Kolme karmeaa esimerkkiä eläinrääkkäyksestä

 

Jos ketkä niin von Wrightin taiteilijaveljekset olivat innokkaita metsästäjiä. Omassa Haminalahden kartanon asepajassa valmistettiin pyssyt ja saaliista tehtiin ruokaa. Mutta ennen muuta, kun riittävän tarkkoja valokuvia saati värikuvia ei ollut käytettävissä, kuollut eläin tarvittiin piirrosten ja taulujen malliksi.

Haminalahdessa, Kuopion maalaiskunnassa, lähes koko elämänsä asuneen Ferdinand von Wrightin (1822–1906) suhde metsästykseen oli yhtä ristiriitainen kuin tänä päivänä. Kun eläinfilosofi Elisa Aaltola kirjoitti kyyhkysten tappamisesta, herrasmiesmetsästäjä Mikko Kärnä nosti syytteen kunniansa loukkaamisesta.

Toisaalta metsästys oli Ferdinandille välttämätön pakko, toisaalta eläinrääkkäystä. Ferdin juttu metsästyslakiesityksestä, I jagtlagsfrågan, julkaistiin Tidskrift för Jägare och Fiskare -lehdessä 30. toukokuuta 1894. Otsikkonsa mukaisesti Ferdi pohti ensin metsästyslakikysymystä, mutta kaksisivuinen – todennäköisesti laajin hänen elinaikanaan julkaistu lehtiteksti – kiihtyi liki kiistakirjoitukseksi. 

Silloisessa lakiesityksessä vesilintujen metsästys olisi sallittu jo 14. heinäkuuta. Ferdin mielestä se oli aikaista, koska poikaset olivat liian pieniä – sorsajahtiinhan päästään nykylain mukaan 20. elokuuta. Toisaalta metsälintujen osalta Ferdi piti lakiesityksen syyskuun 1. päivää turhan myöhäisenä aloitusaikana; silloin ei ole ajateltu niitä nälkäisiä talonpoikia, joille vähäinenkin ansio on tarpeen näinä vaikeina aikoina: Under så ofta hos oss rådande, fattiga och svåra tider, då t. o. m. några få pennis inkomst äro af oskattbart värde för den arme, svältande bonden, vore en sådan åtgärd i hög grad omänsklig. Hood. 

Verkatakkinen Ferdi syytti säätyään selkein sanoin ja Ankarien ansapyynnin kieltäjien kautta hän pääsi juttunsa pääaiheeseen: eläinrääkkäykseen. Muutamien herrasmiesten kauniista puheista huolimatta Ferdi epäili, että heidän haavoittamansa eläimet kärsivät enemmän kuin saalis köyhempien ansoissa.

Metsästäjien eläinrääkkäyksestä Ferdi kertoi kolme karmeaa esimerkkiä. Hänen näkemänsä haavikot − haapana, koskelo ja tavi − olivat todisteita törkeistä ampumavammoista, ja näihin äärettömiin kärsimyksiin olivat syyllisiä yksin metsästäjät: Dessa få fakta torde vara tillräckligt talande, och hvem känner väl till alt det oändliga lidande de arma fåg larna äro underkastade blott genom jägarens tillskyndande! Sen sijaan talonpoikien loukut tappoivat Ferdin kokemusten mukaan nopeasti, ja haavoittuneita jäi harvoin kitumaan.

Herrat kuitenkin mielellään syyttivät ansapyytäjiä viimeisenkin saaliin ottamisesta tulevaisuutta ajattelematta. Niinpä Ferdi kysyi, mitä muuta kuin ajattelemattomuutta ovat “massamurhat”, joihin “herrasmiesluokka” oli syyllistynyt jänis- ja sorsajahdeissaan. Lehdissä vielä ylistettiin ja palkintoja jaettiin niille, jotka olivat onnistuneet tappamaan eniten omaksi ilokseen – sillä omaksi huvikseen metsästäjä voi ampua muutamassa päivässä enemmän lintuja kuin salametsästäjä koko syksynä – kun taas talonpoika pyysi pysyäkseen hengissä.

