Theodor W.
Adornon ensimmäinen varoitus kirjoittajalle sattui sopivasti Kirjoittajan
päiväkirjan kirjoittajaan erään vielä julkaisemattoman esseen
viimeistelyvaiheessa. Tai itse asiassa itsestään selvään tarkistamisvaroitukseen liittyvä perustelu herätti synnintuntoon:
Se, joka haluaa
ilmaista jotain, on helposti niin innostunut asiastaan, ettei huomaa
reflektoida aihettaan. Hän on liian lähellä intentiotaan, niin ’ajatuksissaan’,
että unohtaa, mitä haluaa sanoa.
Mikään tekstin
parannus ei ole Adornon mielestä niin pieni, ettei sitä tulisi tehdä. Helppo on
olla samaa mieltä, mutta perustelu luo uskoa viilaamisen jatkolle:
Sadasta
muutoksesta jokainen saattaa yksinään näyttää naurettavan pikkumaiselta.
Yhdessä ne voivat nostaa tekstin aivan uudelle tasolle.
Kolmaskin
varoitus ”Koskaan ei pidä kitsastella yliviivauksissa” vaikuttaa tuoreelta tekoälyn
ja -älykköjen jatkuvasti lihovien kirjojen näpynäpyajassa. Pelkoa siitä, että
tekstiä ei ole tarpeeksi, Adorno pitää lapsellisena, sillä mikään ei ole
olemassaolon arvoista sen takia, että sen on kirjoitettu.
Kirjoittamisen
tekniikkaan kuuluu osata luopua jopa hedelmällisistä ajatuksista, jos tekstin
rakenne sitä vaatii. Tekstin rikkautta ja voimaa ruokkivat juuri tukahdutetut
ajatukset, aivan kuten pöydässäkään ei pidä syödä viimeistä suupalaa ja juoda
lasistaan viimeistä tilkkaa. Muuten joutuu epäillyksi köyhyydestä.
Vastenmielisimpinä
kliseinä Adorno ei kuurni yksittäisiä sanoja vaan sellaisia sanayhdistelmiä,
joita Karl Kraus käytti ja joilla aikamme vakiokolumnistit laimentavat tekstiään
täyttääkseen palstansa määrämitan: ”täysin ja kokonaan, hyvässä ja pahassa,
meni syteen tai saveen”…
Viidennessä
varoituksessa Adorno palaa kolmanteen. Kirjoittajan on raivattava pelkästä
itsensä ilmaisemisen houkutuksesta syntyneet rönsyt, vaikka tekstille hyvää
tekevää ”epäilevää tunnustelua” ei voi aina erottaa vaikeatajuisesta tai
teennäisestä loruilusta. Epäilevä tunnustelija, joka tunnistaa kyllä terveen
järjen tyhmyyden (vrt. Paavo Lipponen: Järki voittaa, 2008) saattaa
kuitenkin sortua tyylittelyynsä:
Juuri
kirjoittajan, joka ei halua tehdä myönnytyksiä terveen järjen tyhmyydelle,
täytyy varoa verhoamasta jo valmiiksi banaaleja ajatuksiaan tyylittelyllä.
Vähäisimmätkin
epäilykset valmiiksi kirjoitetun tekstin suhteen pitää ottaa äärimmäisen
vakavasti. Kuten tunnettua tätä harkintaan sumentavat ”affektiivinen suhde
tekstiin ja turhamaisuus”. Toisaalta Adornon mukaan rajoittaminen ja
varovaisuus eivät synnytä ”terveen järjen tyhmyys” -tyylistä dialektista
ajattelun avautumista, vaan:
Maltillisuus,
joka kieltäytyy viemästä lausetta liian pitkälle, toimii lähinnä
yhteiskunnallisen kontrollin ja sen myötä tyhmistymisen agenttina.
Seitsemännessä
varoituksessa epäillään usein esitettyä moitetta, että jokin teksti tai
muotoilu on ”liian kaunis”. Jos kirjoittaja onnistuu sanomaan juuri sen, mitä
hän tarkoittaa, se on Adornon mielestä kaunista.
Ilmaisun
kauneus vain sen pelkän itsensä vuoksi taas ei missään tapauksessa ole ”liian
kaunista” vaan koristeellista, tekotaiteellista, rumaa. Kuitenkin se, joka
sillä verukkeella, että itsensä unohtamalla palvelee asiaa, luopuu ilmaisunsa
puhtaudesta, pettää näin aina myös itse asian.
Kelvollisesti
editoitua tekstiä Adorno vertaa hämähäkin seittiin, joka vetää puoleensa
ravitsevaa saalista ja houkuttelee esiin sitaatteja. Valmiin, lukkoon lyödyn
ajatuksen, totaliteetin, sijasta toisetkin tuumat alkavat välkkyä mielessä.
