Syö särkeä niin Venäjälle tulee järkeä

Kuva: Nuori Voima 1/2025, 25.

Pieninä palasina on tietomme Venäjältä, jos kohta monesta muustakin englantia puhumattomasta maapallon kolkasta. Virallisen yhteistyön loputtua elämme Venäjä-uutisoinnissa vain kahden toimittajan varassa: Ylen ja Hesarin.

Yksityiset yhteydet pelaavat netissä, kun ei kerrota mitään siitä, mikä kiinnostaa ohranaa.

Nuoresta Voimasta 1/2025 saamme kuitenkin tietää, miten muutamat taiteilijat vastustavat sotaa myös Venäjällä. ”Sodanvastainen katutaide Venäjällä elää ja voi hyvin, vaikka Suomessa se tunnetaan huonosti”, kerrotaan Susi Nousiaisen jutussa ”Päättömien joutsenten tanssi”. 

Otsikko viittaa baleteista ehkä poliittisimpaan Joutsenlampeen, joka pyöri tauotta Venäjän valtiollisella tv-kanavalla silloin, kun luvassa oli puhtaan propagandan sijasta kehnoa huonompia uutisia: Brežnev oli kuollut tai Gorbatšovilta kaapattiin valtaa. Tähän venäläisen muistiin viittaa No wobble -verkkogalleriasta löytyvä kuva, jossa neljä päätöntä ballerinnaa tanssii siinä toivossa, että olisi aika vaihtaa vallanpitäjää.

Venäläiselle selkeää merkkikieltä on myös kala, jonka päälle on vetäisty punainen ruksi. Kala näyttää lahnalta, mutta on särki, joka toimii meemikulttuurissa sodanvastaisena symbolina eikä luterilaisen alkuseurakunnan merkkinä. Särki-meemin synnytys lähti liikkeelle syyskuussa 2022, kun kolmikymppinen Alisa Klimentova pidätettiin jalkakäytävään kirjoitetun ”Net v***e”-viestin takia.

”Viestin ilmiselvä merkitys on ’Ei sotaa’, ’Net voine’, jossa asteriskilla peitetyt kirjaimet ovat samalla protesti sensuuria kohtaan. Klimentova kuitenkin vakuutti tulleensa väärinymmärretyksi: hänen viestinsä oli tietenkin ’Net voble’. Vobla on särkikala Rutulus Caspicus, joka on Venäjällä suosittu eväs oluen kanssa. Klimentova kertoi inhoavansa kyseistä särkikalaa, ja selitti asteriskien peitossa olevan sanan olevan ’voble’. Ei särkeä! Oikeus vapautti hänet syytteistä.”

Tarina jatkui kuitenkin netissä, ja särki paisui meemiksi, joka johti Klimentovan uuteen pidätykseen ja sakkoihin. Mutta sodanvastustajien särkiä painettiin jo t-paitoihin. 

Konstit on monet, ja elämä jatkuu diktaattorin lähdön jälkeen, kuten kerrotaan romaanissa Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla. Tosin savolaisen opportunistin elämää diktaattorien toimet ovat häirinneet yhtä vähän kuin idänkaupan parhaina päivinä. Huolimatta Sandels-lakostani iisalmelainen Olvi jatkaa edelleen ukrainalaisten verestä keitetyn kaljan valmistamista Valko-Venäjällä.

PS 

”Väestön keskittymisen myötä kulttuuripalveluita tarvitaan lisää alueilla ja kasvukeskuksissa, mutta samalla on huolehdittava palveluiden saatavuudesta harvaan asutuilla alueilla. Hyviä keinoja ovat mm. esittävän taiteen kiertuetoiminnan, tilojen yhteiskäytön sekä museopalveluiden lisääminen.”

(Opetus- ja kulttuuriministeriön Kulttuuripoliittinen selonteko, 2025, jonka teksti on tuotettu samalla tekoälyllä kuin Storytellin fantasiaromantiikan käännökset ja Venäjän federaation ulkoministeri Sergei Lavrovin puheet.)

Salmenniemen trilogian viimeinen osa ei ole pettymys

Verkkojulkaisu Long Playn Perjantaikirjeessä 8.2.2025 kulttuuritoimituksen tuottaja Pekka Torvinen arvosteli pettymykseksi Harry Salmenniemen romaanin Valohammas (Siltala 2025). Kirjailija Harry Salmenniemen autofiktioromaanitrilogian päätös Valohammas (Siltala) julkaistiin juuri ja se on pettymys. Liian monta kertaa aiemmin tehtyjä, kuluneita havaintoja ruuhkavuosista. Yhden kiireettömän kiireellisen perhekesäpäivän kuvaus rikkoontuu vain kerran, kun ”Harry Salmenniemi” on työelämään liittyvällä illallisella Olo-ravintolassa, paitsi että ”Harry Salmenniemi” muistelee illallista unessa, tottakai. Työelämä tuntuu unelta ja perhe-elämä todelta, tajutaan. Kertoja vaihtelee jälleen minä- ja hän-pronomineja, mutta kikkailu tuntuu turhalta. Kirjan loppupuolella ”Harry Salmenniemi” äityy pohtimaan, että ”perhe-elämän kuvaukset ovat yleensä huonoja”. Näin hän tekee sen jälkeen kun on kirjoittanut banaaleja havaintoja perhe-elämästä. Touché. Satiiriksi tämä on väsynyttä.

Luettuani Valohampaan banaaliksi arvostelee mieluummin Torvisen kritiikkiä kuin itse teosta. Trilogian toiseen osaan verrattuna Valohammas ei ole pettymys. Entä, ovatko esimerkiksi nämä niitä Torvisen ”kuluneita havaintoja” meidän ihmisenä olemisen hetkistä:

Se oli niin lyhyt herääminen, että se oli kuin vauvan kynsi.

Näytän niin tavalliselta, ettei minua kohta ole olemassa.

Se kävi niin nopeasti, ettei sitä huomannut.

Heti kun se [kirjoittaminen] ei ole välttämätöntä, se on järjetöntä.

Olen harmaaksi muuttunutta mustaa.

Kun olemme kahden, ehdin ajatella. Ajatteleminen on harvinaista… En ajattele ajatuksia. Ajattelen lauseita… Ajatukset ovat ensin kieltä ja sitten ei mitään… Sitten kun ajatuksista puuttuvat välimerkit, kun lauseet sulautuvat toisiinsa, on syytä palata töihin.

Niin ohut jalka ei voinut olla niin pehmeä, ja kuitenkin se oli.

Sellaista kiitollisuutta, joka ei mahdu mihinkään.

En ole enää niin hullu, että voisin sanoa itseäni hulluksi.

Mäntymetsä tietää kaikkien asioiden pituuden.

Siinä oli kortteja, joita hän ei koskaan käyttänyt. Kirjailijaliiton kortti putosi tiskille.

Taivaan laajuus vallitsi kumpujen yllä. (nettihaku ”ei vastaa yhtään sivua. Ehdotuksia:”)

Elän maakuopassa viisivuotisen apurahan turvin. Minusta näkyy vain lapion kärki, kun yritän kaivaa juuri tietynlaista kuoppaa.

Tornin päällä huojui Järki ja tunteet… Tästä saa hyvän alustan. Hän antoi Joelille Mark Z. Danielewskin romaanin House of Leaves.

Ihmiset eivät kestä omaa arkeaan. Miten he voisivat kestää muiden elämää.

Toisin kuin Torvinen väittää kiireettömän päivän kuvaus ei rikkoonnu vain kerran vaan koko ajan, kun on kyse kahden aikuisen elämästä kahden lapsen kanssa. Eikä vain perhe-elämästä vaan elämästä yleensä niin, että lähestytään sitä, miltä ihmisenä oleminen tuntuu ja tarkoittaa.

Satiirista romaanissa on kyse ehkä vain Sitran tarjoaman lounaskohtauksen verran ja kotimaisen kirjallisuuden kritiikkinä. Luettavaa kirjoitusta, siis sitä mistä saattaa keskustella Sitran tarjoamalla lounaalla, tehdään vain ulkomailla.

Valohampaan aamupäivän ajatuksissa on björlingmäistä runoutta, dialogissa Antti Hyryn realismia. Iltaa kohti lukunautintoa häiritsevät kirja-ja viinipongailun lisäksi ylihygienisointi, lian, hullujen, huumeiden, maalaisten ja muiden yhtä vieraiden pelko, jota perustellaan perheen suojelulla.

Kirjailijakertojalle kritiikillä ei ole hirveästi merkitystä. ”Työ ja arvostus unohtuvat helposti” verrattuna siihen, että hän saa pidettyä lapsistaan huolta. Silti, miten typerä arvostelija saa olla? Tuskin myönnän erehtyneeni, mutta esseekokoelmasta Turvaton tila (2024) löytyi viimein yksi kotimainen kriitikko, joka tunnustaa tehneensä virheen:

”Luin kirjan [Emme enää usko pahaan] uudestaan ja patistin vaimonikin lukemaan sen. Liityn nyt [Pontus] Purokurun pilkkaamien tunnustavien miesten joukkoon: [Riku] Korhonen oli oikeassa. Olin tosiaan lukenut kirjan  huonosti ja tehnyt aivan vääriä johtopäätöksiä. Rakensin olkiukon ja olin epäreilu. Asiassa ei ollut minkäänlaista tulkinnanvaraa. Jos vaadin kirjailijoilta vaivannäköä, minun pitää pystyä samaan. Jos kriitikon pitää jossain olla tarkka, niin lukemisessa. Rikoin periaatetta, joka on työmme ydin. Korhonen asetti eteeni peilin, jonka edessä kysyin: siis kuinka typerä saa olla?”

