”Pari viime vuotta olimme suosineet fasistisia kampauksia”

Sotilaallisen eritysoperaation johtajalle lisää todisteita fasistien suosion kasvusta rappeutuvan, länsimaisen ja ei-ortodoksisen vastustajan joukoissa.

”Ilmassa täytyi olla jotakin outoa, koska pari viime vuotta olimme suosineet fasistisia kampauksia, ajaneet hiukset sivuilta siiliksi ja sukineet ne taakse rannetta nytkäyttäen. Se oli pelkkä visuaalinen vitsi, koska tokihan me nykyään tiedostimme kaiken paljon paremmin, niin, eivät kai kaikki aatteet olleet kytköksissä hiuksiin? Mutta samaan aikaan bambusoihdut kohosivat, aatteet tekivät paluuta ja toivat mukanaan kampaukset, joiden maine meidän oli tarkoitus palauttaa.

Ei kai vika ollut meidän? Koska nuo kampaukset tosiaan näyttävät todella upeilta.

▪ ▪ ▪

Hän oli paikalla, kun auto syöksyi väkijoukkoon natsien kokoontumisessa…”

(Patricia Lockwood Kukaan ei puhu tästä Tammi 2022, suom. Einari Aaltonen, 66–67)

Romaani luetuttaa toiseen kertaan. Ensi osasta voi nauttia kuin runokirjasta ja toisesta löytyy säe: ”Olen minä, koska oma koirani tunnistaa minut.”Yhtä hyvin fragmentaarisella runollisuudella alkaa Annie Ernauxin muistelmateos Vuodet (2021). Kirjailija John Lachesterin videohaastattelu Lockwoodin esikoisromaanista No One is Talking About This (2021). 

PS
Blogista Kuva ja sana tuli 61. hylätty esine sarjaan Hylättyjä esineitä 9. maaliskuuta 2022. Tässä blogissa vierailijoita ensimmäisenä päivänä kuusi.

Ukrainan sota riisuu pioneerityön naamiot

 

Kevään Venäjä-kirjoista ensimmäisenä varauksena sain luvun alle ex-poliitikko ja kansliapäällikkö Hannele Pokan Pioneerityötä (Siltala 2022). Suomen ympäristöyhteistyötä kerrataan virkamiehen perusteellisuudella ja kirjoittajan kuvat lisääntyvät kuvaliitteen loppua kohti.

Yhdessä yössä tältäkin lippostelulta riisuttiin naamiot Ukrainan sodan alettua 24.2.2022. Sota veti kuin korona maton alta nykyaikaan tekstinsä sijoittaneilta kirjoittajilta. Kirjailija Pauliina Vanhatalon sanoin on vain huonoja vaihtoehtoja:

"Joko tekstin maailman jättää ennalleen ja hyväksyy, että sen epätodellisuus paistaa läpi, tai sitten tuon maailman pistää nopeasti uusiksi ja toivoo, että etualalla pysyvät silti ne asiat, joista teoksen oli tarkoitus kertoa. Tilanteen käsittelyä vaikeuttaa se, että tapahtumista on kulunut liian vähän aikaa ja maailma ehtii muuttua vielä monta kertaa ennen kuin julkaisun hetki koittaa. Mitä maailmasta voi vielä sanoa varmuudella, ei mitään." (Tuntematon maailma, S&S 2021, 53.)

Kaksi muuta kevään kirjastovarausta ovat Pekka Lehtosen tietokirja Venäjä – myyttien ja utopioiden maa (Warelia 2022) ja Sami Tissarin romaani Krysa (Atena 2022).

Runokirjojen lisäksi en monesti tunnusta kerääväni kovin systemaattisesti mitään muuta maallista. Kirjaston lainauskuitit olen kuitenkin säilyttänyt. Venäjään liittyvää kirjallisuutta olen tietysti lukenut kymmeniä vuosia tietämättä, että joskus saattaa syntyä romaani Venäjän metsästäjät.