Aikamme totaliteetit: terveen järjen tyhmyys, joka on algoritmin ruokaa, ja
hyvä diili, jonka öljytalous oikeuttaa minkä tahansa väkivallan, eivät vilkuile
vaihtoehtoja kasvutalouden kammiossaan:
Siellä, missä
ajatus on avannut yhden todellisuuden kammion, sen tulee ilman subjektin
väkivaltaa tunkeutua seuraavaan. Suhteensa objektiin se osoittaa sillä, että
objektit myös sen ympärillä kristallisoituvat. Valossa, jonka se kohdistaa
omaan erityiseen kohteeseensa, muutkin kohteet alkavat välkkyä.
Kirjoittaminen
ja siihen liittyvät esineet olivat ainoa kotipaikka, joka Saksasta sodan
jaloista Kaliforniaan karkotetulle Adornolle jäi, ja tekstistään kirjoittaja
järjestää itselleen kodin. Mutta lopulta kirjoittajan ei ole sallittua elää
edes omassa kirjoittamisessaan.
Itsensä
kovettamisen vaatimus itsesääliä vastaan pitää sisällään käytännön vaatimuksen
suhtautua äärimmäisen tarkkaavaisesti ajatuksen vireyden herpaantumiseen ja
eliminoida kaikki, mikä muodostuu työn kuorrutukseksi tai mikä vain ajelehtii
mukana. Se ehkä jossain aikaisemmassa vaiheessa loi jutustelunomaista lämmintä
ilmapiiriä, mutta nyt kuitenkin joutaa ummehtuneena ja mauttomana pois
heitettäväksi.
Varoitukset
löytyvät Frankfurtin koulukunnan perustajafilosofin Adornon Minima moralian.
Ajatuksia särjetystä elämästä (2024/1951) toisen osan avaavasta esseestä Peilin
takaa Raija Sirosen ja Erkki Vainikkalan suomentamina. Kirjoittavaan
ihmiseen Adorno palaa esseessä tai esseemäisessä fragmentissa Moraali ja
tyyli.
Vain kaupankäynnin hioma sana koskettaa
Kirjoittajan
toteuttaessa varoitustensa mukaista moraalia ja tyyliä vastaanoton vaikeus on
ilmeinen; pikemminkin löyhä ja vastuuttomasti muotoiltu teksti palkitaan
tietynlaisella hyväksynnällä, koska ”sivistystä ei enää ole”. Algoritmin tapaan
”tiedetään, mitä tahdotaan, koska tiedetään, mitä toinen tahtoo” ja mikä tahansa
erityinen arkikielestä poikkeava, jota ei ole lainattu valmiista kaavasta
näyttää epäilyttävältä tahdittomuudelta.
Epämääräinen
ilmaisu sallii lukijan kuvitella kaiken sen, mikä häntä miellyttää ja mitä
mieltä hän jo muutenkin on. Tarkka muotoilu vaatii selkiytettyä käsitystä ja
käsitteellistä ponnistelua, joista ihmiset tarkoituksella totutetaan pois. Se
edellyttää heiltä jo ennen sisältöön perehtymistä yleisten, vakiintuneiden
mielipiteiden hylkäämistä, täten eristäytymistä, jota he mitä voimallisimmin
vastustavat… Vain todellisuudesta vieraantunut, kaupankäynnin hioma sana
koskettaa heitä läheisenä. Harva asia vaikuttaa yhtä syvästi intellektuellin
moraaliseen rappioon. Siltä välttymistä haluavien täytyy tunnistaa viestinnän puolestapuhujat
sen asian pettureiksi, jota he viestivät.
Seuraavassa
fragmentissa Vatsan kurinaa Adorno palaa arkikieleen. Totaliteetin
tasapäistämistä vastustettaessa hän pitää taantumuksellisena työläisten
puhetapojen ja kirjakielen asettamista vastakkain. Ei kuitenkaan niin, että
vasemmistolaisen ajattelun ideologina pidetty Adorno ylistäisi työläisen kielen
aitoutta, ja niin kuin työläiskirjallisuuden tyyliin on kuulunut köyhän kielen
rikkauden kehuminen.
Ei vaan
joutilaisuus, jopa ylpeys ja ylimielisisyys ovat tuottaneet yläluokan kieleen
ripauksen riippumattomuutta, joka kääntyy kieltä käskemiseen väärinkäyttäviä vastaan
ja irtisanoutuu herran etujen palveluksesta. Sen sijaan valta on tuhonnut
proletaarin kielen ja kauna inhimillisyyden.
Alistettujen kieleen
on valta sen sijaan jättänyt jälkensä ja riistänyt siltä sen
oikeudenmukaisuuden, jonka typistämättömät, itsenäiset sanat lupaavat niille,
jotka ovat kyllin vapaita lausumaan ne vailla kaunaa. Proletaarinen kieli on
nälän sanelemaa… Niinpä hän kostaa kielellä. Hän häpäisee kieliruumiin, jota
hänen ei anneta rakastaa, ja toistaa voimattomasti sen häpeän, joka hänelle
itselleen on aiheutettu… Vasta puhuminen, joka sulauttaa itseensä kirjoituksen,
vapauttaa ihmisen puheen siitä valheesta, että se olisi jo inhimillistä.
Uusimmassa Tiede
& Edistys -lehdessä 4/2024 on julkaistu neljä puheenvuoroa Minima
moraliasta, Adornon henkilökohtaisimmasta teoksesta.