Tietoa siitä, missä on yhdistetty valokuvaa ja runoa

"Porvarissäädyn puheenjohtaja, Viipurin pormestari ja juristi Robert Isidor Örn (1824–1885) sai kuvansa runojen kanssa lehteen vuonna 1864. Örn oli mukaillut ”Kymmenen rinkisillä ollessa laulettavaa laulua”, joita suomenruotsalaiset nuoret lauloivat joulun aikaan. Kun suomenkielinen sana runo alun perin tarkoitti laulua, ja kun laulettavat säkeet liittyivät valokuvaan, ensimmäinen kotimainen painettu valokuvaruno ilmestyi ilmeisesti Maiden ja merien takaa -lehdessä 17.5.1864 sivulla 76.

Albumeista ja leikekirjoista valokuvarunoja löytynee ennen vuotta 1864 myös pienestä Suomen ruhtinaskunnasta saati laajasta Venäjän keisarikunnasta. Entä painetut teokset? Milloin ja missä kirjassa julkaistiin Suomen ensimmäinen valokuvaruno?"

(Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026) 

Suomessa julkaistuja valokuvarunoteoksia

"Kirjaa näkemättä valokuvaajien julkaisemia runoja on vaikea eritellä Taneli Eskolan painetun valokuvataiteen listauksesta, joka vuosilta 1966–2003 löytyy teoksesta Kuvan kirjoja (2003). Esimerkiksi Pila Pöntisen gravyyrisalkku Matka (2003) saattaa sisältää Pöntisen omia tai muilta lainattuja runoja. Tarkempaa tietoa ei ole siitäkään, miten ja miten monessa näyttelyssä on yhdistetty valokuvaa ja runoa.  Liian pieni osa näistä kirjoista löytyy työhuoneeni hyllystä, jota täydennän mielihyvin uusilla ja vanhoilla valokuvarunoteoksilla. Omaan ja Kuvan kirjan listaukseen olen lisännyt Emma Hansénin gradun liitetiedot. 

Yrjö Jäntti ja V. I. Mikkonen Suomen suvi – Runoja ja valokuvia keväästä syksyyn, WSOY 1944.
Yrjö Jäntti ja Martti Haavio Suomen talvi – Runoja ja valokuvia syksystä kevääseen, WSOY 1946.
Vilho Setälä Umpuja. Kuvakirja Suomen lapsista, runot Arja Setälä-Kaartotie, Otava 1950.
Juhani Rekolan fotografiikasta Kari Aronpuron runosarja Analyyttistä kalligrafiaa kokoelmassa Terveydeksi, Kirjayhtymä 1966.
Matti Saanio Lähdön jäljet, runot Paavo Rintala, Kirjayhtymä 1980.
Jouko Leskelä Katutanssit, avausruno Arto Melleri, Kameraseura 1983.
Pentti Sammallahti En kenenkään elävän vihamies, nimiruno Endre Ady, kuvasalkku 1983, Rannalla, mottoruno Aaro Hellaakoski, kuvasalkku 1986, Honnos – Soittajani, runot Pekka Sammallahti, kuvasalkku 1987 sekä Kristoffer Albrechtin ja Joakim Eskildsenin kanssa Al-Madina, teksti Cia Rinne, kuvasalkku 2002. 
Kristoffer Albrecht Etude, teksti Rabbe Enckell, kuvasalkku 1985, Quelle, runot Rabbe Enckell, kuvasalkku 1987,

Kväll, teksti Bo Carpelan, kuvasalkku 1990 ja Memorabilia Musta Taide 2004.
Mikko Hietaharju Levoton mieli 1985 ja Kivilyhty tuulessa. Vaeltelua runon ja valokuvan maisemissa, Basam Books 2017.
Pekka Helin Corneville 1975–1985, runot Hannu Waarala, Gummerus 1986.Lars Rebers Vain rakkauden tähden, runo Heikki Reivilä, kuvasalkku 1988.
Jouni Tossavainen Metsännenä, Gummerus 1990, Kuusikirja Like 2008, Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja, Aviador 2022 ja Museorunot teoksessa Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026.