Rinnastaessaan talonpojat robinhoodmaisiin jaloihin rosvoihin, joista C. G. Estlander oli laatinut vuonna 1859 Snellmanin kehuman dosenttiväitöskirjan Folksångerna om Robin, Tidskrift för Jägaren saattoi menettää muutaman kestotilaajan ja saada tilalle jonkun sarkahousun. Fransiscus Assisilaisen tapainen luokkarikkurius, naimattomuus, köyhien auttaminen, mystinen sairastelu ja rakkaus taivaan lintuihin toivatkin taiteilijan tarinaan pyhimysmäisiä piirteitä.

Ferdin tapaan ankaraa arvostelua hyväosaisempia kohtaan esitti myös satusetänä pidetty Zachris Topelius, jonka runo Kommunismin kehto (1884) päättyy säkeeseen: “Omaisuus on varkautta!” Juttunsa lopuksi Ferdi toivoi olevansa väärässä, epäili silti ettei niin ole. Det skulle mycket glädja mig om mina omdömen visade sig vara orättvisa och obefogade, men tyvärr befarar jag att så ej är fallet, och ehuru mykket ännu vore att tillägga ifråga om detta kapitel, tillåta krafter och tid det ej för denna gång.

Haminanlaks, den 9 mars 1894. Ferd. v. Wright

(Kts. myös Taistelevat metsot 2020, 305–307)

Wrightin veljesten maalaismaisemassa Haminavuori kuuluu luonnonsuojelualueeseen, jota Pienen Neulamäen asfalttikaavoitukset lähestyvät joka päivä. Yhtä hellämielisesti kuin Ferdinand eläimiin suhtautui kirjailija Axel Munthe (1857 –1949). Caprin saarella pitkällisen taistelun jälkeen hän sai suojeltua metsästäjiltä tuhansien lintujen levähdyspaikan ostamalla Barbarossavuoren. 

Barbarossavuori on nyt lintujen turvapaikka. Tuhannet väsyneet muuttolinnut lepäävät siellä joka kevät ja syksy suojassa ihmisiltä ja eläimiltä… [ihmetyö], joka on useiden vuosien aikana joka vuosi pelastanut ainakin viidentoistatuhannen linnun hengen, alhaisen arvion mukaan… Minä olen varma siitä, että meidän Herramme rakastaa lintuja, eihän hän muuten olisi antanut siipiä samoinkuin omille enkeleilleen.

(Kts. Huvila meren rannalla 1930, suom. J. A. Hollo, 322–325)

Kolmen uroskarhun karkotussanat

 

Särkilahden karhu Kuopiossa 27.8.2025.

Ei tiedetä, miksi Suomen kalliotaiteessa karhua on kuvattu vain kolmessa kohteessa, kun taas hirveä esittäviä kuvia löytyy lukematon määrä. Arkeologisesta aineistosta löytyy vielä vähemmän todisteita karhun palvonnasta, vaikka karhutotemismi näkyy vahvasti suomalaisessa kansanrunoperinteessä.

Piispa Isaacus Rothovius tuomitsi karhurituaalit jo 1600-luvulla, mutta karhunpeijaiset jatkuivat Itä- ja Pohjois-Suomen kansanperinteessä aina 1900-luvulle saakka. 

Juvan runoilijapastori Abraham Poppiukselta (1793–1866) on välittynyt karhunkarkotusloitsun kopio, joka sisältää runsaasti savolaisuuksia varhaisemmalta ajalta kuin ensimmäinen kirjaanpano vuonna 1782.

Metzän kullainen kuningas, 

metzän ehtanen isändä,

mehtoiseni halliparta,

käy mun kjerten kallioni,

kaarten karjan laituimilla,

sivutze sikoveräjän.

Lähde tuonne kunga käsken:

Pohjan pjendereen perään,

Lapin maahan laukeaseen –

siell on kedot juostaxesi,

sannat helkytelläxesi,

siell on luutoinda lihaa,

siell on päätöntä kalaa.