Adornon yhdeksän varoitusta kirjoittajalle

Theodor W. Adornon ensimmäinen varoitus kirjoittajalle sattui sopivasti Kirjoittajan päiväkirjan kirjoittajaan erään vielä julkaisemattoman esseen viimeistelyvaiheessa. Tai itse asiassa itsestään selvään tarkistamisvaroitukseen liittyvä perustelu herätti synnintuntoon:

Se, joka haluaa ilmaista jotain, on helposti niin innostunut asiastaan, ettei huomaa reflektoida aihettaan. Hän on liian lähellä intentiotaan, niin ’ajatuksissaan’, että unohtaa, mitä haluaa sanoa.

Mikään tekstin parannus ei ole Adornon mielestä niin pieni, ettei sitä tulisi tehdä. Helppo on olla samaa mieltä, mutta perustelu luo uskoa viilaamisen jatkolle:

Sadasta muutoksesta jokainen saattaa yksinään näyttää naurettavan pikkumaiselta. Yhdessä ne voivat nostaa tekstin aivan uudelle tasolle. 

Kolmaskin varoitus ”Koskaan ei pidä kitsastella yliviivauksissa” vaikuttaa tuoreelta tekoälyn ja -älykköjen jatkuvasti lihovien kirjojen näpynäpyajassa. Pelkoa siitä, että tekstiä ei ole tarpeeksi, Adorno pitää lapsellisena, sillä mikään ei ole olemassaolon arvoista sen takia, että sen on kirjoitettu.

Kirjoittamisen tekniikkaan kuuluu osata luopua jopa hedelmällisistä ajatuksista, jos tekstin rakenne sitä vaatii. Tekstin rikkautta ja voimaa ruokkivat juuri tukahdutetut ajatukset, aivan kuten pöydässäkään ei pidä syödä viimeistä suupalaa ja juoda lasistaan viimeistä tilkkaa. Muuten joutuu epäillyksi köyhyydestä.

Vastenmielisimpinä kliseinä Adorno ei kuurni yksittäisiä sanoja vaan sellaisia sanayhdistelmiä, joita Karl Kraus käytti ja joilla aikamme vakiokolumnistit laimentavat tekstiään täyttääkseen palstansa määrämitan: ”täysin ja kokonaan, hyvässä ja pahassa, meni syteen tai saveen”…

Viidennessä varoituksessa Adorno palaa kolmanteen. Kirjoittajan on raivattava pelkästä itsensä ilmaisemisen houkutuksesta syntyneet rönsyt, vaikka tekstille hyvää tekevää ”epäilevää tunnustelua” ei voi aina erottaa vaikeatajuisesta tai teennäisestä loruilusta. Epäilevä tunnustelija, joka tunnistaa kyllä terveen järjen tyhmyyden (vrt. Paavo Lipponen: Järki voittaa, 2008) saattaa kuitenkin sortua tyylittelyynsä:

Juuri kirjoittajan, joka ei halua tehdä myönnytyksiä terveen järjen tyhmyydelle, täytyy varoa verhoamasta jo valmiiksi banaaleja ajatuksiaan tyylittelyllä.

Vähäisimmätkin epäilykset valmiiksi kirjoitetun tekstin suhteen pitää ottaa äärimmäisen vakavasti. Kuten tunnettua  tätä harkintaan sumentavat ”affektiivinen suhde tekstiin ja turhamaisuus”. Toisaalta Adornon mukaan rajoittaminen ja varovaisuus eivät synnytä ”terveen järjen tyhmyys” -tyylistä dialektista ajattelun avautumista, vaan:

Maltillisuus, joka kieltäytyy viemästä lausetta liian pitkälle, toimii lähinnä yhteiskunnallisen kontrollin ja sen myötä tyhmistymisen agenttina.

Seitsemännessä varoituksessa epäillään usein esitettyä moitetta, että jokin teksti tai muotoilu on ”liian kaunis”. Jos kirjoittaja onnistuu sanomaan juuri sen, mitä hän tarkoittaa, se on Adornon mielestä kaunista.

Ilmaisun kauneus vain sen pelkän itsensä vuoksi taas ei missään tapauksessa ole ”liian kaunista” vaan koristeellista, tekotaiteellista, rumaa. Kuitenkin se, joka sillä verukkeella, että itsensä unohtamalla palvelee asiaa, luopuu ilmaisunsa puhtaudesta, pettää näin aina myös itse asian.

Kelvollisesti editoitua tekstiä Adorno vertaa hämähäkin seittiin, joka vetää puoleensa ravitsevaa saalista ja houkuttelee esiin sitaatteja. Valmiin, lukkoon lyödyn ajatuksen, totaliteetin, sijasta toisetkin tuumat alkavat välkkyä mielessä. Aikamme totaliteetit: terveen järjen tyhmyys, joka on algoritmin ruokaa, ja hyvä diili, jonka öljytalous oikeuttaa minkä tahansa väkivallan, eivät vilkuile vaihtoehtoja kasvutalouden kammiossaan:

Siellä, missä ajatus on avannut yhden todellisuuden kammion, sen tulee ilman subjektin väkivaltaa tunkeutua seuraavaan. Suhteensa objektiin se osoittaa sillä, että objektit myös sen ympärillä kristallisoituvat. Valossa, jonka se kohdistaa omaan erityiseen kohteeseensa, muutkin kohteet alkavat välkkyä.

Kirjoittaminen ja siihen liittyvät esineet olivat ainoa kotipaikka, joka Saksasta sodan jaloista Kaliforniaan karkotetulle Adornolle jäi, ja tekstistään kirjoittaja järjestää itselleen kodin. Mutta lopulta kirjoittajan ei ole sallittua elää edes omassa kirjoittamisessaan.

Itsensä kovettamisen vaatimus itsesääliä vastaan pitää sisällään käytännön vaatimuksen suhtautua äärimmäisen tarkkaavaisesti ajatuksen vireyden herpaantumiseen ja eliminoida kaikki, mikä muodostuu työn kuorrutukseksi tai mikä vain ajelehtii mukana. Se ehkä jossain aikaisemmassa vaiheessa loi jutustelunomaista lämmintä ilmapiiriä, mutta nyt kuitenkin joutaa ummehtuneena ja mauttomana pois heitettäväksi.

Varoitukset löytyvät Frankfurtin koulukunnan perustajafilosofin Adornon Minima moralian. Ajatuksia särjetystä elämästä (2024/1951) toisen osan avaavasta esseestä Peilin takaa Raija Sirosen ja Erkki Vainikkalan suomentamina. Kirjoittavaan ihmiseen Adorno palaa esseessä tai esseemäisessä fragmentissa Moraali ja tyyli.

Vain kaupankäynnin hioma sana koskettaa 

Kirjoittajan toteuttaessa varoitustensa mukaista moraalia ja tyyliä vastaanoton vaikeus on ilmeinen; pikemminkin löyhä ja vastuuttomasti muotoiltu teksti palkitaan tietynlaisella hyväksynnällä, koska ”sivistystä ei enää ole”. Algoritmin tapaan ”tiedetään, mitä tahdotaan, koska tiedetään, mitä toinen tahtoo” ja mikä tahansa erityinen arkikielestä poikkeava, jota ei ole lainattu valmiista kaavasta näyttää epäilyttävältä tahdittomuudelta.

Epämääräinen ilmaisu sallii lukijan kuvitella kaiken sen, mikä häntä miellyttää ja mitä mieltä hän jo muutenkin on. Tarkka muotoilu vaatii selkiytettyä käsitystä ja käsitteellistä ponnistelua, joista ihmiset tarkoituksella totutetaan pois. Se edellyttää heiltä jo ennen sisältöön perehtymistä yleisten, vakiintuneiden mielipiteiden hylkäämistä, täten eristäytymistä, jota he mitä voimallisimmin vastustavat… Vain todellisuudesta vieraantunut, kaupankäynnin hioma sana koskettaa heitä läheisenä. Harva asia vaikuttaa yhtä syvästi intellektuellin moraaliseen rappioon. Siltä välttymistä haluavien täytyy tunnistaa viestinnän puolestapuhujat sen asian pettureiksi, jota he viestivät.

Seuraavassa fragmentissa Vatsan kurinaa Adorno palaa arkikieleen. Totaliteetin tasapäistämistä vastustettaessa hän pitää taantumuksellisena työläisten puhetapojen ja kirjakielen asettamista vastakkain. Ei kuitenkaan niin, että vasemmistolaisen ajattelun ideologina pidetty Adorno ylistäisi työläisen kielen aitoutta, ja niin kuin työläiskirjallisuuden tyyliin on kuulunut köyhän kielen rikkauden kehuminen.

Ei vaan joutilaisuus, jopa ylpeys ja ylimielisisyys ovat tuottaneet yläluokan kieleen ripauksen riippumattomuutta, joka kääntyy kieltä käskemiseen väärinkäyttäviä vastaan ja irtisanoutuu herran etujen palveluksesta. Sen sijaan valta on tuhonnut proletaarin kielen ja kauna inhimillisyyden.

Alistettujen kieleen on valta sen sijaan jättänyt jälkensä ja riistänyt siltä sen oikeudenmukaisuuden, jonka typistämättömät, itsenäiset sanat lupaavat niille, jotka ovat kyllin vapaita lausumaan ne vailla kaunaa. Proletaarinen kieli on nälän sanelemaa… Niinpä hän kostaa kielellä. Hän häpäisee kieliruumiin, jota hänen ei anneta rakastaa, ja toistaa voimattomasti sen häpeän, joka hänelle itselleen on aiheutettu… Vasta puhuminen, joka sulauttaa itseensä kirjoituksen, vapauttaa ihmisen puheen siitä valheesta, että se olisi jo inhimillistä.  

