Museokamaa

 

Kun on ruutu: yksi kuva.

Ei ole valokuvia, joista valita.

 

Kun on kuvia, on valittava

roskat ja ruuduista paras.

 

Tai tarina, liike ruudusta toiseen

filmiin, kirjaan tai teokseen.

 

Ja jos on video, olet

museokamaa taidemuseossa.

"Mikään ei ole vaikeampaa kuin köyhtyminen"

Filosofi Pauli Pylkkö on varsinaissuomalainen kirjailija ja ukko. Viime vuonna Pylköltä ilmestyi runokokoelma Häviämisen strategia, josta en tiennyt mitään, ennen kuin kuulin Päivän mietelauseen radiosta. 

Kiitos uutisesta kuuluu Riikka Kaihovaaralle. Toimittaja ja tietokirjailija Kaihovaara oli valinnut kuultavaksi tavanomaisen keskipäivän liturgian sijasta Pylkön proosarunon Otolliset, joka on käynnistetty 1376 kertaa ja on kuunneltavissa 29.5.2024 asti.

”Jos värit olisivat ajatuksia. Jos niissä olisi ajatus, joka täten ilmaantuu meille. Jos keväisen tammimetsän illanvihreys olisikin ajatus, joka meille tarjoutuu. Avaan lastenvaunun kuomun ja Alli katselee oksistoja, jotka piirtyvät hiipuvaa taivasta vasten ja liikkuvat hiljalleen taaksepäin. Vihertävä valo virtaa päällemme ja täyttää meidät. Tammen värissä on oltava jotakin, mikä tekee sen silmällemme otolliseksi. Muutoin emme sitä näkisi. Ja silmässä jotakin, mikä tekee sen otolliseksi tammen ajatuksille. Muutoin emme niitä kuulisi. Yöllä näen Margarethassa unen lapsesta, joka oppii hengittämään veteen liuennutta happea ja muuttaa takaisin mereen. Jos tuuli olisikin ajatus, joka lehahtaa ruohikolta lehvistöön, ja sitten ilmaantuu meille. Koska olemme sille otolliset. Jos tulisikin kevät, josta minun ei enää olisi kirjoitettava mitään. Suuri, korkea kevät. Ja tuuli vailla loppua, ja tuntematon meri.”

Kuvahakuni ei löydä Pylkköä (s.1951). Ehkä hänestä on yhtä vähän julkaistuja kuvia kuin filosofi Maurice Blanhot’sta? Kun kirjailija Pentti Linkola on kuollut, jonnekin Varsinais-Suomen yksinäisyyteen vetäytyneestä veneenveistäjä Pylköstä on ainesta luomuajan uusiolinkolaksi, jos jossain muualla kuin Elonkehässä (4/2022) julkaistaisiin kerettiläisen ukkorunoilijan haastattelu.

Ensimmäisen kerran Pylkkö jäi mieleen Pentti Saarikosken tuotannon arvostelijana. Sittemmin viittauksia Pylkköön on tullut vastaan Kaihovaaran, Antti Salmisen ja Tere Vadénin teksteissä. Perusteellisesti Pylkön filosofisen tuotannon haasteisiin ovat perehtyneet myös Häviämisen strategian toimittajat Jussi Sivenius ja Pasi Takkinen.

Saarikosken kootuista runoista kirjoitin Kiiltomadon arvosteluun 13.7.2024:

”Toisin kuin [Kari]Kontio filosofi Pauli Pylkkö näyttää jopa lukeneen Saarikosken tekstejä. Semiootikkojen lehdessä Synteesi 4/1990 julkaistua Pylkön artikkelia ’Runoilijan tieto ‒ filosofinen johdatus Pentti Saarikosken myöhäistuotantoon’ pidetään edelleen epätavallisen kriittisenä. Pylkön mukaan Saarikosken tietäjärunoilija tahtoi päästä isojen poikien neuvotteluihin, mutta shamaanin laiskan ajattelun todelliset tiedot sosiaalisista ja poliittisista ongelmista olivat noin sata vuotta ajastaan jäljessä. Pylkön loppupäätelmä on selvä opetus:

'Voidaankin sanoa, että Saarikosken tekstien vanhahtava estetiikka ja pelokkaan sulkeutuva maailmankuva sopivat hyvin yhteen hänen julkisuudessa luomansa runoilijatyypin kanssa. Yhtä vähän kuin hänen tekstiensä maailmankuva todella pystyy tarjoamaan vastusta nykyaikaiselle luonnontieteelliselle maailmankuvalle, yhtä etäällä tuo boheemirunoilijan rooli on todellisista sosiaalisista ja poliittisista ongelmista. Ja niiden välissä harhailee Saarikosken tajunnanvirta reliikkinä poeettisesta tekniikasta, joka oli ajankohtainen ennen hänen syntymistään. Eksynyt lapsi kiertää jälleen kehää hämärtyvässä metsässä ja supisee itsekseen hillitäkseen pelkoaan.’"

Kaihovaaran vinkistä kaukolainasin Häviämisen strategian (Elonkehä-kirjat 2023). Antia on runsaasti, ja valistuksen vastaisen kerettiläisen eetoksessa riittää pohtimista. Monesti sana lehahtaa Kaihovaaran valitseman Päivän mietelauseen tapaiseksi runoudeksi, toisinaan taas ukon ajatus jää kiertämään kehäänsä; säkeen sijasta Pylkön nykyaikaiseen luonnontieteelliseen maailmankuvaan sidottu poeettinen tekniikka rakentaa lausetta.

Pylkön köyhyyden filosofian esimerkkinä ja opetuksena eläviä sanoja ja säkeitä sivulta 93:

”Teollisuustuotanto, kauppa, pankkitoiminta ja viihde muodostaa / suljetun kuvitelmamaailman, Imperial Images Corporation, joka on / vain löyhästi, sieltä täältä, kiinni valveessa…

Sillä heidän todellisuutensa on aina siellä missä tulotkin. Siis jos ei ole tuloja, / ei ole todellisuuttakaan, ei varsinkaan yliannokseen asti.

Teollisuustuotanto, kauppa, pankkitoiminta ja viihde muodostaa / suljetun kuvitelmamaailman ja sinun on keskitettävä / ajatuksen voima ja liike jotta löytäisit tien köyhyyteen sillä / mikään ei ole vaikeampaa kuin köyhtyminen…”

"Lielahden Prisman parhaat tarjoukset”

Romaani ei ole enää sika, joka syö kaiken.

Ei edes runoilija syö sikaa, hyvä jos siikaa

sika silakkaa sutena. Meidän jätetaloudessa

kaikki käy, kun ollaan oikealla asialla:

kirjakauppaan tullaan käymään eikä lukemaan.

Koen empatiaa, Anna Karenina on hyvä ihminen

tulevaisuuden lukemattomien tarinoiden

sankari. Minä olen tehnyt tarpeeksi tälle päivälle.

Valokuvarunon tausta

Maria Mäkelän artikkeli ”Kertomakirjallisuus myöhäiskapitalistisessa tarinataloudessa” teoksessa Paperinen avaruus. Näkökulmia kirjaesineen ja kirjallisuuden materiaalisuuksiin, Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 128, Jyväskylän yliopisto 2020. Kuva: Lielahden Prisma Tampere 22.5.2023.

Kuolleista herännyt Jönni Lumperi

Pispalassa laadin ensimmäiset muistiinpanot, joita voi sanoa Kirjoittajan päiväkirjan siemeneksi. Pehmeäkantinen, liimasidottu kirjan mallikappale dummy sai kanteensa Maiju Lassilan näytelmän esitteestä saksitut otteet ja piirroksen.

Lassilan Kuolleista heränneen päähenkilön, rantajätkä Jönni Lumperin ”eli paremmin Lumperin Jönnin” viittaus omaan nimeen kiehtoi ja ilmeisesti Kosti Antikaisen piirroksen holjakka olemus puraisi draaman opiskelijaa, vaikka Jönni ei ollut Jouko Turkan tapainen Kippari-Kalle vaan ikäiseni ikäloppu ja juoppo:

”hänen ikänsä arvioitiin ammattitoverien kesken nousevan tuohon viidenkymmenen tai kuudenkymmenviiden vuoden korville, eikä Jönni itse tiennyt, oliko siinä liikaa vai liekö vähän.”