Edelleen kirja on kesken, mutta kustantaja on luvannut sen julkaista. Ehkä sekin päätös muuttuu, kun sota laajenee ja syksyn runokokoelma Näköala sulkeutuu useammin kuin avaa markkinoita? Lupasin kirjoittaa tämän teoksen viisivuotisella apurahalla 2017–2021, mutta hakemuksen sivusta tullut romaani Taistelevat metsot (2020) syntyi ensin.

Runotkin piti julkaista vain netissä. Niin lupasini apuraha-anomuksessa ja kokoelman Se mikä jäi sanomatta (Palladium 2016) takakannessa. Ja hyvin kelmi valehteli jälleen, koska kustannussopimuksen mukaan Näköala julkaistaan paperille painettuna syyskuuhun mennessä.

Kirjastosta 2017–2022 lainaamani Venäjä-romaaniin liittyvät kirjat listasin tänne. Ehkä listaan vielä senkin pahvilaatikollisen materiaalia, jota on kertynyt ensimmäisestä ugrikirjailijoiden tapaamisesta 1994 lähtien. Listätietoa tästä Suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien liitosta löytyy blogista AFUL. 

Mutta harvassa lienevät ne, joita kiinnostavat vielä romaanin ilmestyttyä Venäjän metsästäjiä varten tallettamani nettijutut ja pdf:t . Entä muistiinpanot ja valokuvat?

Pimenee, kun kirjoittaja joutuu muihin kuin päiväkirjatöihin

Naisten- ja hiihtolomaviikko alkaa lupaavasti, kun Aviadorin kevään ja syksyn 2022 katalogi tuli sähköpostiin kustantaja Vesa Tompurilta. Naiset etu- takakannessa, esikoisia ja konkareita, runoni Olli Heikkosen suomentaman liiviläisen runoantologian ja Hannu Salaman esikoisen uusinta- ja cd-levypainoksen välissä…

Heikkosen esikoismatkalla Venäjälle asuttiin samassa kämpässä Mordvassa. Esikoiskokoelman Puu balladin haudalla lainasin Tampereen vanhasta pääkirjastosta, jonka Aleksis Kiven patsaan viereisellä penkillä sain keskustella ensi kerran Salaman kanssa. (Sellaisen ihmeen kuin kirjailija olin kyllä jo nähnyt Oriveden opistossa, jossa Salamakin oli opiskellut.)

Sitten päivä pimeneekin, kun kirjoittaja joutuu muihin kuin päiväkirjatöihin. Kirjani esittelystä tapaan kolme ilmeisesti prosessin eri vaiheissa syntynyttä virhettä. Painoon korjaukset eivät ehdi, mutta voiko nettikatalogin tekstiä vielä remontoida? kyselen kustantajalta.

Ja jos remontointi vielä onnistuu, niin toisen löytää-verbin voisi korjata esim. sanalla tapasi (Portugalissa hän tapasi...). Katalogia ei ainakaan tällä hetkellä voi ladata kustantajan nettisivulta, joten ehkä tämä tästä vielä kirkastuu toisin kuin Ukrainan sota, joka jatkuu 12. päivää ja yötä, tänään ja huomenna.

Kolme korjausta

– Valokuvan ja runon yhteisteoksissa runoilija vaeltaa (verbi puuttuu) kotikaupunkinsa Kuopion järvimaisemassa, lapsuutensa Tervon metsissä, Euroopassa ja Venäjällä

– …satojen vuosien takaisista kiinalaisista tgai japanilaisista tankarunoilijoista.

– Tossavaisen paluu runouden pariin kahdeksan (po. kuuden) vuoden tauon jälkeen.

Me suomalaiset uskomme urheilun lisäksi huumoriin

Mitä sitä muuta kirjailija hyvänä päivänä tarvitsee kuin villiä mielikuvitusta, kirjoitustaitoa ja tosiasioiden tunnistamista faktoja tarkastamalla.

Entä tänään, kun villeintä on ikkunasta betoniseinän tuijottaminen, tekstiään ei edes tarvitse vilkaista järkälemäisiä virheitä löytääkseen ja fakta on, että on ihan sama mitä sinä sillä näppiksellä teet. Minkä todistaakin sekä oma että toisten tasan kahden kuukauden hiljaisuus fbookissa ja instassa.