Uusimmassa Tiede & Edistys -lehdessä 4/2024 on julkaistu neljä puheenvuoroa Minima moraliasta, Adornon henkilökohtaisimmasta teoksesta.

Raivoni yltyy kun pilkkaan sinua

 

Arasti minä etsin sanoja:

olen nuori mies

ja haastan taisteluun

elinikäisen vihollisen

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Viholliseni on suuri,

mahtava mies,

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Kohtaloni?

En elä kauan,

en varmaan.

Sinä olet noita, kokenut,

sielujen varas, murhamies,

ja minä vain vasta alkaja,

haparoivat pikku šamaani.

Tapa siis minut

ja varasta sieluni!

…

 

Huhu kulkee:

juorut pilkkaavat

suurta šamaania!

Onko totta:

kun piileskelit

vaimosi selän takana,

hän viskasi

ämpärillisen vettä

kasvoillesi?

Pomppasit pystyyn,

voimasi oli kadonnut,

sinulle naurettiin,

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Olet kuin lapsi,

joka vinkuu ja vikisee

päivät pitkät:

kaikille tyrkytät

tyttäriäsi vaimoksi.

Häivy! Tiehesi!

Pane piiloon

typerä naamasi!

Vaimosikin kärsii

sinun häpeäsi takia!

Kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Raivoni yltyy

kun laulussani

pilkkaan sinua.

Sinä vehkeilijä,

noita ja murhamies,

väijyit ja surmasit sukuni,

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Iskekäämme siis yhteen, 

nuoruus ja vanhuus:

toisen on kuoltava!

Laulu tietää tuhoa:

toisen on kuoltava

haavoihin.

 

 (”Haaste” valikoimasta Laulu ilman hengelle. Valikoima eskimorunoja, toimittaneet ja suomentaneet Hannu Launonen ja Lassi Saastamoinen, Otava 1977, 65–68. Kuva: Tukholma 1983)

Kirjailijat vierailevat kaikissa Kuopion kirjastoissa 2025

 

Kirjailijat teillä -kiertueella 2012 Vieremän Kauppilanmäella Heidi Jaatinen ja Jyrki Heikkinen tanssivat läänitaiteilija Marjo Heiskasen ja näyttelijä Johanna Jauhiaisen tulkitessa Heikkisen runoa valssiksi.

”Joukko tunnettuja kirjailijoita kiertää kaikki Kuopion kirjastot tämän vuoden aikana. Kyseessä on Kirjailijat teillä -kirjallisuuskeskustelujen sarja. Tapahtumia järjestetään yhteensä 15”, uutisoi Marianne Mattila Yle Kuopiossa.

Kiertueen tavoitteena on lisätä muun muassa kuopiolaisten lukuintoa ja vahvistaa paikalliskirjastojen identiteettiä.

Ensimmäinen tilaisuus järjestetään Kuopion pääkirjastossa keskiviikkona 15.1. klo 17.00 alkaen. Pääkirjastossa kiertuekirjailijoista ovat mukana Marja-Sisko Aalto, Heidi Jaatinen, Tatu Kokko, Riitta Kylänpää, Kirsi Pehkonen, Marja-Leena Tiainen, Jouni Tossavainen ja Kaija Vuorio.

Kirjastossa julkistetaan myös keskustelusarjan ideoineen kirjailija Marjo Heiskasen romaani Magdan aaria (Siltala 2025). Heiskasen kiertueidean taustalla ovat kokemukset kirjallisuuden läänintaiteilijan töistä Pohjois-Savossa vuosina 2011–2013. Silloin toteutettiin kaksi kiertuetta eri puolilla maakuntaa.

Blogista Kuva ja sana löytyy ”Muutama sananen ensimmäisestä kirjailijakiertueesta”

https://jounitossavainen.blogspot.com/2011/09/muutama-muistiinpano.html

”Savon kirjailijat teillä 15.12.2012” 

https://jounitossavainen.blogspot.com/2012/10/savon-tekijat-teilla-authors-on-roads.html

Runo ”tip” Keiteleen kirjastossa 2012

https://jounitossavainen.blogspot.com/2012/10/runo-tip-kokoelmasta-kerro-soundpoetry.html

Kirjailijat teillä -sarjan toteutuksessa on ollut vahvasti mukana Kuopion kaupunginkirjasto. Tapahtumasarja on osa Kuopion 250-vuotisjuhlan ohjelmistoa. Syksyllä jatkuvan kiertueen kevään ohjelmistoon kuuluvat:

ke 22.1. klo 17 Karttulan kirjastossa vieraana Antti Hurskainen ja Jouni Tossavainen

ke 19.2. klo 17 Puijonlaakson kirjastossa vieraana Erkka Mykkänen, Kari Hotakainen ja Marjo Heiskanen to 20.3. klo 17 Nilsiän kirjastossa vieraana Antti Heikkinen ja Sirpa Kähkönen

ke 23.4. klo 17 Vehmersalmen kirjastossa vieraana Kirsi Pehkonen ja Heidi Jaatinen

to 8.5. klo 17 Neulamäen kirjastossa vieraana Riitta Kylänpää ja Kaija Vuorio

pe 6.6. klo 18 Valkeisenlammella Puškinin synttäreiden runopiknik

Kirjailijakiertueen off-ohjelmistoon suunnitellaan runopuulaakeja sekä Puijonlaakson että Nilsiän keikkojen jälkeen ja Valkeisenlammen runopiknik jatkuu lavarunouden SM-kisan Kuopion aluekarsinnnalla. Ajat ja paikat tarkentuvat blogissa Runopuulaaki.

 Läpi tuulen ja tuiskun Karttulan kirjastoon kokoontui varsin aktiivisia kuuntelijoita ja kirjaston kirjoittajapiiriläisiä 22.1.2025. Antti Hurskaiselta (vas.) piirissä oli luettu Suntio (2023) ja Jouni Tossavaiselta New Yorkin Lentävä suomalainen (2014). 

”Yleisölle kirjoittava kirjailija ei todellisuudessa kirjoita”

 

Ranskalaista Maurice Blanchot’a (1907—2003) voi pitää näkymättömänä ja kahdella tavalla mykkänä kirjoittajana. Ensinnäkin Blanchot’sta on julkaistu vain kaksi valokuvaa, ja hän ei esiintynyt julkisesti eikä antanut haastatteluja, joten hänen arvovaltansa kirjailijana ei perustunut julkisen intellektuellin roolin – kuten esimerkiksi Jean-Paul Sartrella –, vaan hänen tekstiensä äänettömään puheeseen. Henkilökohtaisen näkymättömyytensä ja hiljaisuutensa lisäksi Blanchot’a ei pysty määrittelemään kirjailijaksi, kriitikoksi tai filosofiksi muussa mielessä kuin siinä, että hän yritti jatkuvasti kyseenalaistaa nämä tekijänimet. Samalla kun Blanchot kirjoitti kirjallisuutta ja filosofiaa, hän kyseenalaisti oman asemansa kirjoitustensa omistajana ja vallanpitäjänä. Tästäkin syystä Blanchot’a ei haluaisi nimetä kirjailijaksi, vaan on tyydyttävä sanaan ”kirjoittaja” joskaan ei tarkalleen siinä mielessä kuin Ronald Barthes ”kirjoittajalla” erotuksena ”kirjailijasta” tarkoitti.¹

 

Jos kirjailijantyötä lähestyy Blancho’n kahden mykkyyden näkökulmasta, saattaisi ensinnäkin päätellä, että vetäytyminen julkisuudesta tarkoittaa myös vetäytymistä vastuusta. Tätä Blanchot ei kuitenkaan tarkoittanut, vaan hän näki että tavallisella kasvottomalla kansalaisellakin on vastuunsa, ja tämä vastuu painaa ehkä syvemmälle, koska kadunmiehelle ei ole luvassa palkinnoksi sankarinviittaa.² Kirjailijalle tuota viittaa tarjotaan, ja hän tahtoo ehkä sitä tavoitella, mutta jos se tarkoittaa yleisön miellyttämistä tai lukijalle kirjoittamista, Blanchot pitää sitä toivottomana yrityksenä. Lukija ei halua hänelle kirjoitettua teosta, vaan vieraan teoksen, josta hän löytää jotain hänelle ennen tuntematonta. Blanchot’n omin sanoin sanottuna esseessä ”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan”:

 

Nimenomaan yleisölle kirjoittava kirjailija ei todellisuudessa kirjoita: yleisö kirjoittaa, minkä vuoksi yleisö ei voi enää olla lukija – lukeminen on vain näennäistä, todellisuudessa se ei ole mitään.

 

Yleisölle kirjoittamaton kirjailija ei voi silti vetäytyä vain itseensä, koska silloin hänen olisi luovuttava myös kirjoittamisesta, toimesta, josta pitäisi syntyä joku jälki, jotain joka tulisi itsestään tietoiseksi tuloksistaan riippumatta. Kirjailija voi yrittää oikeuttaa itsensä antamalla itselleen kirjoittamisen tehtävän, yksinkertaisen kirjoittamisen toimen ilman tulosvastuuta, ja näin Blanchot’n mukaan esimerkiksi Valéry pelasti itsensä. Muihin kirjailijanimiin, joiden kautta Blanchot lähestyy yhtä ainutta pääkysymystään ”mitä on kirjallisuus”, kuuluvat etenkin Dostojevski, Hölderlin, Kafka, Mallarmé ja Rilke.

