keskiviikko 21. elokuuta 2024

Maailman rehellisimmän median mätämuna

Helsingin Sanomat julkaisi seitsemän uutisjuttua toimittaja Matti Kuuselasta. Jutuissa viitattiin Kuuselan kirjaan Journalisti – Toisenlainen toimittaja (Warelia 2024), mutta arvostelua teoksesta ei ole ilmestynyt. Onko kukaan edes lukenut uutisten päälähdettä, kirjaa? 

Jos on luettu, miksi mitä ilmeisempiä selkään puukotuksia ei ole oikaistu.

Nyt kun klikkioikeudenkäynnistä alkaa olla puolisen vuotta, Journalisti löytyy kirjaston hyllystä. Ja kerran kun kirjan on lukenut, hämmästyy, miten paljon median luoma todellisuus poikkeaa itse kirjoituksesta. En tiedä, korjaisiko ilmiöjournalismin syntejä enää edes se, että valtakunnan pääsyyttäjä löytäisi lukutaitoisen arvostelijan.

Tai on löydetty, mutta ei julkaistu. Yhtä vähän eläköityneen toimittajan juttuja haluaa julkaista hänen entinen työnantajansa, joka tosin alun perinkin piti Kuuselaa kommunistina.

Vaikuttaa siltä, että lukuhaluton ja -taidoton somelynkkaajien lauma nosti Kuuselan ristille kuin kirjailija Timo K. Mukan. Jopa rehellisyyttään korostavalle maakuntalehden kirjallisuuskriitikolle ”Aamulehden Matti Kuuselan tapaus” – ei siis Journalistin lukeminen jopa arvosteluksi asti vaan tapaus – osoitti, miten Suomen toimituksiin osataan jatkossa palkata vain rehellisiä Kajavia eikä mätämunia Kuuseloita.

Netistä löytyy sentään Helsingin Sanomien rengin Aamulehden kritiikki, jota isäntä saataisi käyttää ilman tekijänoikeuskorvauksia. Turun Sanomien maksumuurin takana odottaa kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytösen laatiman arvio ja tamperelainen Kulttuuritoimitus.fi kuittasi kritiikin kirjeellä. Viestintäyrittäjä Pasi Kiviojan ennen kirjan ilmestymistä kirjoittamassa varsin asiantuntevassa blogiarvostelussa, joka löytyy täältä, ei edes mainita kohun synnyttänyttä tunnustusta.

Kommenttipuukottajien näppistä ei pysäyttänyt Aamulehden tilaama selvitys, jossa Kuuselan noin 600 jutusta löydettiin kolmisenkymmentä epäselvyyttä. Epäilen, että jos kenen tahansa koko ikänsä toimituksessa tai toimituksille töitä tehneen jutut kuurnitaan yhtä tarkasti, jokunen vastaava mätämuna löytyy varmasti.

Aloitetaan vaikka meikäläisen Savon Sanomien kulttuuritoimittajana vasemmalla kädellä rustaamista muistiinpanoista tai kenen tahansa toimittajan haastattelunauhoituksesta. Yks yhteen litterointi on lukukelvotonta tekstiä. Kuinka monta tulkintaa, muokkausta ja valintaa on siis tehty, ennen kuin juttu julkaistaan?

Silti, kuinka moni toimittaja oli valmis heittämään ensimmäisen kiven. Ja heitti myös, koska tietää, ettei koskaan pysty kirjoittamaan edes yhtä hyvin kuin Kuusela, jonka tyyliä paikoitellen raskauttaa romanttinen ylisanailu ja toista ajattelua kestämättömien aina ja kaikki -väitteiden toistelu.

Toinen kysymys, joka paljastuu vasta Kuuselan tunnustuksia lukiessa: miksi media käytti kritiikittömästi lähteitä, jotka puhuivat omassa asiassaan? Vastaus: koska kirjaa ei ole luettu. Eikä näköjään lueta, mutta puolikin vuotta ristillä roikkumista voi olla kovempi paikka kuin Kuuselan Afganistanin-juttureissu, jonka pelasti valokuvaaja Carina Appel.

Esimerkiksi Hesarissa Aamulehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2018–2023 toiminut Jussi Tuulensuu päästettiin todistamaan Kuuselaa vastaan kertomatta, että Journalistin mukaan Tuulensuu lopetti Aamulehden kulttuuritoimituksen kultakauden ja ajoi lehden Hesarin torppariksi.

Sen minkä Erkka Lehtola aloitti, Tuulensuu kuoppasi niin, ettei Aamulehteä tarvitse selata saati lukea edes netissä.

Toimittajalleen päätoimittaja Tuulensuu ei ruvennut tuulensuojaksi vaan maksoi potut pottuina: ”’On täsmälleen vain yhdenlaista journalismia: sellaista mikä on totta. Olisi kullanarvoista, että tätä selvää asiaa ei soseutettaisi millään horinoilla mistään genreistä’, nykyisin Havblik Advisors oy:ssa liikkeenjohdon konsulttina työskentelevä Tuulensuu sanoo.”

Tyylilajiton konsultti viittasi näkemyksiin, joissa Kuuselan ratkaisuja perusteltiin kaunokirjallisia keinoja käyttävällä featurekirjoittamisella. Ja kun kysyttiin, käytiinkö toimituksessa keskustelua Kuuselan juttujen sisällöstä, mitään muuta päätoimittaja ei ehtinyt tehdä.

”Kyllä. Kuuselan jutut työllistivät toimitusta paikoin aika paljon. Niitä editoitiin, tarkastettiin, täydennettiin ja tarvittaessa oikaistiin jälkikäteen. Minä käytin siihen henkilökohtaista työaikaani ja niin tekivät kymmenet muut työntekijät”, Tuulensuu vastasi Hesarin kulttuurisivulla.

Teettähän se työtä päätoimittajallakin, kun tyylitajuton yrittää ymmärtää kaunokirjallisia keinoja. Siihen tarvitaan avuksi kymmeniä rehtejä ja rehellisiä ruututoimittajia, jotka päätteen äärestä ulos erehtyessään kääntyvät mieluummin sisäänpäin. Siellä on turvallisin tila.

Journalisti-lehdessä (19.6.2024) Kuusela luonnehti suomalaista toimittajakuntaa ”yllättävän kaunaiseksi ja vahingoniloiseksi”. Tässä suhteessa meidän sometteleva kirjailijakunta ei juuri näytä eroavan toimittajista, poikkeuksena muutama tamperelainen kirjailija ja Panu Rajala, jota Kuusela valitettavasti yritti ymmärtää kirjassaan enemmän kuin Hesarin ja Yleisradion kulttuuritoimituksia.

Se on yhtä suuri rikos kuin presidentin vaimon arvostelu.

”Hämmästyttävää on, miten kollegat eivät enää tervehdi. Se on tuntunut pahimmalta tässä. He pelkäävät, että joku näkee, jos he hymyilevät Matti Kuuselalle.” 

En ole tavannut Kuuselaa, vaan tavannut hänen juttujaan silloin, kun lehteä pystyi lukemaan. Tervehdin, saatanpa hymyilläkin, jos eläkeläiset joskus tapaavat. Silloinhan tavataan muistella. Ja kirjoittaa elämäkertoja, joiden läjässä Journalistin tunnustukset eivät jää alimmaiseksi.

Yhtä hyviä päätelmiä itse kunkin rehellisyydestä tekee lukemalla Helsingin Sanomien itsemurhan tehneen kulttuuritoimittajan Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat (Otava 1997).

 


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista, vastaan mahdollisimman pian.