuta. Ferdin mielestä se oli aikaista, koska poikaset olivat liian pieniä – sorsajahtiinhan päästään nykylain mukaan 20. elokuuta. Toisaalta metsälintujen osalta Ferdi piti lakiesityksen syyskuun 1. päivää turhan myöhäisenä aloitusaikana; silloin ei ole ajateltu niitä nälkäisiä talonpoikia, joille vähäinenkin ansio on tarpeen näinä vaikeina aikoina: Under så ofta hos oss rådande, fattiga och svåra tider, då t. o. m. några få pennis inkomst äro af oskattbart värde för den arme, svältande bonden, vore en sådan åtgärd i hög grad omänsklig. Hood. 

Verkatakkinen Ferdi syytti säätyään selkein sanoin ja Ankarien ansapyynnin kieltäjien kautta hän pääsi juttunsa pääaiheeseen: eläinrääkkäykseen. Muutamien herrasmiesten kauniista puheista huolimatta Ferdi epäili, että heidän haavoittamansa eläimet kärsivät enemmän kuin saalis köyhempien ansoissa.

Metsästäjien eläinrääkkäyksestä Ferdi kertoi kolme karmeaa esimerkkiä. Hänen näkemänsä haavikot − haapana, koskelo ja tavi − olivat todisteita törkeistä ampumavammoista, ja näihin äärettömiin kärsimyksiin olivat syyllisiä yksin metsästäjät: Dessa få fakta torde vara tillräckligt talande, och hvem känner väl till alt det oändliga lidande de arma fåg larna äro underkastade blott genom jägarens tillskyndande! Sen sijaan talonpoikien loukut tappoivat Ferdin kokemusten mukaan nopeasti, ja haavoittuneita jäi harvoin kitumaan.

Herrat kuitenkin mielellään syyttivät ansapyytäjiä viimeisenkin saaliin ottamisesta tulevaisuutta ajattelematta. Niinpä Ferdi kysyi, mitä muuta kuin ajattelemattomuutta ovat “massamurhat”, joihin “herrasmiesluokka” oli syyllistynyt jänis- ja sorsajahdeissaan. Lehdissä vielä ylistettiin ja palkintoja jaettiin niille, jotka olivat onnistuneet tappamaan eniten omaksi ilokseen – sillä omaksi huvikseen metsästäjä voi ampua muutamassa päivässä enemmän lintuja kuin salametsästäjä koko syksynä – kun taas talonpoika pyysi pysyäkseen hengissä.

Rinnastaessaan talonpojat robinhoodmaisiin jaloihin rosvoihin, joista C. G. Estlander oli laatinut vuonna 1859 Snellmanin kehuman dosenttiväitöskirjan Folksångerna om Robin, Tidskrift för Jägaren saattoi menettää muutaman kestotilaajan ja saada tilalle jonkun sarkahousun. Fransiscus Assisilaisen tapainen luokkarikkurius, naimattomuus, köyhien auttaminen, mystinen sairastelu ja rakkaus taivaan lintuihin toivatkin taiteilijan tarinaan pyhimysmäisiä piirteitä.

Ferdin tapaan ankaraa arvostelua hyväosaisempia kohtaan esitti myös satusetänä pidetty Zachris Topelius, jonka runo Kommunismin kehto (1884) päättyy säkeeseen: “Omaisuus on varkautta!” Juttunsa lopuksi Ferdi toivoi olevansa väärässä, epäili silti ettei niin ole. Det skulle mycket glädja mig om mina omdömen visade sig vara orättvisa och obefogade, men tyvärr befarar jag att så ej är fallet, och ehuru mykket ännu vore att tillägga ifråga om detta kapitel, tillåta krafter och tid det ej för denna gång.

Haminanlaks, den 9 mars 1894. Ferd. v. Wright

(Kts. myös Taistelevat metsot 2020, 305–307)

Wrightin veljesten maalaismaisemassa Haminavuori kuuluu luonnonsuojelualueeseen, jota Pienen Neulamäen asfalttikaavoitukset lähestyvät joka päivä. Yhtä hellämielisesti kuin Ferdinand eläimiin suhtautui kirjailija Axel Munthe (1857 –1949). Caprin saarella pitkällisen taistelun jälkeen hän sai suojeltua metsästäjiltä tuhansien lintujen levähdyspaikan ostamalla Barbarossavuoren. 

Barbarossavuori on nyt lintujen turvapaikka. Tuhannet väsyneet muuttolinnut lepäävät siellä joka kevät ja syksy suojassa ihmisiltä ja eläimiltä… [ihmetyö], joka on useiden vuosien aikana joka vuosi pelastanut ainakin viidentoistatuhannen linnun hengen, alhaisen arvion mukaan… Minä olen varma siitä, että meidän Herramme rakastaa lintuja, eihän hän muuten olisi antanut siipiä samoinkuin omille enkeleilleen.

(Kts. Huvila meren rannalla 1930, suom. J. A. Hollo, 322–325)

Kolmen uroskarhun karkotussanat

 

Särkilahden karhu Kuopiossa 27.8.2025.