 

Kysymällä ”mitä on kirjallisuus” – tai Sartren esseen mukaisesti Mitä kirjallisuus on? – kuristetaan monesti kirjallisuus pelkiksi lajityypeiksi ja perustetaan kirjallisuuden kaanon, mikä sulkee ulkopuolelleen sen mitä kirjallisuus voisi olla. Mikä voisi olla kirjallisuuden mahdollisuus Auschwitzin jälkeisessä ajassa, jossa taide on menettänyt asemansa ihmisten kohtaloiden ohjaajana? Mitä on taide, joka jatkuu, vaikka Sartren esseen vastaisesti myönnettäisiin, että taide ei enää liity aktiiviseen työhön maailmassa? Jos kirjallisuus ei ole taistelua eikä sitoutumista tai politiikkaa, vaan taidetta, sen mahdollisuus olla olemassa, on oltava tänä päivänä koko ajan mietinnän alla. Tätä kirjallisuuden mahdollisuutta olemassaoloon Blanchot kuvaa esimerkiksi Hölderlinin runoudessa runoilijasta, Kafkan taistelussa teoksen mahdottomuuden kanssa, Mallarmén yritystä tehdä kirja, joka ei enää riipu tekijästä eikä maailmasta ja Rilken runoilijan epätoivona mahdottoman asian itsepintaisena jatkumisena.

 

Blancho’n kirjailijoista suurimpien lähestymisen voi laskea kirjallisuuskritiikin piiriin, mutta kritiikki ei tarkoita tässä arvoarvostelmia kirjailijoista tai heidän teksteistään, vaan kirjoittajan yritystä kohdata toinen kirjoittaja. Näin kritiikki muuttuu enemmän kirjailijan ja lukijan dialogiksi, yritykseksi kommunikoida sillä tavalla, että hän ei kerro keitä kirjailijat ovat – eli hän ei tee kirjallisuudenhistoriaa – eikä hän tee teosanalyysejakaan. Sen sijaan hän etsii jälkeä kokemuksesta, josta käsin teos on syntynyt. Tämän kirjallisuuden kokemuksen hän lukee usein esiin kirjailijoiden ei-kirjallisista teksteistä kuten päiväkirjoista ja muistiinpanoista, mutta näin ei synny omaelämäkertojakaan, vaan yrityksiä kuvata kirjailijan työtä lumoutumisen ja eksymisen tilana, jonka lävistää teoksen vaatimus. Kirjailijana olemisen tilan Blanchot näkee mahdottomana, alituisena horjumisena toimettomuuden ja toiminnan välillä. Kirjoittaminen on kyettävä aloittamaan, mutta tämä päätös supistaa välttämättä kirjallisen avaruuden tilaa. Toisaalta teoksen lähestyminen saa kirjailijan eksymään itsestään, omasta minästään ja lumoutumaan tulevan teoksen takia. Blanchot yrittää määritellä määrittelemätöntä ja näin hän tekee yrityksellään palveluksen sille, joka ei löydä kirjoittamisen kokemukselleen sanoja tai yrittää kohti teoksen syntymisen mahdollisuuksia.

 

Mikä teos sitten on? Se on vain tehty, ja se on. Teos ei ole kirja materiaalina eikä se sijoitu aikaan tai tilaan, vaan teos itse avaa ”toisenlaisen ajan”, toisenlaisen tilan, jonka voi nimetä avaruudeksi. Jos teos on teos, sen oma tila on avautuva, avautuminen kohti kaaosta -- tai Blanchotä’n omin sanoin kohti ”toista yötä”. Tämän ”kirjallisen avaruuden” taustalla ovat Heideggerin kirjoitukset teoksesta Avoimen avautumisena, mutta toisin kuin Heidegger ja Sartre Blanchot ei usko, että taide voi palata tilaan, johon totuus saattaisi tulla. Taiteen tehtävänä Blanchot ei näe enää kodin, olinpaikan tai valtion perustamista, vaan eksymisen, ulkopuolelle ajautumisen, katoamisen Kafkan kuvaamaan erämaahan vailla toivoa Luvatusta Maasta. Kirjailijan on eksyttävä, menetettävä maailmansa, kaikki, jotta toinen, toisen yön ja ihmisen äänet päästetään kuuluville. Teoksen syntyä voi kuvata Kirjallisen avaruuden suomentajan Susanna Lindbergin sanoin ”maailmanavaruuden kahinaksi kirjailijan sydämessä”, mutta tämä sydän ei ole romantikkojen salainen lähde, josta minä pulppuaa, vaan sydäntä joka sykkii sen takia että sillä on mahdollisuus avautua kohti ulkopuolta. Sisin ja ulkopuoli luovat toisensa tässä liikkeessä.

 

Liike kuitenkin pysähtyy, kun se nimetään. Asian nimeäminen on sen tappamista, kuten Hegel kirjoitti. Blanchot lähtee samasta ajatuksesta esseessä ”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan”: Asian nimi on sen hauta. Nimeämisen mahdollisuus on asian poissaolon mahdollisuus, ja vastaavasti oma kirjoitukseni on oma hautani, koska teksti jatkaa elämäänsä minusta riippumatta. Kun sanon nimeni, on kuin lukisin omat muistosanani, erotan itseni itsestäni, en ole enää läsnäoloni vaan hautakiveni, jonka tehtävänä on olla painona tyhjyyden päällä. Pitäisikö kirjailijan siis lopettaa kirjoittaminen, että kirjoitus ei olisi hauta? Vai pitäisikö kirjailijan jatkaa tätä kuoleman työtä, tehdä kuoleman teosta? Paradoksaalisesti kuolema on sekä kirouksemme että olemassaolomme edellytys. Blanchot’n esseen sanoin:

 

Kuolema johtaa olemiseen: tässä on ihmisen toivo ja hänen tehtävänsä, koska juuri tyhjyys auttaa tekemään maailman, tyhjyys luo maailman ihmisessä, joka työskentelee ja ymmärtää. Kuolema johtaa olemiseen: tässä on ihmisen haava, hänen onnettoman osansa alkuperä.

 

Kuten kuolema, kirjallisuus on äärimmäinen kokemus, äärimmäinen raja, jotain joka elää ilman meitä ja samalla se on jotain, joka on ja koskee meitä. Kuolemaa niin kuin kirjallisuutta ei tavoita, jos pyrkii ottamaan ne valtaansa, vaan eräänlaisena puhtaana toimettomuutena.

 

Kirjailija horjuu toimettomuuden ja toiminnan välillä, koska kirjoittaminen on kyettävä aloittamaan, mutta tämä päätös supistaa välttämättä kirjallisen avaruuden tilaa. Siinä määrin kuin kirjailija yhä kirjoittaa hän on oman kuolemansa henkiinjääjä, koska teos on teos vain, jos kirjailija on kuollut teoksesta. Teosta kirjoittaessaan kirjailijan pitäisi siis sanoa lause, joka on elävälle ihmiselle mahdoton: Olen kuollut. Tätä Blanchot pitää fiktion eli valheen alkuperänä. Näin kirjailijan työnä on elää kuoleman avaruudessa, Orfeuksen kuolemanvarjon maassa, jossa oma kuolema on vielä vähän edessä ja samalla jo takana, jos teos on tullut tehdyksi tai vaikka yrittäisi tehdä hyvää työtä ja kirjoittaa muusansa manalasta ulos.

 

Tämä kirjailijan työ, liukuminen mahdottoman ja mahdollisuuden avaruuden äärellä, tekee hänet jatkuvasti poissaolevaksi, samalla kun tämä vastuuttomuus luo hänen riskinsä ja vastuunsa laajuuden. Tästä liikkeestä on tuloksena se, että ”kun rehellinen tietoisuus arvostelee kirjailijaa pysäyttämällä hänet yhteen näistä muodoista esimerkiksi tuomitsemalla teoksen epäonnistuneeksi, kirjailijan toinen rehellisyys vastustaa toisten vaiheiden nimissä ja vetoaa taiteen puhtauteen, joka puolestaan näkee epäonnistumisessa oman voittonsa.” Ja toisinpäin. Silloin kun kirjailija onnistuu, hän Blanchot’n esseen sanoin tunnistaa itsensä jo jossain toisessa vaiheessa:

 

Kun häntä puhutellaan kauniin teoksen tekijänä, hän kieltää teoksen. Kun häntä ihaillaan innoittajana ja nerona, hän näkee itsessään vain uutteruutta ja kovaa työtä. Kun kaikki lukevat häntä, hän sanoo:”Kuka minua voi lukea? En minä ole mitään kirjoittanut.” 