Siell on hirvet kytkettynä,

jalopeurat jatkettuna.

Karhun päivänä lausuin UkkoHiiden laavulla Tervossa ”Uroskarhun karkotussanat”, jotka on kirjaanpantu Suomen kansan vanhat runojen XV osaan (SKS 1997, 159–160). Metsännenän (1990) karhurunojen lisäksi manasin metsänpeittoon uudella runolla kolmea uroskarhua, joiden nimeä ei kannata mainita, jos ei halua herättää algoritmiä.

Mitä emme sano ääneen

kun yritämme miellyttää

ystävääsi, joka puree

ruokkivaa kättä?

 

Kuka tulee vastaan tilaamatta

ja ketä ei saa mainita

lykkyään menettämättä?

 

Otsohan asuu Amerikassa,

Mesikämmenen hunajatolppa

seisoo pörssissä ja Miška

ei sano sotaa sodaksi

vaan erikoisoperaatioksi.

 

Meidän kaveri Otso

ja Venäjän toveri Miška

kapitalismi ja diktatuuri

kummanko kupista juot

öljyä ja votkaa vai molempia?

Tai ehkä nautimme tölkin

Ukrainan verta Olvin

Valko-Venäjän tehtaalta?

 

Ei valita eikä valiteta

hymyillään hampaat sahanterällä.

Ei sanota mitään, keinutellaan vaan

velkojemme nousu- ja laskuvesillä.

Meidän usko ja toivo eläkkeitä myöten

Amerikan tsaarin pörssiunelmia

tekoälyn pilvikeskuksissa.

 

Harvemmin keinottelemme

yhtä hyvällä tuurilla kuin Nalle

Suomen kartanossaan kiiltävässä

karvassa. Tosin vain kahtena

päivänä vanhassa kotimaassa

rusketuksen kulumisen riskillä

herrajahdin seurustelu-upseerina.

Savusaunan henget palaa

 

”Olen vakuuttunut ettei proosan kirjoittamisen tarvitse poiketa runoudesta; kummassakin tapauksessa etsitään välttämätöntä, ainutlaatuista, monikerroksista, tiivistä, ikimuistoista ilmaisua.”

 (Italo Calvino Kuusi muistiota seuraavalle vuosikymmenelle 1998, suom. Elina Suolahti, 56)

”Niin myös tässä ehdotuksessa kokoelman kansikuvaksi, jossa synnyinseutuni puiden savut ovat piirtäneet savusaunan ikkunaan tervaista, abstraktia karttaa vuonna 1982. 

Lapsuuteni Saarestenmäkeen ja autioituneen tilan savutorppaan Pekkalaan palataan Museorunojen kolmannessa osastossa. Jos Museorunojen etukansi on museoon kuuluvaa torppariajan historiaa, niin takakannen kameralla savupirtin poika tähtää tulevaisuuteen. Tai kuvan saa tulkita niin ja kysyä museon työpajalaisilta:

’Mitä ovat ne merkit, jotka tekevät kuvasta valokuvan ja sitten valokuvarunon?’”

(Kuvan ja sanan työpajassa, 2025, 2)

Metsädialogin Metsäruno Kaltiossa 3/2025

 

Metsään ei ole menemistä.      

      Snellmanin unelma on totta:

metsän paikassa kasvaa puupelto

tai puiden reservaatti, kansallispuisto.

     Kansallismetsä on puisto, ihmisen

kuvitelma luonnosta, joka virkistää

niin että jaksamme puhua heinää puuksi.

      Metsäluonto on meidän kulttuuria

joka kukkii jätettä kuoleman pelloksi.

      Menepä metsääsi

josta puolet kohisee maan alla

opit pelkäämään. Siellä ja sinussa

     ei silmä lepää, ei ehdi:

kauhistut, kuusi kaatui niskaan

kompastuit risukkoon, kiroilet

pakenet heti villiä, jonka omistat

      vasta kaksi metriä

maata mahan päällä.