Ritva Kovalainen Opus 13 1989 ja Tikkuja, runo Tomas Tranströmer, kuvasalkku 1992.
Marjukka Vainio Hämeenlinna Vanain maa, runot Olli Jalonen ja Riitta Jalonen, kuvasalkku 1993.
Timo Kelaranta SubImages, runot Lauri Otonkoski, Musta Taide 2000.
Mikko Savolainen Jäätyneet linnut putoavat oksilta, runot Raisa Lardot, Atena 2001.
Milka Alanen Sokeana hetkenä, runot Anni Sinnemäki, Nemo 2003.
Kari Holopainen Lumipilviä, Musta Taide 2003.
Hannu Hautala & Anna-Mari Kaskinen Meren laulua kuuntelen, Kirjapaja 2004 ja Metsän sylissä, Kirjapaja 2009.
Hautala & Anna Laine Metsän polkua kuljen, Kirjapaja 2006 ja Kimmeltää kesäinen aamu, Kirjapaja 2007. Hautala & Ritva Kostamo Ruislinnun laulu korvissani, Kirjapaja 2005.
Raija Ollila ja Mirkka Rekola Vesi on maailman muisti, Katharos 2007.
Anni Leppälä Vuoden nuori taiteilija 2010, runo Bo Carpelan, Tampereen taidemuseo 2010.
Kaisa Happonen & Karri Miettinen Revi se, WSOY 2018.
Mikko Andelin Asetelmia ajasta. Runoja & kuvia, Nysalor-kustannus 2021.
Martti Jämsä Vapaa valuma, runo Kaija Rantakari, käärömuotoinen kirjateos, Bokeh 2021.
Tekla Inari Perintö, Musta Taide/Aalto-yliopisto 2015, Siniset vuodet, Kosmos 2017, On helpompi kuvitella maailmanloppu, Bokeh 2020 ja Iida Ylämäki = Ida Uphill, Bokeh 2022.
Aki Salmela Hiekkapäiväkirja, Poesia 2017 ja Saudade de Porto, Bokeh 2022.
Hanna Syrjämäki Kaikko, Humahdus 2022.
Kiti Saarinen My Self-Made Wings. Haiku Stories −Haikutarinoita, runot Saarinen ja Rea Lehtonen 2022.
Lauri Eriksson Muodonmuutoksia, kolme Erikssonin runoa, Parvs 2024.
Maria Matinmikko Valohämy, Siltala/Parvs 2023 ja SIIS NIIN, suuri ihmetys, Siltala/Parvs 2025."

(Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026)

Juha-Pekka Kilpiön arvostelusta maksan 14 euroa

Aivan erinomainen arvostelu Nuoressa Voimassa jyväskyläläiseltä Juha-Pekka Kilpiöltä Henry David Thoreaun esikoisesta. Viikon virran vietävänä (1849/2025) sain lainattua kirjastosta. Lukiessani Thoreaun omakustanteen suomennosta mietin postausta Kirjoittajan päiväkirjaan, mutta en saanut juonen päästä kiinni; muiden töiden sivussa kerä ei lähtenyt purkautumaan luonnostaan. 

Luulen myös, että Antti Immonen saa pontta suomennoksiinsa Kilpiön palautteesta. Aikoinaan Valtion kirjallisuustoimikunnassa käännösajatuksesta keskusteltiin, ja on ilo nähdä, että suurtyö on tehty eikä vain suunniteltu. Thoreaun tekstin kääntämisen vaikeuteen tutustuin Mainessa lukiessani esseekokoelmaa The Maine Woods (1988), ennen kuin kiipesin Thoreaun jalanjäljillä Katahdin-vuorelle.

Runo ”Katahdin mountain greatest mountain 15.–16.10.1994” julkaistiin kokoelmassa Arboreta (1995). Runosta ja vuorimatkan äänityksistäni leikattiin feature Thoreaun lähde (Yle 1997). Tietääkseni tuota 111-sivuista Ktaadn-esseetä ei ole suomennettu muilta osin kuin featuressani.