 

Mutta vallankumousvuonna 1793 Ranskassa eli mies, jolle kuolema oli suurin intohimo ja perimmäinen latteus. Hän samaistui täydellisesti vallankumoukseen ja hirmuvaltaan. Hän oli aristokraatti, vapaamielinen, aika ujo, nöyristelevän kohtelias, mutta hän kirjoitti, ja hänet vangittiin Bastiljiin, vaikka hän ymmärsi parhaiten että vapauden hetkellä kaikkein mielettömimmät intohimot voivat muuttua todellisuudeksi, olla laki. Tätä miestä Blanchot pitää kirjailijana ennen kaikkea.  Markiisi de Sadessa ”yhdistyvät kaikki kirjailijan ristiriidat”:

 

Yksinäinen, kaikista ihmisistä yksinäisin ja kuitenkin julkinen hahmo ja tärkeä poliittinen persoonallisuus. Ikuisesti vangittu ja ehdottoman vapaa, teoreetikko ja absoluuttisen vapauden symboli. Hän kirjoittaa valtavan tuotannon eikä tämä tuotanto ole olemassa kenellekään. Tuntematon, mutta sillä, mitä hän edustaa, on kaikille välitön merkitys. Hän on vain kirjailija, joka kuvaa intohimoksi korotettua elämää ja julmuudeksi ja hulluudeksi muuttunutta intohimoa. Hän tekee yksilöllisimmästä, kätketyimmästä ja järjettömimmästä tunteesta yleispätevän väitteen, julkisen puheen todellisuutta, josta historian myötä tulee pätevä selvitys ihmisen osasta kokonaisuudessaan. Lopulta hän on negaatio itse: hänen tuotantonsa on pelkkää negaation työtä, hänen kokemuksensa raivoisaa verenhimoista negaatiota, joka kieltää toiset ihmiset, Jumalan, luonnon, ja tässä loputtomasti jatkuvassa kehässä nauttii itsestään ehdottomana suvereeniutena. (”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan”)

 

¹⁾ Suomeksi Roland Barthesin artikkeli, jossa pohditaan muun muassa ”kirjailijan” ja ”kirjoittajan” töiden eroavaisuuksia löytyy teoksesta Tekijän kuolema.

²⁾ Yksilön vastuuta ja mahdollisuutta muodostaa todella ”yhteisöllinen” yhteisö Blanchot on pohtinut tarkemmin teoksessa Tunnustamaton yhteisö.

Barthes, Roland (1993) Tekijän kuolema, tekstin syntymä. Toim. Lea Rojola, suom. Lea Rojola ja Pirjo Thorel. Jyväskylä: Vastapaino.

Blanchot, Maurice (2003) Kirjallinen avaruus. Suom. Susanna Lindberg. Vantaa: ai-ai. (Alkuteos L’espace littéraire. Editions Gallimard 1955.)

Blanchot, Maurice ”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan.” Suom. Outi Alanko. Tampere: Nuori Voima 1/2001. (Alkuteos La Littérature et le droit ála la mort. Gallimard 1949.)

Blanchot, Maurice (2004) Tunnustamaton yhteisö. Suom. Janne Kurki ja Panu Minkkinen. Helsinki: Loki-Kirjat. (Alkuteos La communauté inavouable. Les Edition de Minuit 1983.)

Kirjailija omisti elämänsä hiljaisuudelle. Maurice Blanchot’n muistokirjoitus. Alanko, Outi. Helsingin Sanomat 26.2.2003.

Sartre, Jean-Paul (1976) Mitä kirjallisuus on? Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Keuruu: Otava. (Alkuperäisessee Qu’est-ce que la littérature?. Editions Gallimard, Pariisi 1948.)

Tossavainen, Jouni: ”Maurice Blanchot’n käsityksiä kirjailijantyöstä”, Jyväskylän yliopisto 2006.

 

 

Tätä nykyään kirjoittajia enemmän kuin lukevia

”Jos kustantajalla on huolensa kirjan ostajista, kirjailijoilla on entistä ainaisempi huolensa lukijuudesta – kirjoittajiahan vaikuttaa tätä nykyään olevan enemmän kuin tosissaan lukevia. Samalla vaikuttaa siltä, että useimmilta kirjoittavilta ihmisiltä puuttuu riittävä luottamus teostensa lukijuuden hitaaseen syntymiseen…

Lukuhuolia lietsomassa leimuaa kokonainen kansan kynttilöiden rovio, jonka polttoaineena on lukijoiden kompetenssin romahtaminen ja lukijuuteen käytetyn ajan digitoitu pulverisoituminen. Toki niinkin, mutta taiteellisin perustein yhdelle kirjailijalle riittää muutama kyllin paneutuva lukija.”

(Antti Salminen ”Pääkirjoitus”, niin & näin 4/2024, 4) 

Tuntematon mies postin postimerkkijonossa joulun alla ojensi kirjan kassistaan ja kysyi, pitäisikö tämä lukea. Hän oli lainannut kirjastosta Antti Röngän kolmannen romaanin Kiltti poika (2024). Tuhmana aikuisena olin lukenut vain Röngän esikoisen, joten arvostelutietoon pohjautuen epäilin teoksen jatkavan nuoremman miehen ongelmien käsittelyä. Epäilin myös, että molemmilla taitaa nuo ajat olla aika kaukana. Se menee sitten muistelun puolelle, totesimme yllättävän lukijatapaamisen pisteeksi.

Vain sivullinen kuulee, kuinka metsä puhuu

Jouni Tossavainen Nuori Voima 1/2012

Suomessa sivu on sana, joka vertautuu sanoihin ”kuve, kylki, laita, reuna, syrjä, vieri”. Sivusta juontuva sana sivullinen taas tarkoittaa ”johonkin kuulumatonta, syrjäistä ja vierasta”. Sivullinen elää siis laidalla, ei keskellä. Sivullinen asuu jossain tuolla reunalla, jonkin rajalla, ei keskuksessa. Sivullisena sivullinen tuntee olonsa oman elämänsä sivulliseksi niin talossa, pihalla kuin metsässä – joko vapaaehtoisesti tai pakon takia.

Miten tätä sivullisen toiseutta voi ymmärtää se, joka asuu keskuksessa ja elää keskustaelämää? Ymmärtääkö keskuksen ihminen paremmin vain toista keskustalaista? Entä miten sivullinen ymmärtää keskustalaista? Vai ovatko kaikki ihmiset jossain suhteessa oman elämänsä sivussa sinnittelijöitä? Eikö jokainen ole joskus yksin suhteessa yhteisöön – juuri siksihän ihmisen sivullisuus on mahdollista?

Näitä sivullisen ongelmia on käsitelty monissa eri muodoissa ja kirjoissa. Itse olen uusimman teokseni Sivullisia (Like 2011) lisäksi runoillut sivullisuuttani yhden metsän puun, kuusen kautta runo- ja valokuvateoksessa Kuusikirja (Like 2008) ja varsinkin sen päättävässä esseessä ”Kuusenjuuria”.

Millainen minä syrjässä seisoo?

Väitteeni on, että vain sivullisella on mahdollisuus ymmärtää, mitä metsä puhuu. Suomalais-ugrilaisilla, joihin savolaisetkin kuuluvat, on reuna-alueen asukkaina vielä jonkinlainen mahdollisuus ymmärtää sivuun työnnettävien alkuperäiskansojen mieltä.

”Sivussa saa kätensä nyrkkiin tai tapailemaan sävelmää”, kertoo suomalainen, Pohjois-Karjalan periferiassa asuva kirjailija Veronica Pimenoff: ”Keskuksissa ei saa liikettä alulle. Liike lähtee syrjästä, siitä kitkasta, joka syntyy, kun jotkut eivät osallistu kaikkeen vaan irrottavat sormensa pelistä – jossa ei olisikaan kuin häpeäksi voittaa – ja saavat kätensä nyrkkiin tai tapailemaan sävelmää.”[1]

Voi olla myös niin, että sivullisuus ja keskustalaisuus vaihtelevat tilanteen mukana. Kotonaan Munkkiniemessä alkuperäisstadilainen on keskellä, työpaikalla sivussa. Brysselissä ollaan vallan keskuksessa, Turussa EU-virkamies asuu vaimon tossun alla ja illalla hän lenkkeilee metsän syrjässä.

Sivullisten tarinassa ”Maanviljelijä” olen muokaten lainannut Veronica Pimenoffin edellä mainittua tekstiä ja laittanut nuo sanat jossain Savossa asuvan maanviljelijä Topin suuhun, kun hän vierailee Helsinkiin muuttaneen koulukaverinsa luona:

 ”Pienet on meidän murheet”, sanoo Topi nyt parvekkeellani. ”Mikä sinun on elellessä verrattuna meidän selkosiin. Siellä sitä vikistään, mitenkä täältä keskuksesta käsin päätetään sivullisten liikkeen suunnaksi pimeys. Rehti liike lähtisi muka syrjästä, siitä kitkasta joka syntyy kun jotkut eivät osallistu kaikkeen vaan irrottavat sormensa pelistä – jossa ei olisikaan kuin häpeäksi voittaa – ja niin me syrjimmäiset saamme kätemme nyrkkiin ellei peräti kurkkutorven hyräilemään itkuvirttä. Tämä kitkuinen kansansävelmä on aitoa häpeää, jota on ikävämpi kantaa sivussa kuin yhdessä tai julkisesti.” (s. 129)

Savo äidinkielenä

Suomen kielen kansallisaarteisiin kuuluu romaani Alastalon salissa (1933), jonka kirjoittaja Volter Kilpi on sanonut: ”Olen perinjuurisesti ’länsisuomalainen’, olen sitä niin veriäni myöten, että Päijänteen itäpuolelta oleva ihminen ehdottomasti on minulle koko sielulliselta struktuuriltaan vieras ja minulle saavuttamaton ihminen. En saata käsittää ’savolaista’ keskustelun ja ajatusten vaihdon vertaiseksi ihmiseksi... En osaa ymmärtää savolaista ajatuksenjuoksua! sanoakseni asian kaikkein yksinkertaisimmin.”[2]