(Kaltiossa 3/2025 on julkaistu Metsäruno, jonka ensiesitys oli Metsädialogissa Kuopiossa 2.4.2025)                   

Aviador julkaisee esseen Kuvan ja sanan työpajassa 2025

 

Jouni Tossavainen
KUVAN JA SANAN TYÖPAJAPAJASSA
Essee valokuvarunoudesta
Aviador 2025

"Kuopion museosta museorunoiluni alkoi ja museoon se päättyisi. Museon työpajassa kertoisin, miten rakennan kokoelmaa Museorunot samalla, kun ripustaisin teokseen liittyvää valokuvarunojen näyttelyä.

'Valokuvassa ja runossa on nähty yhtäläisyyksiä,' sanoisin työpajan aluksi. Yleinen on sekin käsitys, että valokuva ja runo tiivistävät todellisuutta: terävään kuvaan on rajattu tarkasti ratkaiseva hetki ja runossa parhaat sanat on ladottu parhaaseen järjestykseen. Miten sitten nämä kaksi toisistaan eroavaa mediaa, runo ja valokuva, jotka yhtäläisyyksistä huolimatta eivät ole aivan niin läpinäkyviä kuin aluksi näyttää, saavat merkityksiä toistensa kautta? Mitä tämä sanan ja kuvan dialogi tuottaa sillä aavistelujen seudulla, jonne tekijä piirtää karttaansa?

Näihin valokuvarunon poetiikan peruskysymyksiin vastaisin museon työpajassa. 

Ennen kuin nostaisin seinälle kokoelman mahdollisen kansikuvan, muistuttaisin – ja sitten näyttäisin: Museorunoista on tulossa mustavalkea kirja. Värillinen kokoelma Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja ilmestyi 2022. Näköalassa runot ja kuvat ovat rinnakkain, aukeamittain eri sivuilla, aivan kuten ensimmäisissä valokuvarunojen kokoelmissani Metsännenä (1990) ja Kuusikirja (2008). Mutta Museorunoissa teksti peittää ja murtaa dokumentaaristen valokuvien pintaa samalla tavalla kuin valokuvaaja Milka Alasen ja esikoisrunoilija Anni Sinnemäen kokoelmassa Sokeana hetkenä (2003).

Niin myös tässä ehdotuksessa kokoelman kansikuvaksi, jossa synnyinseutuni puiden savut ovat piirtäneet savusaunan ikkunaan tervaista, abstraktia karttaa vuonna 1982. Pehmeiden muotojen kontrastiksi valitsin jyrkemmän kirjasintyypin etukannen tekstiin, joka saattaa olla koko kokoelman läpäisevä kirjasintyyppi.

Samassa vedoksessa on takakansi, jonka poika on kuvattu savutuvassa. Mummon ja papan savusaunan ja tupahirsien historiaa Saarestenmäen torpassa katsojan ja lukijan ei tarvitse tietää; oleellista on kamera, jota poikani on juuri laukaisemassa. Tai ainakin näyttää siltä, että poika hipaisee kameraa, joka sekin voi olla vain filmitön muovilelu."

Numeron taiteilija Tiede & Edistys 2/2025 

"Valokuvarunoutta on tehty ja julkaistu 1800-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Siihen verrattuna tätä kuvan ja sanan historiaa on käsitelty varsin vähän niin valokuvauksen kuin kirjallisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Oxford English Dictionary ei tunne sanaa photopoetry tai photopoem.  Yhtä tuntematon valokuvaruno on Kielitoimiston sanakirjalle ja Tieteen termipankille.

Corkin yliopiston tutkija Michael Nott kirjoitti ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry 1845–2015. A Cricital History (Bloomsbury Visual Arts, 2018). Nottin mukaan sanaa valokuvaruno, photopoem, käytti ensimmäisen kerran Constance Philips antologiassa Photopoems: A Group of Interpretations through Photograps (1936). Nott määrittelee valokuvarunon valokuva-tekstiksi (photo-text), jonka pääosat ovat runo ja valokuva. Valokuvaruno on siis runon ja valokuvan välistä työskentelyä, joka voi olla vanhojen teosten yhdistämistä, runoilijan ja valokuvaajan yhteistoimintaa tai yhden runoilija-valokuvaajan tai valokuvaaja-runoilijan työn tulos.