Jönnin seikkailut nähtiin televisiosta vuonna 1975. Ohjaaja Jukka Sipilä herätteli kuolleita myös Vaasan kaupunginteatterin ensi-illassa 9.2.1983. En nähnyt elokuvaa enkä esitystä, jonka esitteen olin ottanut talteen joko yliopistolta tai Ylioppilasteatterista, mutta Juha Hurmeen ohjaukseen hankin liput.

Kuolleista heränneiden ensi-ilta on Kuopion kaupunginteatterissa 31.8.2024.

Oriveden opintojen jälkeen aloittelin draamalinjalla. Albanyn roolia harjoittelin Ylioppilasteatterin Kuningas Learissa, ohjaajana Olli-Matti Oinonen. Lyijykynällä jukersin Pispalanvaltatie 4:ssä neljä dummyn sivua novellia, jota tarjosin Keskisuomalaisen nuorisoliitteeseen Sykkeeseen, mutta tarina julkaistiin Uudessa Naisessa, sittemmin muutama kappale Lentävän C:n (1994) ”Isoisän tanssiinlähdössä”.

(Muistiinpanoissa Ulla-M. Paavilainen mainitaan, mutta voiko se olla hän, tuleva kirjailija, joka lunasti kolme novellia 1500 markalla? Yhtä hyvin tuleva kirjailija Eeva-Kaarina Aronen (1948–2015) julkaisi Hannu Hyrskeen kuvituksella Helsingin Sanomien Lauantaisivuilla ”lyhyitä erikoisia”, ensimmäisiä niistä, jotka päätyivät lyhytproosaksi Sivullisiin (2011). Kannustuksen lisäksi tonnin juttupalkka avusti Tampereen Seudun Osuuspankin lainalla eläjää; Tervon Osuuspankki ei enää myöntänyt opintolainaa.) 

Yliopistolla päivittely: 

”Kirja, toinen kirja, lehtiö penaali. Lukusali, painuneet niskat, suorat tuolirivit, katossa lamppujonot. Salin päädyssä aurinko punaa valkean sementin.” Ylioppilastalolla (Kauppak. 10), jonne ”oli vaikeampi päästä kuin yökerhoon”, käyty 16.2.1983. Naisrokista runoiltu ennustus:

Nice night (nais nait)

pettymysten pettymys;

ei edes kalja maistunut.

Mutta! Naisrock tulee!

Valmistautukaa kaikki

halulliset sielut.

Muistakaa! tämä ennustus,

kun runous on kuollut.

Ei näkynyt Anja Kaurasta

sen kummemmin kuin Arja

Tiaistakaan. Petturit!

munistaan hirteen.

Nuorempana olin kova poika 

Pispalanharjun päällä kävin kerran haastattelemassa Hannu Salamaa. Päiväämätön leike Hesarin Huutoja ja kuiskauksia -palstalta:

”Kirjailija Hannu Salama on esittänyt Tampereen kaupungin kunnallistekniselle virastolle anomuksen, että hänen kiinteistönsä Pispalassa, Rinnekatu 21, vapautettaisiin kunnallisesta jätteenkuljetuksesta. Perusteena on syntyvien jätteiden vähäisyys.

Salama täsmentää:

Jätepaperi: Poltetaan em. kiinteistön hellassa.

Muut jätteet: Niitä ei juuri ole, mitä nyt joskus käytetty ehkäisyväline, harvemmin kylläkin. Mutta nuorempana minä olin kova poika.”

Miksi sanataiteista jaloin vaipui unholaan?

”Runous vaipui muiden taidelajien mukana unholaan.

Nyt 76 vuoden jälkeen meidän on tullut aika palauttaa laji urheilukartalle.

Ainakin kansallisella tasolla.”

https://www.runomaajoukkue.fi/

Miksi sanotaan, että olet runoilija ja kirjailija? Miksei runoilija riitä?

Miksi sana kirjailija sisältää runoilijan, mutta runoilija on kirjailija vasta nekrologissa? Miksi ammattikirjailijan näkökulmasta silloin, kun puhutaan tai pyritään runolliseen ilmaisuun, se näyttäytyy toritaiteen tapaisena tarjouksena?

Runollinen on jo sanana yläpilveä, ohut adjektiivi, joka viittaa helppoon, halpaan ja kevyeen. Runollinen tarkoittaa hommailua, joka ei käy työstä, koska runoilija on epätarkka, omalaatuinen ja boheemi. Oikein runollisen taiteilijan kanssa aikataulujen pettäminen on niitä pienimpiä petoksia.