Puhun äidinkielenäni savon kieltä, jota pidetään suomen kielen murteena. Suurin osa suomalaisista ymmärtää savoa, mutta se on edelleen vastakohta- ja vähemmistöasemassa suhteessa valtakieleen, joka pohjautuu enemmän Suomen läntiseen kuin itäiseen kieleen. Vasta 2000-luvulla olen kokenut joissain tilanteissa, että ei ole pelkästään häpeällistä puhua äidinkieltään. Näihin päiviin asti, kun joku on haluttu merkitä tyhmäksi tai muuten vain naurunalaiseksi, helpoin konsti on ollut laittaa hänet puhumaan savoa. Sama pätee myös toiseen suuntaan: jos tänäkin päivänä tilaan ”lattee”, en tunne itseäni oikein viisaaksi Stadissa.[3]

Savon kieli elää yhä puhuttuna kielenä ilmeisesti siksi, että savon kirjoittamista varten ei ole virallistettua kielioppia. Kun kaikkia Savon murteita yhdistäviä äänne- tai muoto-opillisia tuntomerkkejä ei ole, Karjalassa suurimman osan elämästään asunut ja karjalan kieltä puhunut Kalle ”Rieska” Väänänen pystyi rakentamaan Pöljän kesämökillään savolaisemman runouden kirjoitustyylin kuin savolaiset itse: ”Jos mualima maejoks muuttuva voes, / nii uskalam panna tok vettoo, / että maejom pinnalla sillon oes / Savon kansa sitä puhtaenta rettoo.”[4]

Kun virallista kielioppia ei ole, savo on metsäisempi kieli, tai ainakin tikkuisempi kuin oikein valistettu ja kirjoitettu isänkieli. Nämä sivistyksen syrjimmäiset ja tikkuisimmat merkit ovat toivon säveliä, jälkiä siitä, että alkuperäiskansan mieltä voi ehkä löytyä myös Suomesta. Savon kieli on Savon mieli, koska jokainen kieli on erilainen paitsi kieliopiltaan myös sisältämältään maailmankuvalta. Jokaisen oma äidinkieli on oppimatta opittu oma älynsä, tiedon muokkaaja ja tasa-arvon lähde. Suomenruotsalaisen runoilijan Gösta Ågrenin sanoin: ”Äidinkieli on kielistä ainoa, jota kaikki puhuvat.”[5]

Äidinkieleni savo on minussa, minun ruumiissani. Minulle opetettu isänkieli on jossain sivussa rakentamassa ideologiaa, joka syrjäyttää mieltäni, muistuttaa oppimattomuudestani ja murentaa perimmäistä luottamusta kaikkien ihmisten tasa-arvoisuuteen. Koska äidinkieleni elää enemmän puhuttuna kuin oikeaksi todistettuna kirjoituksena, savolaisella ruumiillani on kuitenkin ääni. Ja jos runoilija on yhä laulaja, ääneni voi herättää vapaan, henkisesti itsenäisen runon henkiin ja puhaltaa sen eloon ruumiini kautta tekstiksi hengitettynä.[6]

 Cityugrit

Lähes 100 000 asukkaan Kuopiossa asuvana citysavolaisena luulen, että citymarilainen, citysaamelainen tai kuka tahansa cityugri Helsingissä, Moskovassa tai Pariisissa on pääkaupungin sivussa.[7] Mutta onko cityugri enemmän sivussa kuin kotiseudullaan asuva vuorimari, saamelainen tai savolainen suhteessa pääkaupunkiin? Kotiseudullaan elävällä vuorimarilla ei ole yleensä mahdollisuutta vaikuttaa Moskovan ratkaisuihin.

Toisaalta keskusta ei ole olemassa ilman ympäröivää periferiaa. Keskuksella on oltava joku, jota verottaa ja joka syöttää sitä raaka-aineillaan niin, että henkinen valta ja väkivallan käyttöoikeus pysyvät. Ollakseen valta vallan on säilyttävä, ja sen takia kaupunki saa ympäröivältä maaseudulta aina haluamansa.

Vallan keskuksessa, citytalossa, eletään omissa harhoissa, joista kasvaa vainoharhoja. Kaiken pitää kasvaa isommaksi ja kaiken pitää kasvaa keskuksessa, ei periferiassa. Jatkuva kasvu vaatii keskusvallalta rationaalista rajaamista ja selkeitä rakenteita. Kun numerot todistavat, järki voittaa – tähdet ovat lähempänä, kun kauppa käy. Mutta globaalistuminen ei ole maapalloistumista, vaan maapallon menettämistä. Metsän urbanisoitumista pihaksi ja taloksi.

Citytalon pääkallonpaikan näkökulmasta rakenteiden ja rajojen purkautuminen on vuotoa, epäpuhtautta, tuhlausta, järjettömyyttä, jotakin pohjimmiltaan häpeällistä, noloa ja mielellään korjattavaa ja sivuutettavaa. Kuulostaa hyvin tutulta savolaisen häpeältä. Juuri tällaiseksi sivuutettavaksi cityugri tuntee itsensä. Hän lähtee mielellään talosta, on pihalla ja luopuu vallasta vaikka juomalla päänsä täyteen vallattomuutta. Tyypillisiä alkuperäiskansojen vastauksia henkisen selkärangan murtamiseen ovatkin alkoholismi, itsemurhat ja mykkyys. Voittajakulttuurin näkökulmasta nämä ovat pelkästään kielteisiä ilmiöitä, jollei sitten tavoitteena ole valloitetun kansan saaminen kokonaan pois kotipaikaltaan tai peräti pois päiviltä.

Itsetuhoisuus tekee tietysti pahaa myös valloitetun ruumiille, mutta samalla se voi olla viekas konsti pelastaa se, mitä pelastettavissa on. Viinaan menevä alkuasukas – intiaani, eskimo tai savolainen – on epäluotettava, ei pysty pitämään työpaikkaansa eikä saa aikaan taloudellista kasvua. Filosofi Tere Vadén kirjoittaa: ”Mutta samalla alkoholisti pysyttelee osittain ja henkisesti kapitalismin ja länsimaisuuden ulkopuolella ja ulottumattomissa. [...] Alkoholismi voi laittaa hänet kokonaan aineellisesti riippuvaiseksi, sosiaalipummiksi, mutta säilyttää sittenkin tärkeämmän, ohuena lepattavan mahdollisuuden henkiseen itsenäisyyteen ei-länsimaisen perinteen uudistamisena.”[8]

Cityugrin sivullisuus Helsingissä tai Moskovassa on kaksinkertainen sillä tavalla, että hän on sivussa sekä kaupungista että kotiseudustaan. Cityugri on muukalainen omassa maassaan, ja ehkä hänellä on siksi mahdollisuus ymmärtää toista pakolaista samalla tavalla kuin kerran metsästä karkotettu muistaa sen paratiisin, jota ei enää ole. Kun metsää ei enää ole, metsään ei voi palata. Jäljellä on vain metsän kielen paluun mahdollisuus.

Metsän kieli

Alussa oli metsä, johon raivattiin tuvan paikka.[9] Yhteistyöllä talo ja sen pihamaa laajenivat kyläksi ja kulttuuriksi, jonka ulkopuolella asustivat villit, kielettömät pedot ja jumalat. Eino Leinon uudeksi kansallislauluksi kaavaileman runon ”Kansan valta” (1906) sanoin: ”niitut alla, pellot päällä / kaivonvintti, viiri, talo / vaara vankka, synkkä salo”. [10] Nyt kulttuurin aukkohakkuu taikka kauppapaikkamme on niin iso akatemia, että ”synkkää saloa” eli metsää on jäljellä kuusen varjon verran sivistyksen reunalla.

 Kaupunkikulttuuri synnytti luonto- ja luonnonkuvauksemme siinä uskossa, että kovien katujen ulkopuolelta löytyy jokin toinen, alkuperäisempi luonto. Tässä kaukokaipuun mielikuvassa aikamme luontokuvaajat ja luonnonsuojelijat ovat yhtä isoja työn sankareita kuin kaupunkeihin muuttaneet ylioppilaat, jotka loivat 1800-luvulla Suomen kansallis- ja maakuntalaulut.

Niin myös minä loin metsä- ja maisemakuvani kaupungista käsin. Runoilen ja kuvaan kaukana periferioiden puuvarannoista lapsuuteni metsämuistoihin eksyneenä. Eikä tälle kuvailulle ole muuta paikkaa kuin kaupunki, kulttuuri, jonka torilla ei pääse piiloon, ei edes runoilija, jos hän elää yhteisönsä kielellä ja kielessä.[11]

Mutta ”synkkä salo” on ihmisestä riippumaton. Metsä ei kunnioita ihmisen rajoja. Metsä pärjää omillaan ja elää tavoilla, jotka seuraavat omia rytmejään. Nämä rytmit eivät avaudu citytalon ja sen pihamaan tai torin kielelle, jotka perustuvat rajatun talouden yksinkertaistuksiin. ”Metsä on eriytymättömän, henkilöitymättömän ja yksilöitymättömän kokemuksen alue. [...] Kielen kivettymättömyys ja kokemuksen omistajattomuus ovat yhtä metsän hitaassa virrassa. Muisti, haju ja jälki ovat metsän tunnuksia.”[12]

Synkkyydestään huolimatta metsä ei ole mykkä, eikä metsän kieli ole lapsellista tai alkeellista, vaikka se tuleekin ennen pihamaan ja talon kieltä. Metsän kieli lakkaa olemasta, kun se alkaa toimia torin, pihamaan tai talon ehdoilla. Silti on niin, että metsän kieli vaikuttaa ja tarkoittaa enemmän kuin torin ja talon kielet, jotka ilman metsää ovat merkityksettömiä.