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisissa valokuvaajissa on muutama: Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen. Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä ovat Tekla Inarin, Maria Matinmikon ja Aki Salmelan kokoelmat.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Jatkan pohdintaa blogissa Kirjoittajan päiväkirja ja Instagramissa. Valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (2022), ja Aviador julkaisee 2025 Museorunoihin liittyvän laajan esseen Kuvan ja sanan työpajassa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissani Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto, 2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.”

(Jouni Tossavainen on kuopiolainen kirjailija, jonka esikoiskokoelma Juoksijan testamentti ilmestyi 1985 ja tuorein teos on romaani Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla, 2023.)"

Runojen esittely Parnasso 4/2024 

"Valokuvista ja runoista rakennan näyttelyä ja kokoelmaa Museorunot. Ensimmäisen valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990) näyttely oli esillä VB-valokuvakeskuksessa ja Näköala Haminavuorelle (2022) Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä kaupungissa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin Valokuvarunouden manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016).

Valokuvarunoutta kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.  Jatkan kehittämistä ja kiinnittämistä Kirjoittajan päiväkirjassa ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” julkaistiin Parnassossa 5/2021."

Tiede & Edistys: Numeron taiteilija 2/2025

 

Valokuvarunoutta on tehty ja julkaistu 1800-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Siihen verrattuna tätä kuvan ja sanan historiaa on käsitelty varsin vähän niin valokuvauksen kuin kirjallisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Oxford English Dictionary ei tunne sanaa photopoetry tai photopoem.  Yhtä tuntematon valokuvaruno on Kielitoimiston sanakirjalle ja Tieteen termipankille.

Corkin yliopiston tutkija Michael Nott kirjoitti ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry 1845–2015. A Cricital History (Bloomsbury Visual Arts, 2018). Nottin mukaan sanaa valokuvaruno, photopoem, käytti ensimmäisen kerran Constance Philips antologiassa Photopoems: A Group of Interpretations through Photograps (1936). Nott määrittelee valokuvarunon valokuva-tekstiksi (photo-text), jonka pääosat ovat runo ja valokuva. Valokuvaruno on siis runon ja valokuvan välistä työskentelyä, joka voi olla vanhojen teosten yhdistämistä, runoilijan ja valokuvaajan yhteistoimintaa tai yhden runoilija-valokuvaajan tai valokuvaaja-runoilijan työn tulos.

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisissa valokuvaajissa on muutama: Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen. Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä ovat Tekla Inarin, Maria Matinmikon ja Aki Salmelan kokoelmat.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Jatkan pohdintaa blogissa Kirjoittajan päiväkirja ja Instagramissa. Valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (2022), ja Aviador julkaisee 2025 Museorunoihin liittyvän laajan esseen Kuvan ja sanan työpajassa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissani Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto, 2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.” 

(Jouni Tossavainen: ”Itsenäiset yhdessä”, Tiede & Edistys 2/2025, 46–55)

Valokuva ei ole totta vaan politiikkaa

 

Näyttelyissä ja kirjassa Suomen itä valokuvissa (Musta Taide 2020) Ben Kailan valokuva ”Sarjasta Siirtosuomalainen (Tuupovaara, 1973)” esitellään dokumentaarisena ajan henkeä kuvaavana tilanneotoksena:

”Ben Kaila ja Risto Vuorimies opiskelivat valokuvausta Tukholmassa 1970-luvun alussa, ja tuolloin he valokuvasivat Suomesta Ruotsiin muuttaneita siirtolaisia. Palattuaan kotimaahan he matkustivat Pohjois-Karjalaan katsomaan kyliä, joita suuri muutto oli tyhjentänyt. Ajan henki tiivistyy Kailan Tuupovaarassa ottamaan tilannekuvaan.” 