Hiljaisuus ja hiljaisuus; eipä ole monta kertaa päivässä tarvinnut ihan itse päättää, millaisen vaihtokaupan on kulloinkin valmis tekemään teknologiafirmojen kanssa.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo kirjoitti tästä jo viime vuonna omaelämäkertansa kolmannessa osassa, josta käsitän senkin, miten vähän tunnen ihmistä, vaikka olemme istuneet nokakkain ja ruudulla pian neljä vuotta valtion kirjallisuustoimikunnan kokouksissa:

"Kuvittelen etten reagoi, kun en tykkää enkä jaa eikä kukaan voi päätellä läsnäoloani mistään, mutta algoritmia ei niin vain huijata... Algoritmi ei paheksu, tuomitse tai arvota kiinnostustani, se haluaa minun vain jäävän siksi aikaa, että ehdin klikata auki vielä yhden jutun, ja sitten taas yhden... Haluan vain ymmärtää, selitän algoritmille, joka kuuntelee minua suopeasti niin kauan kun en poistu paikalta. Tahdon tietää, miten täällä pitäisi ihmisten mielestä elää." (Tuntematon maailma, S&S 2021, 41-42.)

Mutta oli sitä ongelmia olemassaolon suhteen ennen someaikaakin. Terttu Ervanne ei tiettävästi ole kirjailija, kirjoittaja kuitenkin, sillä hän ei poistunut fbookista hilja kättä, vaan julisti – kuten fbookissa tapana on: jääkää hyvästi hyväkkäät – laatimalla ilmoituksen Uuteen Suomeen:

”Kiellän kaikkia puhumasta minusta.”
(Suomesta saksittua 1956 –75, 20.)

Virkamies Nikotin, virassa oleva, kärsi eräässä virastossa

 ”Muutamia päiviä sitten oli kansliasihteeri Heikki Viitala ilmoittanut luopuvansa ehdokkuudesta III kaupunginjohtajan virkaan. ’Harkittuani antamaani suostumusta sosiaalisen apulaiskaupunginjohtajan vaalia varten olen tullut siihen tulokseen, että pystyn parhaiten edistämään Suomen ja Neuvostoliiton välistä yhteistyötä Kuopion läänissä nykyiseltä virkapaikaltani, jonka vuoksi kunnioittaen peruutan antamani suostumuksen’.” Savon Sanomat Kuopiosta. (Tauno Bergholm Suomesta saksittua 1955 –75 Otava 1976, 152.)

Savossa päin sanotaan, että Kuopion viimeiset puutalot pysyvät kasassa kanslianeuvos Heikki Viitalan (1943–2019) laatoittamalla tiellä. Laattojen lisäksi mikään vähäisempi saati merkittävämpi kulttuuriin liittyvä toimi ei edennyt Viitalan valtakaudella ilman kansliasihteerin (SKDL) myönteistä suhtautumista. 

Niin viimeisen päälle sihteeri hallitsi sekä kansliabyrokratian että Suomen ja Neuvostoliiton välisen yhteistyön.

Yhteistyön hedelmiä on Pihkovan kaupungille lahjoittama Puškinin patsas. Yhtä hyvin Valkeisenlammen rannalla saattaisi seisoa Lenin, jota neuvostoliittolaiset tarjosivat hyvän YYA-hengen vodkaakin vahvemmaksi tukipilariksi. Vastalahjaksi kuopiolaiset esittivät Kekkosta, mutta virkaoletettujen pidoissa päädyttiin Sibeliukseen.

Savon Sanomien kulttuuritoimittajana sain tutustua kansliasihteerin työskentelytapoihin sekä vastineiden että tupakansavun muodoissa. Kyseiset vaikutteet ilmenevät jossain määrin lyhytproosateokseen Sivullisia (2011) yhdessä sivullisessa, joka alkaa virkkeellä 

”Virkamies Nikotin, virassa oleva, kärsi eräässä olemattomassa virastossa”.