Suomen kielessä voisi ottaa käyttöön sanan merkillisyys, kuten filosofi Pauli Pylkkö on kirjoittanut, tarkoittamaan sitä ajattelemisen, kirjoittamisen ja puhumisen kerrostumaa, jossa suomen kieli käyttää alkuperäisiä ja indoeurooppalaisuuteen palautumattomia ja kääntymättömiä merkitysvarojaan. Nämä merkillisyyden kerrostumat ovat juuri sitä kääntymätöntä metsän kieltä, jota ilman torin ja talon kieli menettävät merkillisyytensä. Torin ja varsinkin talon kieli suorastaan pyrkii merkillisyydettömyyteen eli noloutumattomuuteen, mistä savon puhumiseni häpeä perimmiltään nousee.

Sanat näre ja kuusi eivät tule samasta suusta, eivätkä tule karhu ja kontiokaan, kuten Tere Vadén on kertonut.[13] Jokaisella on oma kuusensa sanasta näre, mutta luonnontieteellisen faktakoneen tuottama samuus on vihamielinen närekokemukselle, jolle ei ole vielä nimeä ja joka elää vielä jossain paikalliskielessä. Akatemiaan eli innoyksikköön nojaavan faktatehtaan työnä on syödä paikalliset kielet niin oksattomaksi parketiksi, että närkästyttävään närekokemukseen pääsee palamaan vain jonkun metsännenän kieleemme jättämiä merkillisyyden jälkiä pitkin.

Metsän kielen sisältyminen pihan ja talokaupungin kieleen kertoo metsän paikan kielessä ja mielessä. Se on kokemuksen ydin, joka sisukkaasti pysyttelee kaiken sanomisen keskellä, vaikka se koetettaisiin puhdistaa pois. Metsän kieli, kuten kalevalainen kansanrunous, voi vaatia hyvinkin pitkää harjaantumista ja sellaista muistitaitoa, jota harva moderni ihminen kykenee edes periaatteessa hallitsemaan.

Metsän merkillisyyden jäljet ovat puhtauden, hyödyllisyyden ja teknologisen toiminnan kannalta epätoivottavia häiriöitä, ja ne esiintyvätkin todennäköisimmin alueilla, jotka eivät ole virallisia ja jotka tavalla tai toisella ovat syrjäisiä. Siksi vain sivussa kuulee, kuinka metsä puhuu. Tässä syrjässä savolaisilla on mahdollisuus sinnitellä yhtä sankarillisesti kuin muilla havumetsävyöhykkeemme alkuperäiskansoilla.

Vaikka savolainen ei tietäisi, että kuusen nimeäminen Picea abiekseksi eli ”Euroopan kuuseksi” tappaa kokemuksen näreestä, alkaa savolainen silti venkoilla eikä suostu käyttämään toista kertaa samaa sanaa samasta puusta. Suoraan sanominen sitoisi savolaisen myös tekoon, työhön, jota on parempi vältellä niin pitkään kuin puhumallakin pärjää. Selitä sitten tämä sumea logiikka unionin apurahakaavakkeella, ja jos se ei onnistu, lainaa Vadénin kirjaa Karhun nimi sivulta 39: ”Toisintojen, lempinimien, kiertoilmaisujen tarkoitus ei ole selventää, jakaa ja mahdollistaa hallintaa, täydellistää elämän piiriä, vaan myös ja yhtä aikaa pettää ja harhauttaa, johtaa väärille jäljille ja peittää.”

Kun metsän kieli on kielellistä kykyä sellaisenaan, tee siitä sitten runo näillä aakkosilla tuhoamatta kuusta Picea fennicaksi ja säilyttämällä näre. Runoillessa saattaa käydä kuten Elias Lönnrotille, joka juostessaan kasaan Kalevalan (1835/1849) ja pysäyttäessään elävän onomatopoetiikan kirjainten kuvaksi laulusta paitsi säilytti myös tuhosi suullisen runonlaulun perinnettä. (Esimerkiksi minä sain suullisen Kalevalan takaisin vasta, kun kävelin ja luin samalla säkeitä ääneen.)

Jonkinlaista rajatonta euroluonnon vastaista ”ollaan tulemisessa, ollaan tapahtumaa” voi nauttia myös Aaro Hellaakosken runosarjassa ”Erällä” (1952): ”äällä on vain yks ainoa: rajattomasti / täytenä oleminen, tänä hetkenä, joka on, on / vaaniva, vaarallinen, mutta milloinkaan ei tyhjä. / Kaikille riittää, kunhan se on, nyt, on. / Tämä on alati-luominen, piittaamaton / tietoisuuden sormien asetteluista, / tämä on yritys, rohkea hyppy eteenpäin / kohti jotakin hahmoa, josta ei tiedä kukaan”.[14]

Avoimen paikallisuuden viestinviejät

Pihalla olija on tunnetun ja tuntemattoman välissä. Kun cityugri on pihalla, hän on sekä kaupungin että metsän välissä, ja tämän sivullisuutensa kautta hänellä on toisenlainen mahdollisuus ymmärtää molempia. Halutessaan cityugri on viestinviejä, Hermes, metsän syntytiedon haltija.

Tai ehkä metsä palaa sille, joka löytää metsäkokemuksen bonsai-puusta? Ehkä japanilainen puunpuristelija on lähempänä aitona pitämäämme metsäkokemusta kuin savolaisen Ponssen metsätraktorin selässä puita kaatava metsuri? Savon vanhimpia puita olen kuunnellut enemmän kaupunkien hautausmailla kuin maaseudun puupelloilla, ja Helsingin Seurasaaressa näkee enemmän eläimiä kuin Iisalmessa, Ylä-Savon periferiassa.

Minusta kielen ja mielen valloittamista pitää vastustaa. Näin ajaudun puolustamaan alkuperäiskansojen paikallisuutta ja ristiriitaan valloittajien kanssa. ”Alamme vihata heitä, joille olemme tehneet vääryyttä”, Dostojevski on todennut. Senkö takia ne, jotka suosittelevat tehometsätaloutta, vihaavat viimeistäkin ”synkkää saloa”?

Toisaalta aidoksi kuvittelemansa luonnon puolustustaistelussa voi ajautua nostalgian lisäksi puolustamaan puhdasta luontoa, puhdistettua paikallisuutta. Jos ei äärioikeistolaisen niin ainakin nationalistin Timo Soinin isänmaanrakkaus tai Martin Heideggerin saksa ainoana aitona isänkielenä puolustavat lopulta sulkeutumista, vaalivat keinotekoista puhtautta ja vaativat universaalia ymmärrettävyyttä postmodernien hörhöilyjen sijaan.[15]

Lopulta, miksi tätä ugrilaista herkkyyttä metsäkokemukselle tarvitaan, vaikka vain kuusen sivussa ja näreen varjon verran? Jos on totta, että maapallo on rajallinen elonpiiri ja tällä hetkellä syömme enemmän kuin kestämme, tarvitaan jonkinlaista ympäristöherätystä.[16] Siihen ei näytä kykenevän tiede, joka on kytkenyt itsensä jatkuvaan kasvuun. Tämän meidän citytalon tosiasian vaihtoehtona voisi olla köyhtymisen viisaus, mikä tarkoittaa luopumista ja syrjäytymistä. Tätä selänkääntämistä tuhlaamiselle on yhtä hankala myydä runoilijalle kuin massoille, vaikka sitä markkinoisi paluuna johonkin aidommaksi kuviteltuun perinneyhteisöön.[17]

Metsittyminen, metsäsissiksi muuttuminen on varmasti jonkun mielestä puhdasta nostalgiaa, tietämättömyyttä luonnon perimmäisestä armottomuudesta. Mutta minun on metsityttävä lähestyäkseni uusien sanojen syntymätietoja. Tässä sitkeässä ”ollaan tapahtuman” löytämisessä tarvitaan ugria välittäjiksi talon ja metsän välille; metsäkokemus on ainutlaatuinen, koskaan toistumaton vapauden juuri, joka näkyy juuri siinä, että metsän kieli ei ole käännettävissä, vaan sen ainutlaatuisuus on vain koettavissa.

Luotan luonnossa uinuvaan luovuuteen, joka elää ihmisen luovuuden kanssa niin, että metsän kieli ei kuole. Luottamustani lisäsi virolaisen runoilijan Jaan Kaplinskin kokoelman Rukous, mantra, runo (1996) lukeminen, joka myös synnytti teoksessani Laani (1998) julkaistun runon ”Ei metsä kuole”:

 

Ei metsä kuole.
Puu ja ihminen kuolevat
ensin.

Metsän raja vaeltaa.
Se on hiusraja.
Rajalla kalju kasvaa
taakse, metsä eteen päin!

 

Kirjallisuus

 

Robert Pogue Harrison: Forests. The Shadow of Civilization, The University of Chicago Press 1992.

 Aaro Hellaakoski: Runoja, WSOY 1977.

 Anto Leikola: Kirjailija luonnossa, SKS 1990.

 

Maria Peura: ”Sanoin kuvaamaton”, alustus Lahden kirjailijakokouksessa vuonna 2011; www.liwre.fi/site/?lan=1&page_id=483.

 

Pauli Pylkkö: ”Kompasteleva ympäristövallankumous”, elokuu 2011, www.uunikustannus.fi/vaden.pdf.

 

Pekka Tarkka (toim.): Kirjailija ja hänen kustantajansa – Volter Kilven ja Alvar Renqvistin kirjeenvaihto 1931–1938, Otava 1990.

 

Jouni Tossavainen: Laani. Valitut puurunot 1985–1998, jälkisanat Karri Kokko, Like 1998.

 

Jouni Tossavainen: Kuusikirja, Like 2008.