Tilannekuva ei ole kuitenkaan aito vaan lavastus. Tämä paljastui vasta sen jälkeen, kun Suomen itä valokuvissa -näyttely oli jo esillä Joensuussa. Avajaisissa kuvan taksimiehen poika tuli kertomaan näyttelyn kokoajalle Riitta Raatikaiselle, että hänen isänsä kuljetti kahta valokuvaajaa pitkin kyliä ja kuva lavastettiin nopeasti jonkun mummon mökin pihassa.  

Ikonisena Kiven pyörittäjän kylän aikaisena dokumenttina pitämäni museokuva onkin tekoälyn toimiin vertautuvaa kuvituskuvitusta. Epäilyksiä olisi pitänyt herättää jo se, että mummo, hänen poikaansa näyttelevä Risto Vuorimies, taksikuski ja talon tarkempi paikka jätettiin nimeämättä.

Riitta Raatikaisen väitöstilaisuudessa Kuopion kampuksella 16.5.2025 tuli jälleen todistetuksi, miten todellisuutta kuvastavat valokuvat perustuvat aina näkemyksiin ja valintoihin. Dokumentaariset kuvat eivät ole koko totuus – eivät myöskään Suomen idästä.

Raatikaisen väitöskirjan Lännen ja rajan välissä: Retrospektiivinen tutkimus valokuvasta Suomen idän representaationa 1870-luvulta 2000-luvun alkuun vastaväittäjänä toimi professori Helena Sederholm ja kustoksena professori Risto Turunen.

Sanoin kerrottu valokuva

Väitöskirjan perustuvassa teoksessa Valokuvin kerrottu itä (Musta taide 2025) Tuupovaaran kuvaa ei näytetä eikä siihen viitata. Väitöskirjan sivulla 449 kuvan tarina kerrotaan näin:

”Ainoa Ben Kailan Tuupovaarassa kuvaama nuori aikuinen seisoo musta puku yllään ja musta kravatti kaulassaan taksin kupeella, vieressään pahvilaatikko ja pari puolityhjää kassia. Vaikuttaa siltä kuin hän olisi heittämässä hyvästejä pieni kokoiselle, huivipäiselle naiselle, joka on seisahtunut tohveleissaan pienen mö kin rappusen eteen. Kuvaan tiivistyy aikakauden murrosluonne. Matalan mökin nurkan ja nuoren miehen välinen tila muodostaa jakolinjan menneen ja tulevan, jäävän ja lähtevän, välille. Mökki, nainen, maitokärryt ja viinimarjapensaat jäävät ja kivet ja maisema pysyvät, mutta mies, laukut, pahvilaatikko ja taksi poistuvat toiseen aikaan ja toisenlaiseen elämään. Kuvan ulkopuolelle leikkautuva auton keula on jo näkymättömissä, menossa kohti sitä minne miehen vartalokin jo kallistuu, kohti kaupungistuvaa nykyaikaa (vrt. Vallius 2013: 376).

Edellä kerrottu tulkinta kuvan sisällöstä on yleinen ja aikakauden kontekstissa johdonmukainen, mutta se ei vastaa tapahtunutta todellisuutta. Kuvassa näkyvä mies on tuupovaaralainen taksinkuljettaja, joka kyyditsi ja opasti Kailaa ja Vuorimiestä keväällä 1973 heidän etsiessään sopivia kuvauskohteita. Kuvassa näkyvä nainen on edellisen tuttava, jota seurue kävi yhdessä tervehtimässä. Ben Kailan mukaan kuva syntyi melko spontaanisti, mutta se ei ole raportoiva dokumentti vaan suunnitelmallisesti toteutettu, draamallinen kohtaus (Kaila 2021.) Kuvan vakiintunut tulkinta on esimerkki semiosfäärin tavasta toimia. Kulttuuri tuottaa toisteisuutta. (Ks. Tarasti 1990: 200–205.)”