Ainakin kerran Viitala myönsi rahoitusta myös Puškinin syntymäpäivien juhliin, jotka aloitettiin patsaalla vuonna 1994. Vuoden tauon jälkeen Puppelin synttärit jatkuvat jälleen lauantaina 4. kesäkuuta 2022. Edellisistä synttäreistä vastasi oululainen Reijo Valta, tänä kesänä kuopiolainen runoilija Jyrki Heikkinen. Lisätietoa blogista Puškin : https://aleksandrpushkin.blogspot.com/

Ylivetokansi: Juhani Harri.

Ylivetokansi: Juhani Harri.

Esikoinen haisee kuin Pariisin viemärit

Suomesta saksitun lisäksi tapasin toisen ennen näkemättömän teoksen kirjaston poistohyllyllä. En tiennyt, että Pekka Parkkisen (1940–1992) esikoisteos oli romaani Kuu hehkuu vielä (Weilin + Göös 1965). Suomen Akatemian jäsenen, kirjailija Mika Waltarin ennen teoksen julkaisua antamassa lausunnossa, joka löytyy pehmeäkantisen etuliepeestä, todetaan Parkkisen teoksen parhaaksi ominaisuudeksi nuorekkaan kiihkeä intensiivisyys.

”Sen sanat tuntuvat toisinaan polttavan hitsausliekin tavoin tai haisevan kuin Pariisin viemärit.”

Näinkin Waltaria käytettiin, ja/tai hän halusi auttaa nuorempia Pariisin-kävijöitä, siinä vaiheessa kun kirjoittajan piti kiivetä joka päivä kirjoituskoneelle, mutta paperille ei saanut lyödyksi kirjaintakaan.

Otavan kirjallisuustiedossa (1990) runoilija Parkkisen esikoista esitellään ”beatsukupolven elämäntuntojen kuvaajana” ja ”myöhemmät teokset ovat pakinoivaa proosaa”. Lievetekstin ”rajun omaperäinen romaani” tarkoittaa käytännössä 13 osaan jaettua pötköä, jossa ei ole isoja kirjaimia, pilkkuja eikä pisteitä. 

Näillä raukoilla rajoilla en voi käsittää, miksi tutkija Markku Eskelinen on sivuttanut tämänkin teoksen perusteellisemman esittelyn Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiassaan (2016). Saati, että olisi vaadittu uusintapainosta samalla tavalla kuin kirjailija Hans Selon laajasta tuotannosta!

Proosarunokokoelman Maisema on mielialan musiikkia (1989) jälkeen Parkkinen kuoli häkämyrkytyksen Vartiosaaren huvilamökin yläkerrassa. Runoilija Ilpo Tiihonen ehti remontoida samaa kauniisti ränsistynyttä mökkiä, jota kirjailijaliitto myöhemmin vuokraisi jäsenilleen. Sain nauttia liiton edusta muutamana kesänä, mutta lapsille en uskaltanut kertoa, minkä makuuhuoneen uunin pellin Pekka veti kiinni liian aikaisin.