Niinpä runoutta osaa tehdä kuka tahansa ja saa opettaa kuka tahansa luovaksi mainittu. Jokainen meistä on sen verran runollinen persoona, että osaa arvostella runon hyväksi tai huonoksi. Tai antaa pisteet 1,0 –10,00 kuten Runopuulakissa, jota pelataan kansainvälisillä Poetry Slam -säännöillä.

Mutta kun runomaajoukkuetta valitaan Pariisin olympialaisiin, miksi yksi runoilija seitsemän moniottelijan joukossa riittää vakuudeksi siitä, että laji liittyy runouteen?

Kelpaisivatko nämä moniottelijat myös piano- tai viulukilpailun tuomareiksi? Entä koululaisen kuvataiteellisen tai näyttämöllisen lahjakkuuden arvioijaksi? Jos runouden tuomariksi kelpaa kuka tahansa moniottelija, niin yhtä hyvin runoilija valmentaa nuorten jääkiekkojoukkueen finaaliotteluun.

Eli olympiakomitean mainoksen laatijat olettavat, että mitä enemmän koululaista viihdyttää sitä paremmin runollisuus putoaa. ”Ainakin kansallisella tasolla” urheiltaessa on mentävä riman ali sieltä, missä pehmein alastulopaikka. Ammattirunoilija on vain runollinen koriste, postimerkki, jota on nuolaistava sen verran, että kukaan ei ota runoutta taiteena liian vakavasti.

Runoiluhan on viihdettä siinä, missä mikä tahansa luksus ja huippu-urheilu.    

Neuvoja parhaasta päästä

Kolumnisti Jussi Murtasaaren mielestä nuorten kansallinen runokilpailu on hyvä idea, josta olympiakomitealle on nostettava hattua, koska ”sanataiteesta jaloimman nostaminen on kuitenkin aina hyvästä”.  

Eli kun ollaan oikealla asialla, mikä tahansa käy. Finlandia-palkittu teos ei ole oikeasti vuoden paras, mutta kustantajien mainos on nielaistava siinä missä mikä tahansa valkoinen valhe, koska ollaan kirjallisuuden asialla. Vai, uskooko joku oikeasti, että Jukka Viikilän kaksi romaania ovat olleet kaksi kertaa vuoden parhaita teoksia? 

Se, joka uskoo, tietää jo alkukeväästä ilmestyneen Viikilän III romaanin pokkaavan III Finlandian, mikä ei tarkoita että Viikilän kirjat eivät olisi lukemisen arvoisia teoksia.

Se, joka uskoo, ei tiedä, ketkä moniottelijat näitä palkintoja jakavat. Kymmenottelija on moniottelijoista parhaita, joten seuraavan Finlandia-voittajan valitsee Suomen kaunein seitsenottelija Maria Huntington.

Se, joka uskoo, tietää miten pieni maa on. Kaikkihan tuntevat toisensa, joten jäävi arvostelija tai palkinnon jakaja on vain idea, kansallisella tasolla. Kaksi vaatii kolmatta, joten Viikilän III Finlandia on ihan tilastollinen fakta.

Murtasaaren taidekäsityksen mukaan runoudessa ”korostuu sanojen ilmaisuvoima”, kun taas urheilu on ”leimallisesti fyysinen suoritus”. Paras ala- tai yläpää synnyttää niin urheilua kuin kulttuuria, ja parasta runoutta syntyy, kun paljastaa itsensä sellaisena kuin on. 

”Yhteistä molemmille on se, että paras suoritus vaatii urheilijaa tai runoilijaa paljastamaan itsensä ja sisäiset intohimonsa sellaisena kuin on. Urheilu on kulttuuria parhaasta päästä. Samoin runous. Jo pelkästään näistä syistä on hienoa, että nuoret saavat väylän tuoda kykynsä esille sanataiteena, urheilun rinnalla.” (Savon Sanomat 11.4.2024)  

”Toritaiteen kaltaista toimintaa”

Ammattirunoilijan näkökulmasta kolumnin runouskäsitys on ”toritaiteen kaltaista toimintaa”, johon professori Anita Seppä viittaa artikkelissa, joka on julkaistu Synteesin taidekirjoittamisen teemanumerossa 4/2024.