Valtion tukien kutistuessa Nuoren Voiman tilaushinta on peräti 56 euroa, mikä tuntuu neljästä numerosta kovalta. Mutta, jos tällaisia arvosteluja julkaistaan, pitänee jatkaa helsinkiläisnuorison sponsorina; Kuopion pääkirjaston lehtilukusalissa Suomen vanhinta kirjallisuuslehteä ei enää voi lukea.

Merkittävä lisäys puhtaan runouden perinteeseen

Edellistä postausta (31225) jatkan Kari Aronpuroon liittyen. Tarkemmin sanoen jatke liittyy hänen juuri ilmestyneeseen suomennokseensa belgialaisen Paul Van Ostaijenin runoista (Miehitetty kaupunki ja muita runoja, Palladium 2025). 

Ja vielä tarkemmin sanoen kyse on puhtaan ja epäpuhtaan runouden perinteiden kiistelystä, johon Ostaijenin tulokulma oli toinen kuin esimerkiksi kirjallisuudentutkija Teemu Ikosen artikkelissa ”Puhdas ja epäpuhdas runous” (Nuori Voima 3/2002). 

Artikkelissaan Ikonen viittaa Paul Váleryyn, joka asetti vuoden 1927 kirjoituksessaan ”Puhdas runous – Muistiinpanonoja esitelmää varten” (suom. Oi runous, 2000) tavoitteekseen päästä eroon käytännöllisyyden turruttamasta kielestä. Puhdas eli absoluuttisen runous ei sisältäisi epärunollisia aineksia, vaan olisi ilmaisua, joka vastaa täysin tunnetta aivan kuten musiikin kyvyssä tuottaa välittömiä ja intensiivisiä tunteita omalla materiaalisuudellaan.

Ajatus puhtaasta runoudesta oli kuitenkin Váleryn mukaan saavuttamatonta tyyppiä, eräänlainen runoilijan omien halujen ja kykyjen ihanteellinen ääriraja. Ostaijenin tulokulma puhtaaseen runouteen oli tyystin toinen. Runoilijan sijasta on kyse runosta itsestään ja ilosta. Aronpuron jälkisanoissa huomautetaan Ostaijenia lainaten: 

Puhdas runous sikiää tiedostamattomasta ja sitä ohjaa ilo itsessään. Runoilija ei ole runon ’minä’, runon ’minä’ on runo itse. Kun runoilija tukeutuu ainoastaan tiedostumattoman tarjoamaan aineistoon, hänellä ei ole mitään sanottavaa. Kuitenkin hän haluaa puhdasta, esoteerista runoutta, ja hänen tehtävänään on toimia rajavartijana, huolehtia, etteivät jälkivaikutuksen aiheuttamat lauseet harhaudu lähtökohdastaan rajojen ulkopuolelle.

Tammikuussa 1927 Antwerpenissa pitämässään luennossa Ostaijen sanoi: ”Esittäessämme hypoteesin puhtaasta runoudesta tulemme johtopäätökseen: Runous on ekstaasin alin taso eikä sillä ole mitään sanottavaa, paitsi sanoinkuvaamattomuuden valtaaman olemisen ilmaiseminen… Kuten organismin elimet, sanat ovat määrättyjä ja itsemääräytyviä. Runolla ei ole subjektia, se on itse subjekti. Asian ydin ei ole runoilija vaan runo. ’Minä’ on edelleen ylin hyvä – mutta ei runoilijan ’minä’, vaan runon ’minä’.”  (Aronpuro: ”Huomautuksia jälkisanoihin”, 313 ja 316)

Internetin mahdollisesta vapaudesta 1998

”Jatkosta ehdotin vuonna 1998, ja [Kari] Aronpuro osin nyökytteli jos sen nyt puhelimessa voi nähdä, että internetin mahdollisen vapauden tulee kahlitsemaan raha. Isoimmat rakentavat sellaisen verkon, että yksityiselle tulee halvemmaksi sukeltaa virtakirjastoonsa näiden johtotähtien porttien kautta. Pienempien bitit sabotoidaan tai osoitetaan muuten vaan vääräksi tiedoksi tässä ajassa, ja jos jokin ei ole julman vallan mielestä in-valuuttaa, se ei täytä edes informaation arvoa. Hyvänä puolena tässä kehityksessä voi nähdä ainakin sen, että internet suositellaan jatkossa kirjoittamaan pienellä i:llä.” (Jouni Tossavainen: ”Runoilijan kirjastot”, Kirjastokirja 2000, Varastokirjasto 2000, 150)

Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador helmikuu 2026

Tekijä: Jouni Tossavainen  
Sivumäärä: 250
ISBN: 9789523814493
Ilmestymisaika: Helmikuu 2026
Valokuvaesseekokoelma/valokuvarunokokoelma 
Sidosasu: Nidottu, pehmeäkantinen
Kansi: Saara Hankama

Ennakkotilaukset:Aviador

”Kuvan ja sanan työpajassa on runouden ja esseen synteesi, joka koostuu valokuvarunoutta käsittelevästä esseestä sekä valokuvarunojen kokoelmasta Museorunot. Kaksiosainen Kuvan ja sanan työpajassa juhlistaa runoutta ja proosaa julkaisseen kirjailijan 40-vuotista työtaivalta.

Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa, mutta haaste on kuitenkin sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.”

Jouni Tossavainen (s. 1958) on kuopiolainen kirjailija. Kuvan ja sanan parissa työskentelyn Tossavainen aloitti 40 vuotta sitten esikoiskokoelmassa Juoksijan testamentti (1985). Varsinaisia valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022). Valokuvarunoutta Tossavainen kehitteli blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Hän jatkaa pohdintaa blogissaan Kirjoittajan päiväkirja sekä Instagram-tilillään.”

Suomen nuijituimmat kansakoulun opettajat

Kirjailija, ohjaaja tai taiteilijaeläkeläinen Juha Hurme on kirjoittanut elämäkerran Suomen nuijituin nainen (2025) kotimaisen naisviihteen taitajasta ja painosten kuningattaresta Anni Polvasta (1915–2003). Polvan Tiina-kirjoja tuli luettua Saarismäen kansakoulun kirjastosta, kuten myös Aino Räsäsen Helena-sarjaa ja Hilja Valtosen romaani Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926). 

Räsäsen ja Valtosen kirjoihin palasin Koulu-romaania kirjoittaessani. Räsäsen valokuvaan törmäsin Maaningan kirjastossa Kirjailijat teillä -kiertueella. Yleisön joukossa muun muassa Liisamaija Tikkanen todisti, että Räsäsen henki elää ja sitä vaalitaan Maaningalla.

Aino Räsänen (os. Heikkinen) 1910–1995 syntyi Nakkilassa ja asui Maaningan Käärmelahdessa mentyään naimisiin vuonna 1934 maanviljelijä Toivo Räsäsen kanssa. Jyväskylän opettajaseminaarista valmistunut Räsänen oli saanut ensimmäisen työpaikkansa synnyinkuntani Tervon kansakoulusta.

Räsäsen Soita minulle, Helenasta! (1945) otettiin 26 painosta. Kaiken kaikkiaan teoksia on painettu yli kaksi miljoonaa kappaletta, ja julkaistun lehtikritiikin perusteella Räsästä voi pitää yhtä nuijittuna naisena kuin Anni Polvaa ja Hilja Valtosta.

Heinävedellä syntyneestä kansakoulun opettajasta Valtosesta (1897–1988) ei ole julkaistu varsinaista elämäkertaa, jos sellaiseksi ei lasketa Valtosen muistelmaromaania Omakehu (1973). Maaningan painosten kuningattaresta Juhani Airaksinen on julkaissut muistelmateoksen Helenoitten Helena (1996).

”Lehmän tissistä teatteriin”

Helsingin Sanomien 60-vuotishaastattelussa 2.10.1970 Räsästä raivostuttivat ”vihreäpeppuiset” toimittajat, jotka vaativat ottamaan kantaa seksiin: ”Olla nyt yht’äkkiä jotakin mieltä seksistä, kun ihminen on sentään ollut naimisissa yli 25 vuotta.”