Sivullisia (2011) 273–-274

Virkamies Nikotin, virassa oleva, kärsi eräässä virastossa. Tavallaan Nikotin oli hyvinkin älykäs mies, sillä nimittämällä virastonsa Savustamoksi, hän sai tupakoida kuin kotonaan. Muualla hän ei käynytkään, paitsi kirkossa. Siellä häntä nähtiin säännöllisesti. Kärsimys sekin. Nikotin eli tavallaan ja luettuaan viisi tai kuusi kirjaa hän piti tummaa pukua liivien kera työläisen merkkinä. Mitä sitten tästä työmiehestä? Eikö näitä syntisiä ollut Venäjän maa ja SAK pullollaan? Mitä erikoista siinä on, että virkamies tarkkailee toria Savustamonsa ikkunasta kuin toveri Kuusisen patsas Petroskoissa? Syynä oli kummallinen tapahtuma Hakaniemen torilla, jonne Etelärannan porvari erehtyi kerran tullakseen ryöstetyksi. Kuitenkin yhtenä yönä väitettiin torille ilmestyneen niin jykeviä elukoita, että kaupungineläinlääkäri muisteli patruunoita. Työntäen vakaat kärsänsä esiin torin alta, jossa alkuperäislaumaa ilmeisesti oli pysynyt hengissä, patruunat puhkesivat sellaiseen röhkimiseen, että lukutaitoiset kaikkosivat Nikotinin neuvottelemiin ystävyyskaupunkeihin. Nikotin tunsi Hakaniemensä ja sen alapuolen, jonne autot pitäisi piilottaa häiritsemästä hänen kiikarointiaan. Bussit haittasivat melkein yhtä paljon kuin ihmiset Pitkänsillan väärällä puolella. Muualta muuttaneet ja turistit, jopa Siperian kovat koulut käyneet, olivat nöyrtyneet äkkiä Hakaniemen demokraatin vapaudelle. Alle vartissa he tunsivat Nikotinin kiikaritähtäimen kuttittelevan selkäänsä toria ylittäessään. Toisaalta kumartamalla Savustamon ikkunalle torilta sai ostaa kalan ja ristin oikein päin vetäisemällä vaikka maailmanrauhan patsaan kanssa. Nikotinin hallitessa siis torinsa, kuten Pekka Tiilikainen kuluisan kiikarinsa, torin alapuoli oli helppo savustaa. Siihen loppui patruunoiden röhkiminen ja sikatalous. Nyt joku voi kysyä, onko tuosta uutiseksi, jos virkamies kaasuttaa sukupuuttoon muutenkin kuohitut patruunat. Eipä ole, mutta historiaan jää keksintö, jonka Nikotin teki tuhotakseen tulevien sikojen geenit. Nikotinin sanakeksinnön ansiosta yksikään junttisika ei pääse virastoihin saati yksityisyrittäjän valtiollistettuun kravattivihreän virkaan. Sikakeksintö käy yhdellä sanalla, ja sillä sanalla virastopyrkyri siinä missä muutkin vierasmaalaiset kaatuvat, suihkutetaan ja tuhkataan. Keksinnön testaamiseksi tarvittiin yhtä patruunaa, ja kun häntä ei saatu kiinni, kokeiltiin ensin savolaista, sitten intiaania ja neekeriä. Harva osasi taivuttaa sanan mude kuten made. Keksinnöstään kertyvät tulot lapseton Nikotin testamenttasi Kuuban työläisnaisille, jotka väsymättä hierovat reisiään vasten hänen rakastamiaan sikareita.

”Täällä kaukana” tässä ollaan nyt

Viimeisiä muutoksia, ennen kuin lähetin valokuvarunojen kokoelman taittajalle, siis sunnuntai-iltana noin klo 23.45, oli runon ”Pullopostia” nimen vaihtaminen Pentti Sammallahden valokuvakirjaan Täällä kaukana (Opus 57 2012). Esipuheessaan Finn Thrane pitää nimeä hienovaraisena ja paradoksaalisena viittauksena kuvaajan ja katsojan kohtaamisen mahdollisuuteen kirjan sivulla:

”Pentti Sammallahden teoksen hienovarainen nimi viittaa kuitenkin paradoksiin: valokuva edustaa aina läsnäoloa tässä ja nyt.”

Täällä kaukana tässä ja nyt ollaan niin kuin ei oltaiskaan. Kun runot on runoiltu, Ukrainan sota jatkuu neljättä päivää. Aamulla kävin huilaamassa tunnin hiihtolenkin Kallavedellä, ennen kuin aurinko pehmittää hankikannon. 

Se vaatii verhoa eteensä puolilta päivin työhuoneessa. Sinne hukkuvat Kalevalan päivän liput.

Viime viikolla sain taittaja Satu Enstedtiltä kansiehdotuksen ja muokkasimme kustantaja Vesa Tompurin kanssa katalogitekstiä. Sadun ajatus on, että kansi olisi kangasmaista kloottia, valokuva näköalasta Haminavuorelle syvennetään ja tekstit tulisivat foliopainatuksella. Aiempien kokoelmien kohdalla tällaisesta ei ole uskaltanut edes haaveilla. Esimerkiksi Like-kustantamossa runoilut loppuivat kustannusjohtajan rehtiin tunnustukseen: 

Me emme oikein osaa markkinoida runoja.