 

Jouni Tossavainen: Sivullisia, Like 2011.

 Tere Vadén: Karhun nimi. Kuusi luentoa luonnosta, Eurooppalaisen filosofian seura (23º45) 2006.

 Tere Vadén: Kaksijalkainen ympäristövallankumous. Pamfletti synnyistä, Osuuskunta Rohkean reunaan 2010.

 Kalle Väänänen: Savolaesta sanarrieskoo, Otava 1924.

 

Slavoj Žižek: Pehmeä vallankumous. Psykoanalyysi, taide, politiikka, suom. ja toim. Janne Porttikivi, Gaudeamus 2009.

 

Gösta Ågren: Ett Nej, Rallarros 1986.

 

[1] ”Kasaus”, Helsingin Sanomat 29.3.2002, D7.

[2] Kirjailija ja hänen kustantajansa – Volter Kilven ja Alvar Renqvistin kirjeenvaihto 1931–1938, Otava 1990.

[3] Otavan kirjallisuustieto toteaa vielä vuonna 1990 savolaisesta runoilijasta G. A. Gottlundista (1796–1875): ”Savon murteeseen sitoutuminen antaa hänen omalle lyriikalleen huvittavan leiman.”

[4] Kalle Väänänen: ”Savommua”, Savolaesta sanarrieskoo, Otava 1924.

[5] ”Hembygden är den enda trakt, som finns överallt. Modersmålet är det enda språk, som alla talar.” (Ågren 1986, s. 16.)

[6] Kirjailija Maria Peura kuvaa varsin ruumiilliseksi kokemukseksi Tornionlaakson meänkielen vaikutusta hänen työhönsä. Lahden vuoden 2011 kirjailijakokouksen alustus ”Sanoin kuvaamaton” tiivistää lähes kaiken siitä mitä yritän kertoa, joten lainaan sitä näin pitkästi: ”Murteella kirjoittaminen aiheutti välittömiä fyysisiä muutoksia: pallean rentoutumista, hengityksen syvenemistä, erikoista onnentunnetta. Kuin olisin saanut uuden yhteyden siihen pikkuiseen Mariaan, joka vasta opetteli puhumaan. Aloin tiedostaa entistä selvemmin ja fyysisemmin käytetyn kielen vaikutukset. Murre liittyy paitsi puheeseen myös tietynlaiseen mentaliteettiin. Kun käytän murretta kaunokirjallisessa tuotannossani, nautin sen tarjoamista mahdollisuuksista. Henkilön persoonallisuus muuttuu, kun panenkin hänet puhumaan murretta. Tulee mukaan aivan omanlaisensa suoruus, jopa röyhkeys, sallittu rivous, toisen reviirille tulo, toisaalta valtavan suuri oma reviiri harvaan asutulla seudulla. Tämä saattaa päteä kaikkiin suomalaisiin, mutta kun käytän lapsuusympäristön murretta, löydän juuri oman tapani suhtautua suomalaisuuteen, olla suomalainen, metsäläinen, kristityksi ryhtynyt mutta pohjimmiltani shamaani.  [...] Minkälainen minun identiteettini olisi ilman meänkieltä? Tätä en juurikaan pohtinut ennen kuin nuorena aikuisena kokemani identiteettikriisin kautta pääsin käsiksi itseni meänkieliseen ytimeen. Palautin puheeseeni alkukieleni piirteitä. Se helpotti, se selvästi lievitti ahdistusta. Otin käyttöön tietoisen murremetodin. Jos tunsin itseni erityisen ahdistuneeksi tai jotenkin lukkiutuneeksi, ryhdyin puhumaan alkumurretta. Huomasin, että yksi tavanomainen alkuperäissana tai murteelle tyypillinen taivutus saattoi kerralla liikauttaa minut etäämmälle hankalasta olosta. [...] Ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoitin meänkielisen meilin. Kirjoittaessani itkin. Ajattelin, että tälläista on pakolaisilla ja vieläkin lohduttomampaa. Ja kaikilla niillä, jotka ovat eksyksissä, kaukana kodistaan, perusturvaa vailla, omasta heimostaan erotettuja. Häkellyin kieleen liittyvien tunteiden voimaa. Suistuin ulos kaavoistani. Kaipaukseen, ikävään. Se, joka suojarakennelmistani ulos päästettiin, sanoi, että oman heimon luokse on päästävä. On asetuttava sinne, missä meänkieli elää vahvana. On vahvistettava sitä kieltä, joka itsessä versoaa syvimmällä, runsaimpana. Siihen kohtaan liittyy myös pimeys. Sellainen pimeys, joka on täynnä lohdullisia vivahteita ja upeita värisävyjä. Minun ei tarvitse muuttaa Lappiin päästäkseni osalliseksi siitä maagisuudesta. Se on minussa, soluissa, tunnemuistissa. Minä olen läpikotaisin äidinkieleni kyllästämä.”

[7] 1800-luvun alussa vain kolme prosenttia ihmisistä asui kaupungeissa, neljätoista prosenttia 1900-luvun alussa, mutta jo yli puolet 2000-luvun alussa. Vuoden 2030 ennustusten mukaan jo 70–75 prosenttia meistä on kaupunkilaisia (IRIN humanitarian news and analysis; www.irinnews.org/InDepthMain.aspx?InDepthId=63&ReportId=73996). Tällä kaupunkilaisuudella ei ole enää paljon tekemistä Ateenan poliksenvapaiden miesten torikokousten kanssa.

[8] Vadén 2010, s. 51.

[9] ”This was the order of human institutions: first the forests, after that the huts, then the village, next the cities, and finally academies.” Tätä Giambattista Vicon mottoa seuraillen Robert Pogue Harrison kertoo tarinan metsäsuhteestaan ja ”kulttuurin synnyn aukkoteorian”, ks. Harrison 1992, s. 15.

[10] Leikola 1990, s. 50.

[11] Ks. Tossavainen 2008, s. 172–216.

[12] Vadén 2010, s. 13–14.

[13] Vadén 2006, s. 32.

[14] Hellaakoski 1977, s. 482.

[15] Oman maansa perinteen tuomitsemiseen liittyvää nautintoa filosofi Slavoj Žižek (2009, s. 222, 285) kuvaa yhdeksi länsimaisen liberalismin sokeista pisteistä: ”Nationalismin tuomitsemisen tuoma älyllinen mielihyvä on oudon lähellä sitä tyydytystä, jota saa onnistuessaan selittämään oman epäonnistumisensa ja kyvyttömyytensä (mikä on aina ollut tietynlaisen marxilaisuuden tavaramerkki). Toisella tasolla myös läntiset liberaaliälyköt ovat usein saman ansan vankeja. Oman maansa perinteen myöntäminen on myös heille usein punaniskainen kauhukuva, populistista protofasismia (Yhdysvalloissa esimerkiksi puolalaisten, italialaisten ja muiden vastaavien yhteisöjen ’takapajuisuus’, niiden oletetusti tarjoama kasvualusta ’autoritaarisille persoonallisuuksille’ ja muille samanlaisille liberaaleille variksenpelättimille), kun taas samat älyköt ovat valmiina ylistämään toisten (afroamerikkalaiset, puertoricolaiset) etnisiä yhteisöjä. Nautinto on hyväksi, kunhan se ei kosketa meitä liian läheisesti, sillä ehdolla, että se pysyy toisen nautintona. [...] Tämän vuoksi oikean etäisyyden ylläpitäminen rakastettua objektia kohtaan, jottei vain hävittäisi sen lumovoimaa, on varma merkki väärästä rakkaudesta. Aito rakkaus ei ’varo menemästä liian lähelle’, se on valmiutta hyväksyä rakastettu kaikessa tavanomaisuudessaan ja samanaikaisesti kykyä säilyttää sen ylevä luonne – tai, mukaillakseni Hegeliä hänen lainatessaan Lutheria – kykyä tunnistaa ylevä ruusu tavallisen arkipäivän ristillä.”

[16] Félix Guattari: Kolme ekologiaa, Tutkijaliitto2008 (alkuteos 1989). Guattari kutsuu ekosofiaksi eettis-poliittista artikulaatiota, jonka tavoitteena on uusien inhimillisten olemassaolon alueiden ja lajien rakentaminen.

[17] Kaksijalkainen vallankumous -teoksen kritiikissä Pauli Pylkkö (2011) pitää Tere Vadénin ajattelua ”naiivin pastoralistisena vasemmistolaisuutena”: ”Vadénin tapaa toistuvasti viitata perinneyhteisöihin ’tasa-arvoisina’ ei voi pitää muuna kuin tarkoitushakuisena harhautuksena tai itsepetoksena. Kalevalaisesta sankarista ei saa feministiä, vaikka hänet vedettäisiin naiivin vasemmistolaisuuden pisimmän syväpesuohjelman läpi. [...] Vadén esittää perinnekulttuurien viisaudet sievistettyinä demokratian ja tasa-arvo-oppien sokerikuorrutuksella, koska ilman kaunistelua tulevaisuus näyttäisi liian lohduttomalta. Tulevaisuus muistuttaisi liiaksi kaikkea sellaista ikävää ja taantumuksellista, mistä edistykselliset akateemiset intellektuellit ovat aina halunneet päästä eroon. Juuri kukaan ei vakavissaan halua kapitalismin romahtavan, koska kapitalismin romahdus lopettaisi tuhlailun ja ajaisi suuren enemmistön pois toimistotyöstä takaisin juuri niihin ruumiillisiin töihin, joista ’vapautuminen’ on ollut eräs yhteiskuntakehitystä ohjaava perusvoima. ”