Ei tiedetä, miksi Suomen kalliotaiteessa karhua on kuvattu vain kolmessa kohteessa, kun taas hirveä esittäviä kuvia löytyy lukematon määrä. Arkeologisesta aineistosta löytyy vielä vähemmän todisteita karhun palvonnasta, vaikka karhutotemismi näkyy vahvasti suomalaisessa kansanrunoperinteessä.

Piispa Isaacus Rothovius tuomitsi karhurituaalit jo 1600-luvulla, mutta karhunpeijaiset jatkuivat Itä- ja Pohjois-Suomen kansanperinteessä aina 1900-luvulle saakka. 

Juvan runoilijapastori Abraham Poppiukselta (1793–1866) on välittynyt karhunkarkotusloitsun kopio, joka sisältää runsaasti savolaisuuksia varhaisemmalta ajalta kuin ensimmäinen kirjaanpano vuonna 1782.

Metzän kullainen kuningas, 

metzän ehtanen isändä,

mehtoiseni halliparta,

käy mun kjerten kallioni,

kaarten karjan laituimilla,

sivutze sikoveräjän.

Lähde tuonne kunga käsken:

Pohjan pjendereen perään,

Lapin maahan laukeaseen –

siell on kedot juostaxesi,

sannat helkytelläxesi,

siell on luutoinda lihaa,

siell on päätöntä kalaa.

Siell on hirvet kytkettynä,

jalopeurat jatkettuna.

Karhun päivänä lausuin UkkoHiiden laavulla Tervossa ”Uroskarhun karkotussanat”, jotka on kirjaanpantu Suomen kansan vanhat runojen XV osaan (SKS 1997, 159–160). Metsännenän (1990) karhurunojen lisäksi manasin metsänpeittoon uudella runolla kolmea uroskarhua, joiden nimeä ei kannata mainita, jos ei halua herättää algoritmiä.

Mitä emme sano ääneen

kun yritämme miellyttää

ystävääsi, joka puree

ruokkivaa kättä?

 

Kuka tulee vastaan tilaamatta

ja ketä ei saa mainita

lykkyään menettämättä?

 

Otsohan asuu Amerikassa,

Mesikämmenen hunajatolppa

seisoo pörssissä ja Miška

ei sano sotaa sodaksi

vaan erikoisoperaatioksi.

 

Meidän kaveri Otso

ja Venäjän toveri Miška

kapitalismi ja diktatuuri

kummanko kupista juot

öljyä ja votkaa vai molempia?

Tai ehkä nautimme tölkin

Ukrainan verta Olvin

Valko-Venäjän tehtaalta?

 

Ei valita eikä valiteta

hymyillään hampaat sahanterällä.

Ei sanota mitään, keinutellaan vaan

velkojemme nousu- ja laskuvesillä.

Meidän usko ja toivo eläkkeitä myöten

Amerikan tsaarin pörssiunelmia

tekoälyn pilvikeskuksissa.

 

Harvemmin keinottelemme

yhtä hyvällä tuurilla kuin Nalle

Suomen kartanossaan kiiltävässä

karvassa. Tosin vain kahtena

päivänä vanhassa kotimaassa

rusketuksen kulumisen riskillä

herrajahdin seurustelu-upseerina.

Savusaunan henget palaa

 

”Olen vakuuttunut ettei proosan kirjoittamisen tarvitse poiketa runoudesta; kummassakin tapauksessa etsitään välttämätöntä, ainutlaatuista, monikerroksista, tiivistä, ikimuistoista ilmaisua.”

 (Italo Calvino Kuusi muistiota seuraavalle vuosikymmenelle 1998, suom. Elina Suolahti, 56)

”Niin myös tässä ehdotuksessa kokoelman kansikuvaksi, jossa synnyinseutuni puiden savut ovat piirtäneet savusaunan ikkunaan tervaista, abstraktia karttaa vuonna 1982. 

Lapsuuteni Saarestenmäkeen ja autioituneen tilan savutorppaan Pekkalaan palataan Museorunojen kolmannessa osastossa. Jos Museorunojen etukansi on museoon kuuluvaa torppariajan historiaa, niin takakannen kameralla savupirtin poika tähtää tulevaisuuteen. Tai kuvan saa tulkita niin ja kysyä museon työpajalaisilta:

’Mitä ovat ne merkit, jotka tekevät kuvasta valokuvan ja sitten valokuvarunon?’”

(Kuvan ja sanan työpajassa, 2025, 2)

Metsädialogin Metsäruno Kaltiossa 3/2025

 

Metsään ei ole menemistä.      

      Snellmanin unelma on totta:

metsän paikassa kasvaa puupelto

tai puiden reservaatti, kansallispuisto.

     Kansallismetsä on puisto, ihmisen

kuvitelma luonnosta, joka virkistää

niin että jaksamme puhua heinää puuksi.

      Metsäluonto on meidän kulttuuria

joka kukkii jätettä kuoleman pelloksi.

      Menepä metsääsi

josta puolet kohisee maan alla

opit pelkäämään. Siellä ja sinussa

     ei silmä lepää, ei ehdi:

kauhistut, kuusi kaatui niskaan

kompastuit risukkoon, kiroilet

pakenet heti villiä, jonka omistat

      vasta kaksi metriä

maata mahan päällä.

(Kaltiossa 3/2025 on julkaistu Metsäruno, jonka ensiesitys oli Metsädialogissa Kuopiossa 2.4.2025)