Totta tosiaan, kun häntä alkaa heiluttaa koiraa – eli raha ratkaisee eikä runouden laatu – mikä on kirjoituksen tulevaisuus ja mitä kirjailija voi tehdä. Se saa nököttää nurkassa siihen asti, kun päkistää pitkää proosaa ja päällikkö pääsee kiillottamaan omaa kuvaansa palkintoselfiellä. Loput "minästä" ja minun egoiluista saa lukea runosta ”Omakuva” kokoelmassa Näköala Haminavuorelle.

Syyskatalogin teksti näyttää tässä ja nyt tältä. Toimii ilmeisesti sen verran, että tänään Prisman sisäänostaja on jo kysellyt näytesivuja kustantajalta.

Jouni Tossavainen: Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja

Jouni Tossavaisen neljästoista runokokoelma ja kolmas valokuvarunojen kokoelma Näköala Haminavuorelle lähestyy maailman kauneutta kuvan ja sanan voimalla. Valokuvan ja runon yhteisteoksissa runoilija vaeltaa kotikaupunkinsa Kuopion järvimaisemassa, lapsuutensa Tervon metsissä, Euroopassa ja Venäjällä.

Runomatkoilla käydään dialogia nykyisten ja entisaikojen kollegojen kanssa. Seuraa löytyy milloin Rainer Maria Rilkestä, Wallace Stevensistä tai Paul Valerysta, milloin taas Eeva-Liisa Mannerista ja Gunnar Björlingistä. Toisinaan Tossavainen löytää sielunkumppanin satojen vuosien takaisista kiinalaisista tai japanilaisista tankarunoilijoista. Portugalista hän löytää ”hylätyn esineen”, Fernando Pessoan aiemmin suomentamattoman runon.

Retkillään runoilija eksyy myös rakkauden erämaahan ja laatii ”Eksymisen kenttäoppaan”.

Teoksen kunkin osaston avaa värivalokuva näköalasta Haminavuorelle, samalle mäelle, josta Tossavaisen romaanin Taistelevien metsojen (Aviador 2020) päähenkilö Ferdinand von Wright maalasi klassikkoteoksen Näköala Haminavuorelta (1853).

Kolmen proosateoksen jälkeen Näköala Haminavuorelle on Tossavaisen paluu runouden pariin kuuden vuoden tauon jälkeen.

Ovh 29,50 €

Runokokoelma (valokuvitettu)

150 sivua

ISBN 9789523811201

Ilmestyy: syyskuussa 2022

Sidottu

Kl 82.2

Jouni Tossavainen (s. 1958) on Tervossa syntynyt, Tampereella opiskellut ja sen jälkeen pääasiassa Kuopiossa asunut kirjailija. Hänen laajaan, vuonna 1985 käynnistämään julkaistuun tuotantoonsa sisältyy sekä proosaa että runoutta – yhteensä 27 teosta. Taistelevien metsojen (2020) jälkeen Tossavaiselta on ilmestynyt romaani Pojan usko (Aviador 2021).

”Ulkomaalaiset eivät ole nähneet vielä alkuakaan”

Perustaessaan Vremja-lehteä vuonna 1861 Fjodor Dostojevski markkinoi sitä lähetyskäskyä, jota tsaarit, stalinit sekä Vladimir Putinin toteuttaa tänään hotkaistessaan toisen palasen Ukrainasta. Ja samaa valloitussotaa jatkavat imperiumin keisarit Putinin jälkeen, koska ”ulkomaalaiset eivät ole vielä nähneet alkuakaan meidän valtavista voimistamme”.