”Kirjailijoiden muita heikompaa institutionaalista asemaa taidekentällä ja yliopistoissa kuvaa hyvin havainto, että ’luovaa kirjoittamista’ voi harjoittaa monilla akateemisilla aloilla suhteellisen vapaasti, vaikka tekijällä ei olisi juuri minkäänlaisia erityistaitoja kirjallisen taiteen tai luovan kirjoittamisen aloilta. Kirjallisen taiteen erityisosaajat – esimerkiksi Maggie Nelsonin kaltaiset kokeellisen kirjallisuuden ja autoteorian huippuosaajat (Sinelmiä 2009 ja Argonautit 2015) – eivät kuitenkaan voi tarttua vastaavasti luovan taiteensa lisäulokkeena vaikka siveltimeen, balettitossuihin tai tahtipuikkoon joutumatta sekä taiteilijoiden että tutkijoiden silmissä naurunalaiseksi. Toinen esimerkki: ammattirunoilijan näkökulmasta runollisen ilmaisun luova harrastaminen näyttäytyy lähes aina toritaiteen kaltaisena toimintana, jolla ei ole selkeää suhdetta nykytaiteeseen. Miksi taiteellisen tutkimuksen ja luovan kirjoittamisen yhteen liittävä tutkimus on ollut pelkästään haluton tarttumaan tähän erotteluun?

Seppä pohtii artikkelissa ”Taiteellinen tutkimus, kirjallisuus ja jälki-disiplinääriset kirjoittamisen muodot”, miten luova kirjoittaminen, taiteellinen tutkimus ja kirjallisuus (taiteena) kiinnittyvät toisiinsa taiteellisen tutkimuksen kentällä, ja millaisia eroja on näiden kirjoittamisen muotojen välillä. Entä, miten kirjallinen taide, joka on muotoutunut monialaiseksi hybridiksi, voisi tulla osaksi yhtä monialaista luovan kirjoittamisen tutkimusta ja opetusta?

Suomen ensimmäinen luovan kirjoittamisen yliopistotasoinen MA-koulutusohjelma perustettiin vuonna 1996 Jyväskylän yliopiston kirjallisuustieteen katveeseen. Resurssit verrattuna muuhun taiteilijakoulutukseen ovat kuitenkin pienet – joskin omalta kohdaltani ne olivat riittävät, koska olin jo toiminut nelisen vuotta vapaana ammattikirjailijana – ja muiden taidelajien korkeakoulutuksesta poiketen opettajakunta ei koostu ammattikirjailijoista vaan humanistitutkijoista.

Ensimmäinen selkeästi kirjailijavetoinen luovan kirjoittamisen ohjelma käynnistyi Taideyliopistossa 2017. Tohtoritutkinnosta haaveileva luovan kirjoittamisen opiskelija ohjataan kuitenkin hakemaan maisteritutkinnon jälkeen teatterikorkeakouluun.

Kuolematon urheiluruno

Jos tohtoritason kirjailijakoulutuksesta ei oteta vastuuta – ja toinen kysymys on, miten monta tohtorirunoilijaa tarvitaan kansallisella tasolla – yhtä vastuuttomasti olympiakomitea valmentaa  koululaisia Pariisin olympialaisiin.

Runous on oma lajinsa, jonka tekniikan opettaminen ei onnistu parhaiten moniottelijalta. Urheilurunouskin on oma lajinsa siinä missä Runopuulaaki tai valokuvarunous. Toisaalta rata on auki; kuolematon urheiluruno on vielä kirjoittamatta, kuten todetaan Parnasson 6-7/2014 esseessä ”Urheilukirjailijoiden jäljillä”:

Kun kotimaisessa kirjallisuushistoriassa taide ja urheilu ovat olleet toisensa poissulkevia yhtä hyvin kuin [Jari] Ehrnroothin juoksija ja herrasmies, niin totta on sekin, että urheilu ei ole juuri inspiroinut taiteellisesti merkittäviin saavutuksiin. Hellaan perinne ei ole synnyttänyt edes yhtä kuolematonta urheilurunoa, jos sellaiseksi ei lasketa Aleksis Kiven ”Metsämiehen laulua", Uuno Kailaan "Pallokentän laidalla" tai Aaro Hellaakosken "Suksilaulua".