Roolijaosta tässä perheessä ei käyty keskusteluja, vaan Toivo hoiti Ainoansa, laittoi ruokaa ja siivosi. Aino puolestaan kirjoitti, huusi ja komensi Pettäiseksi nimittämässään talossa. Kahdesta leikkauksesta toipuva kirjailija sanoo, että hänen ”on pakko kirjoittaa kirja, jotta paranisi”.

Tällä kertaa hän paljasti myös aiheensa: ”Aioin kirjoittaa siitä, kuinka emännät ja isännät myyvät maansa ja mantunsa ja menevät kaupunkiin ja ostavat osakkeen. Mitä helvettiä siitä tulee, kun yht’äkkiä täytyy siirtyä lehmän tissistä teatteriin.”

Vuonna 1971 ilmestyikin romaani Annika tulee kaupunkiin ja sen jälkeen vielä kuusi teosta, viimeisenä romaani Sirpale onnea (1980), josta löydän arvosteluja yhtä vähän kuin muistakin lopputuotannon teoksista.  Kun viimeisen kirjan jälkeen elinvuosia oli jäljellä viisitoista, olivatko ne kirjailijan onnellisinta aikaa? 

Savon Sanamat 22.11.2025.

Vai kävikö niin kuin Mika Waltarille, joka kiipesi koneelle joka päivä, vaikka julkaistavaa ei enää syntynyt? Oliko kolmen lapsen äidin pakko kirjoittaa, kuten romaani Annika tulee kaupunkiin, että pysyi hengissä? Toivoakaan ei voinut komentaa eikä huutaa avuksi vuoden 1992 jälkeen.

Savon Sanomat 21.11.2025.

Kolme karmeaa esimerkkiä eläinrääkkäyksestä

 

Jos ketkä niin von Wrightin taiteilijaveljekset olivat innokkaita metsästäjiä. Omassa Haminalahden kartanon asepajassa valmistettiin pyssyt ja saaliista tehtiin ruokaa. Mutta ennen muuta, kun riittävän tarkkoja valokuvia saati värikuvia ei ollut käytettävissä, kuollut eläin tarvittiin piirrosten ja taulujen malliksi.

Haminalahdessa, Kuopion maalaiskunnassa, lähes koko elämänsä asuneen Ferdinand von Wrightin (1822–1906) suhde metsästykseen oli yhtä ristiriitainen kuin tänä päivänä. Kun eläinfilosofi Elisa Aaltola kirjoitti kyyhkysten tappamisesta, herrasmiesmetsästäjä Mikko Kärnä nosti syytteen kunniansa loukkaamisesta.

Toisaalta metsästys oli Ferdinandille välttämätön pakko, toisaalta eläinrääkkäystä. Ferdin juttu metsästyslakiesityksestä, I jagtlagsfrågan, julkaistiin Tidskrift för Jägare och Fiskare -lehdessä 30. toukokuuta 1894. Otsikkonsa mukaisesti Ferdi pohti ensin metsästyslakikysymystä, mutta kaksisivuinen – todennäköisesti laajin hänen elinaikanaan julkaistu lehtiteksti – kiihtyi liki kiistakirjoitukseksi. 

Silloisessa lakiesityksessä vesilintujen metsästys olisi sallittu jo 14. heinäkuuta. Ferdin mielestä se oli aikaista, koska poikaset olivat liian pieniä – sorsajahtiinhan päästään nykylain mukaan 20. elokuuta. Toisaalta metsälintujen osalta Ferdi piti lakiesityksen syyskuun 1. päivää turhan myöhäisenä aloitusaikana; silloin ei ole ajateltu niitä nälkäisiä talonpoikia, joille vähäinenkin ansio on tarpeen näinä vaikeina aikoina: Under så ofta hos oss rådande, fattiga och svåra tider, då t. o. m. några få pennis inkomst äro af oskattbart värde för den arme, svältande bonden, vore en sådan åtgärd i hög grad omänsklig. Hood. 