”Tiedämme, ettemme nyt enää eristäydy ihmiskunnasta Kiinan muurin taakse. Nöyrää kunnioitusta tuntien aavistelemme, että tulevaisuuden toimintamme täytyy olla mitä suurimmassa määrin yleismaailmallista, että Venäjän idea ehkä muodostaa synteesin kaikista niistä ideoista, joita Euroopan eri kansallisuudet niin urhollisesti ja peräänantamattomasti kehittelevät, ja että näiden ideoiden vihamieliset ainekset löytävät sovinnon ja tulevan kehityksensä Venäjän kansan ominaislaadussa. Emme ole turhaan puhuneet kaikilla kielillä, ymmärtäneet kaikkia sivilisaatioita, tunteneet myötätuntoa jokaisen eurooppalaisen kansan intressejä kohtaan, ymmärtäneet meille täysin outojen ilmiöiden merkitystä ja järkiperäisyyttä. Emme ole turhaan ilmaisseet vahvaa, ulkomaalaisia hämmästyttävää taipumusta itsearviointiin. He ovat moittineet meitä siitä ja väittäneet, että olemme vailla identiteettiä ja isänmaata, mutta he eivät ota huomioon, että kyky irrottautua joksikin aikaa omasta maaperästä nähdäkseen itsensä selvemmin ja puolueettomammin on jo sinänsä merkki suurenmoisesta erityislaatuisuudesta: onhan kyky nähdä vieras ja outo sovinnollisessa valossa mitä ylevin ja jaloin luonnonlahja, joka suodaan vain muutamille kansallisuuksille. Ulkomaalaiset eivät ole vielä nähneet alkuakaan meidän valtavista voimistamme… Mutta nyt näyttää siltä, että myös me astumme uuteen elämään.”

(Fjodor Dostojevski: ”Ilmoitus Vremja-lehden tilauksesta vuodelle 1861”, Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä, niin & näin 2015, suom. Tiina Kartano, 50)

Niinpä kaikki Venäjällä sulautuu sorjaksi yksituumaisuudeksi ja yhtyminen tapahtuu hyvin helposti, luonnollisesti ja rauhanomaisesti.

”Jos erimielisyyksiä onkin, ne ovat vain ulkoisia ja väliaikaisia, satunnaisia ja helposti sovitettavia eikä niillä ole juuria meidän maaperässämme, ja tämän me ymmärrämme oikein hyvin. Tämä tapahtumaketju on alkanutkin jo kauan sitten, ikimuistoisena aikana; itse luonto on sisällyttänyt sen venäläiseen henkeen ja kansalliseen ihanteeseen…

Uuden Venäjänmaan voi jo aistia hieman, se tiedostaa itseään jo hieman, eikä sillä ole väliä, ettei se ole suuri. Sen sijaan se elää, vaikkakin tiedostamattomana, kaikkien venäläisten sydämessä ja kaikkien venäläisten toiveissa ja pyrkimyksissä. Meidän uusi Venäjänmaamme on ymmärtänyt, että on vain yksi sementti, sidos ja maaperä, jolla yhdistyminen tapahtuu ja jolla sovinto tehdään – se on kaikille yhteinen hengellinen sovinnonteko, joka saa alkunsa koulutuksesta. Tämä uusi Venäjänmaa on jo päässyt todistamaan orgaanisia ja kokonaisvaltaisia ilmiöitä, ei epäonnistuneita kopioita ja siirrännäisiä, kuten te kuvittelette. Se on todistanut olemassaolonsa nuoren polven nousevassa uudessa moraalissa, joka varjelee itseään innokkaasti ja tinkimättä, se on todistanut olemassaolonsa jalossa itsearvioinnissa ja ankarassa omassatunnossa – mikä on merkki valtavasta voimasta ja taipumattomasta pyrkimisestä kohti ihannetta…

Se tietää tulleensa teikäläisen, eurooppalaisen sivistyksen tien päähän ja aloittelevansa nyt uutta, mittaamattoman antoisaa elämää” ja tuo kansalle tieteen lahjaksi. Tiede peruslakeineen on toki ikuinen ja vakaa kaikille ja itse kullekin, mutta sen varttaminen ja sen hedelmät riippuvat nimenomaan kansallisista erityispiirteistä, siis maaperästä ja kansanluonteesta. (Dostojevski: ”Kirjoituksia venäläisestä kirjallisuudesta”, Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä, 68 – 70.) 

JK

Kiitos blogin nimestä kuuluu koneelle, joka ei kääntänyt Dostojevskin Dnevnik pisateljaa Kirjailijan päiväkirjaksi, kuten esimerkiksi Tiina Kartanon suomennoksessa Kulta-aika taskussa (2015), vaan Kirjoittajan päiväkirjaksi.