Me suomalaiset uskomme urheilun lisäksi huumoriin

Mitä sitä muuta kirjailija hyvänä päivänä tarvitsee kuin villiä mielikuvitusta, kirjoitustaitoa ja tosiasioiden tunnistamista faktoja tarkastamalla.

Entä tänään, kun villeintä on ikkunasta betoniseinän tuijottaminen, tekstiään ei edes tarvitse vilkaista järkälemäisiä virheitä löytääkseen ja fakta on, että on ihan sama mitä sinä sillä näppiksellä teet. Minkä todistaakin sekä oma että toisten tasan kahden kuukauden hiljaisuus fbookissa ja instassa.

Hiljaisuus ja hiljaisuus; eipä ole monta kertaa päivässä tarvinnut ihan itse päättää, millaisen vaihtokaupan on kulloinkin valmis tekemään teknologiafirmojen kanssa.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo kirjoitti tästä jo viime vuonna omaelämäkertansa kolmannessa osassa, josta käsitän senkin, miten vähän tunnen ihmistä, vaikka olemme istuneet nokakkain ja ruudulla pian neljä vuotta valtion kirjallisuustoimikunnan kokouksissa:

"Kuvittelen etten reagoi, kun en tykkää enkä jaa eikä kukaan voi päätellä läsnäoloani mistään, mutta algoritmia ei niin vain huijata... Algoritmi ei paheksu, tuomitse tai arvota kiinnostustani, se haluaa minun vain jäävän siksi aikaa, että ehdin klikata auki vielä yhden jutun, ja sitten taas yhden... Haluan vain ymmärtää, selitän algoritmille, joka kuuntelee minua suopeasti niin kauan kun en poistu paikalta. Tahdon tietää, miten täällä pitäisi ihmisten mielestä elää." (Tuntematon maailma, S&S 2021, 41-42.)

Mutta oli sitä ongelmia olemassaolon suhteen ennen someaikaakin. Terttu Ervanne ei tiettävästi ole kirjailija, kirjoittaja kuitenkin, sillä hän ei poistunut fbookista hilja kättä, vaan julisti – kuten fbookissa tapana on: jääkää hyvästi hyväkkäät – laatimalla ilmoituksen Uuteen Suomeen:

”Kiellän kaikkia puhumasta minusta.”
(Suomesta saksittua 1956 –75, 20.)