Mikäpä oli Hellaan perinteen puolesta essehtiessä sillä, joka aloitti runoilunsa kokoelmalla Juoksijan testamentti (Gummerus 1985). Urheilusta kirjoittamista jatkoin novellikokoelmassa Lentävä C, urheilukirjassa Kylmä maraton, Sivullisissa ja Savonia-palkitussa romaanissa New Yorkin Lentävä suomalainen, josta dramatisoin kuunnelman Lentävä suomalainen 2015. Urheiluromaanin taustat löytyvät blogista.

Valokuvarunoja Turun Kirjan talossa 4.4. –26.4.2024

 

Turkulainen runoilija Markku Into (1945-2018) ravintola Laternassa Tampereella 1982.

Näköala, kirjailijakuvia ja Museorunot

Ateneumin yläsalin uuden näyttelyn avaa Ferdinand von Wrightin klassikkoteos Näköala Haminalahdelta (1853), joka on maalattu Kuopion Haminavuorelta. Teoksesta sai nimensä kuopiolaisen kirjailijan Jouni Tossavaisen valokuvarunojen kokoelma Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022). 

Turun Kirjan talossa (Nunnankatu 4) valokuvarunojen näyttely Näköala Haminavuorelle, Tossavaisen ottamia kirjailijakuvia ja uusia valokuvarunoja kokoelmasta Museorunot on esillä 4.–26. huhtikuuta 2024. Näyttelyn avajaiset ovat torstaina 4.4. klo 17.00.

Näköala Haminavuorelle on Tossavaisen neljästoista runokokoelma. Haminavuoren kansallismaisemaan liittyy myös Tossavaisen romaani Taistelevat metsot (Aviador 2020), joka kertoo Ferdinand von Wrightin (1822–1906) yhdestä päivästä Haminalahden kartanossa. 

Kirjailijakuvat on vedostettu vanhoista mustavalkeista filmeistä. Suurin osa matkojen varrella vastaan tulleista kirjailijoista on muuttanut paremmille kirjoitusmaille. Museorunot-kokoelman ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan vihkiäisten ja luonnontieteellisen puolen remontin avajaisten tilausrunoihin.  Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa kirjailijan savolaisella synnyinseudulla Tervossa.

Aiemmin julkaistuja valokuvan ja runon yhteisteoksia ovat kokoelmat Metsännenä (1990) ja Kuusikirja (2012).

---

Jouni Tossavainen on Kuopiossa asuva kirjailija, joka opiskeli kirjallisuutta Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa. FM Tossavainen on julkaissut sekä runoutta että proosaa. Esikoiskokoelma Juoksijan testamentti painettiin vuonna 1985 ja Savonia-palkittu romaani New Yorkin Lentävä suomalainen julkaistiin 2014. Ferdinand von Wrightistä kertovan yhdenpäivänromaanin Taistelevien metsojen jälkeen ilmestyivät romaani Pojan usko (2021) ja Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla. (Aviador 2023). Pohjois-Savon taidetoimikunnan Taidepalkinto myönnettiin kirjailijalle 2023.

 

Valokuvarunous, mitä se on?

Valokuvarunoteokset ovat pääosin valokuvaajan ja runoilijan yhteistyötä. Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen, jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.

Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen taitto korostaa kolmeakymmentä Matinmikon ottamaa valokuvaa. Mahtiotoksia vaelluksiltaan ja henkilökuvia kirjailijoista on ottanut esimerkiksi runoilija ja kirjailija Tomi Kontio, joka tietääkseni ei ole vielä yhdistänyt kuviinsa runoja.

Työstän parhaillaan mustavalkeita valokuvarunoja työnimellä Museorunot, jota esittelen ja rakennan ennen kokoelman julkaisemista näyttelynä. Samalla tavalla ensimmäiseen valokuvarunojen kokoelmaan Metsännenä (1990) liittyvä näyttely nähtiin VB-valokuvakeskuksessa Kuopiossa ja Näköala Haminavuorelle (2022) -näyttely on ollut esillä viidessä kaupungissa.

Museorunojen ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan ja luonnontieteellisen puolen remontin valmistumisrunoihin Kantti kertaa kantti ja Maan ja taivaan välissä. Koronan takia ensimmäisestä tilausrunosta tehtiin video, toisen runosarjan esitin museossa keväällä 2022.

Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa Kaksitoista kuvaa -kokoelmani (1986) kansikuvan pojan kautta. Sama Ahti Rytkösen Maaningalla kuvaamaa poika on esillä Kuopion museossa, ja omaa poikaani sain kuvata savolaisella koti- ja synnyinseudullani Tervon Saarismäessä.

Saarismäki-osaston kuvat olen skannannut mustavalkeista filmeistäni vuosilta 1979–2005. Runojen kirjoittamista jatkan ja muokkaan kokoelmaa painoon lähtöön asti. Toisin kuin aiemmissa valokuvarunojen kokoelmissani säkeet eivät ole kuvan sivussa, vaan rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa.

Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto). Manifesti on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016) ja netissä:https://tallisalevelphoto.weebly.com/an- introduction-to-photopoetry.html

Ensimmäiset valokuvanäyttelyni olivat Oriveden Opistolla, jossa opiskelin kulttuurisihteeriksi, ja galleria Nykyajassa Tampereella 1985. Ensimmäisiä valokuvia ja kuusirunoja julkaisin mustavalkeassa kokoelmassa Metsännenä 1990 ja Kuusikirjassa 2008, jonka kuvia oli esillä Värinä-näyttelyssä Kuopiossa. Valokuvilla kerron myös proosateoksessa Kesäpäivä 2013.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022 ja jatkan pohdintaa tässä mustavalkeassa Kirjoittajan päiväkirjassa sekä Instagramissa vuodesta 2014 lähtien (https://www.instagram.com/jounitossavainen/).

Värikuvalliseen kokoelmaan Näköala Haminavuorelle liittyvä valokuvien ja uusien valokuvarunojen näyttely on ollut Kuopion Kanttilan jälkeen Helsingissä, Iisalmessa, Oulussa ja Tampereella 2022–2023.

 

Valokuvarunouden teoriaa Kirjoittajan päiväkirjassa

”Vaikeampi johdatus valokuvarunouden teoriaan” 21.3.2024:

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/03/vaikeampi-johdatus-valokuvarunouden.html

”Valokuvateorian loppu” 24.1.2024: 

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/01/valokuvateorian-loppu.html

"Kuvan ja sanan rajalla": 

https://www.blogger.com/blog/post/edit/preview/527771013459760072/7369379642441483786

”Harva sarja kotimaisia valokuvarunoteoksia”:   https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4411784120416455452

”Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1348867357633838432

”Miksi kirjallisuuskriitikot eivät osaa lukea valokuvia?”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3152197069354060669

”Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1214613465815778010

”Valokuvarunon avantgarde: Pro Eto, Facile ja Rodšenko-seura”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3526326208393258452

”Julkaisiko Julius Krohn ensimmäisen valokuvarunon?”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4037471915901215270

”Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/8188752125441653202

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/6541604279804062806

”Puhuuko kuva, kuvaako sana?”: 

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/5442953352021779537

Meta for Business sensuroi Venäjän

Nyt on testattu, mitä sosiaalisen median yhtiö Meta tarkoittaa, kun se rajoittaa yhteiskunnallisiin sisältöihin liittyvää mainontaa Facebookissa ja Instagramissa.

Useasta yrityksestä huolimatta mainos ei mennyt läpi, kun kokeilin julkaista lainausta romaanin Venäjän metsästäjät sivuilta 129 –130. Kaunokirjallisen teoksen lainaus löytyy Kirjoittajan päiväkirjan päivityksessä 25.3.204 ”Moskovan terrori-iskun pahin sitten vuoden 2004”.

Meta on aloittanut poliittisten sisältöjen rajoitukset jo helmikuussa. Perusteluiksi esitetään, että yhtiö keskittyy tekemään ”mahtavan kokemuksen kaikille”.

Meta määrittelee ”poliittisen sisällön” liittyvän ”yhteiskunnallisiin asiakysymyksiin, vaaleihin tai politiikkaan”, joten käytännössä lähes mikä tahansa algoritmin nappaama politiikkaan liittyvä postaus mahdollistaa julkaisukiellon.

Älä ainakaan käytä sanoja saati hästäkkejä #venäjä #terrorismi #putin, vaikka Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa niistä ei voi olla lukematta joka päivä.  

Kun Meta päättää, olipa uutinen faktaa tai fiktiota, se ei mene läpi muuten kuin ”mahtavana kokemuksena” metademokratialle, jonka voitokkaalla tiellä ei saa olla mutkia.