Verkatakkinen Ferdi syytti säätyään selkein sanoin ja Ankarien ansapyynnin kieltäjien kautta hän pääsi juttunsa pääaiheeseen: eläinrääkkäykseen. Muutamien herrasmiesten kauniista puheista huolimatta Ferdi epäili, että heidän haavoittamansa eläimet kärsivät enemmän kuin saalis köyhempien ansoissa.

Metsästäjien eläinrääkkäyksestä Ferdi kertoi kolme karmeaa esimerkkiä. Hänen näkemänsä haavikot − haapana, koskelo ja tavi − olivat todisteita törkeistä ampumavammoista, ja näihin äärettömiin kärsimyksiin olivat syyllisiä yksin metsästäjät: Dessa få fakta torde vara tillräckligt talande, och hvem känner väl till alt det oändliga lidande de arma fåg larna äro underkastade blott genom jägarens tillskyndande! Sen sijaan talonpoikien loukut tappoivat Ferdin kokemusten mukaan nopeasti, ja haavoittuneita jäi harvoin kitumaan.

Herrat kuitenkin mielellään syyttivät ansapyytäjiä viimeisenkin saaliin ottamisesta tulevaisuutta ajattelematta. Niinpä Ferdi kysyi, mitä muuta kuin ajattelemattomuutta ovat “massamurhat”, joihin “herrasmiesluokka” oli syyllistynyt jänis- ja sorsajahdeissaan. Lehdissä vielä ylistettiin ja palkintoja jaettiin niille, jotka olivat onnistuneet tappamaan eniten omaksi ilokseen – sillä omaksi huvikseen metsästäjä voi ampua muutamassa päivässä enemmän lintuja kuin salametsästäjä koko syksynä – kun taas talonpoika pyysi pysyäkseen hengissä.

Rinnastaessaan talonpojat robinhoodmaisiin jaloihin rosvoihin, joista C. G. Estlander oli laatinut vuonna 1859 Snellmanin kehuman dosenttiväitöskirjan Folksångerna om Robin, Tidskrift för Jägaren saattoi menettää muutaman kestotilaajan ja saada tilalle jonkun sarkahousun. Fransiscus Assisilaisen tapainen luokkarikkurius, naimattomuus, köyhien auttaminen, mystinen sairastelu ja rakkaus taivaan lintuihin toivatkin taiteilijan tarinaan pyhimysmäisiä piirteitä.

Ferdin tapaan ankaraa arvostelua hyväosaisempia kohtaan esitti myös satusetänä pidetty Zachris Topelius, jonka runo Kommunismin kehto (1884) päättyy säkeeseen: “Omaisuus on varkautta!” Juttunsa lopuksi Ferdi toivoi olevansa väärässä, epäili silti ettei niin ole. Det skulle mycket glädja mig om mina omdömen visade sig vara orättvisa och obefogade, men tyvärr befarar jag att så ej är fallet, och ehuru mykket ännu vore att tillägga ifråga om detta kapitel, tillåta krafter och tid det ej för denna gång.

Haminanlaks, den 9 mars 1894. Ferd. v. Wright

(Kts. myös Taistelevat metsot 2020, 305–307)

Wrightin veljesten maalaismaisemassa Haminavuori kuuluu luonnonsuojelualueeseen, jota Pienen Neulamäen asfalttikaavoitukset lähestyvät joka päivä. Yhtä hellämielisesti kuin Ferdinand eläimiin suhtautui kirjailija Axel Munthe (1857 –1949). Caprin saarella pitkällisen taistelun jälkeen hän sai suojeltua metsästäjiltä tuhansien lintujen levähdyspaikan ostamalla Barbarossavuoren. 

Barbarossavuori on nyt lintujen turvapaikka. Tuhannet väsyneet muuttolinnut lepäävät siellä joka kevät ja syksy suojassa ihmisiltä ja eläimiltä… [ihmetyö], joka on useiden vuosien aikana joka vuosi pelastanut ainakin viidentoistatuhannen linnun hengen, alhaisen arvion mukaan… Minä olen varma siitä, että meidän Herramme rakastaa lintuja, eihän hän muuten olisi antanut siipiä samoinkuin omille enkeleilleen.

(Kts. Huvila meren rannalla 1930, suom. J. A. Hollo, 322–325)