Esseitä kotimaisen nykyrunouden periferiasta

Runoilija Louise Glückin Nobel-palkinnosta on mahdoton aloittaa toteamatta, miten vanhanaikaisilta runojen täydelliset lauseet tuntuivat. Runot eivät näyttäneet varsinaisesti olevan tätä aikaa, vaan kaikkea muuta kuin Suomessa on arvioitu lyriikkamme merkkiteoksiksi 2000-luvulla.

Kukin noin tuhannesta suomalaisesta runokirjan potentiaalisesta ostajasta tietää nuo mieluummin kokeilevat kuin perinteiset poetiikat, joten näiden tekijöiden luetteleminen ei motivoi päiväkirjan kirjoittajaa.

Vilkaisu runohyllyyn riittää. Merkillisten kokoelmien välissä nobelisti Glückin julkaisemasta 12 kokoelmasta Uskollinen ja hyveellinen yö (Enostone 2020) odottaa seurakseen kahta muuta Anni Sumarin suomennosta Talvisia reseptejä kollektiivista (2021) ja Villi Iiris (työnimi 2022).

Sitten kirjastossa tuli vastaan Glückin Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä (2021), jonka suomennoksen kustantaja Vesa Tompuri tilasi tamperelaiselta paremminkin musiikkitoimittajana tunnetulta Jussi Niemeltä. Hyvä kun tilasi, nyt on saatu nobelistin kahdesta esseekokoelmista toinen suomeksi ja uusi ammattilainen runosuomentajien harvalukuiseen joukkoon.

Yhtä hyvin on saatu opas amerikkalaiseen runouteen, ehkä jopa johdatus uuteen poetiikkaan – tai paluu tarinankerrontaan. Kun yritykseni aikamme paperille painetun poetiikan käsittämiseksi lähtee lähinnä kielitietoisten runoilijoiden Ashbery-Bernstein-Lehto pohjalta, niin Glückin esseistä avautuu toisenlainen kartta jenkkikirjoitukseen.

Huomattavasti perinteisempi, mutta samalla kiehtovaa patsastelua paperilla, kun New Yorkin kielikoulun hyökkäysketjun lisäksi yksikään beatnik ei vetele viinaa, viivaa ja vittua edes lavarunokentän katsomossa.

Kun tarinoidaan jälleen puhujan äänestä hentä kyseenalaistamatta & säkeet saattaisivat olla täydellisiä proosalauseita & netistä ei veistellä ei veistetä merkkiteoksia, luetaan ilmeisesti sillä kartalla ja sillä maaperällä, jota kielinerot olivat kyntäneet siementääkseen ennestään tuntemattomia lajikkeita.

Mutta ovatko rikkaruohot jääneet kitkemättä? Tai ehkä juuri ne ovat tulevaisuuden villeintä antia, itse luontoa, lajienvälisyyden juurta ja rihmastoa.

Kun lukuni jenkkirunoudesta, jota kuitenkin vähintään joka toinen tuntemistani runoilijoista tuntee ja viljelee työkseen, on näin kehnoa, mitä aukkoja katsellen elän vaikkapa aikamme afrikkalaisen, kiinalaisen ja venäläisen runoilun suhteen. Mistä löytyisi kunkin mantereen esseisti, joka Glückin tapaan saattaisi valaista edes pienesti, miten nyt runoillaan Suomen periferioissa?

Tai on runoiltu niin, että se maistuu ja ruokkii mielikuvitusta myös tulevaisuudessa. 

Onnellisuuden pelko

Viimeisen esseen ”Onnellisuuden pelko” jälkikuva vaikuttaa samalta kuin hyvän esityksen jälkeen: todellisuus näyttää hetken toiselta. Oli niin helppo samaistua tähän päähenkilöön, jonka itsetunto riippuu kirjoituksen jatkumisesta.

Niinpä kirjoittaja alkaa yhdistää elossa säilymisen mahdollisuutensa epätoivoon, koska se suojelee häntä onnellisuudelta. Onneensa tyytyminen myrkyttää mieltä poistamalla aktiivisen rauhattomuuden – taitaa tänään tarkoittaa tätä somettelua – kasaantuvan toivottomuuden toivon ja tyytymättömyydestä kaivetun kriittisyyden, jonka turvassa toistan loputtomasti niitä olosuhteita ja mielentiloja, joiden kuvittelen suosivan työllistymiseni jatkumista.

Onnettomuuteen, eli romahduksen uudistavaan voimaan, takertumisella on kuitenkin Glückin mukaan taipumus pitkittää elämästä eristäytymistä; rajoitun vain omiin tuttuihin pelkoihin, murhettumisen melankoliaan, tappion & voiton tuskiin ja vihaan, jotka lopulta synnyttävät myös esteettisiä rajoitteita.

”Mutta heti kun kirjallisuuden pariin hakeudutaan näistä syistä, se muuttuu. Mitä se ennen olikin, loputonta ja välttämätöntä ilmaa, niin nyt siitä tulee rajattua, ei niinkään tuota loputonta ilmaa, vaan paremminkin suljetun huoneen ilmastointi-ilmaa. Toisin sanoen sitä arvostetaan jonakin mitä se ei ole; sitä käytetään siivilöimään pois epäpuhtauksia…

Jos lukee näistä syistä, lukee pysyäkseen turvassa, ja silloin nakertaa kirjallisuuden oleellista potentiaalia ja hyötyä. Nuo lahjat tulevat uudestaan tarjolle, kun elämään sisällytetään myös vähemmän yleviä nautintoja. Kuten vaikka ruuanlaitto ja huonot elokuvat, tai auttamattoman surkean television tarjoamia nautintoja. Uskon tuollaisenkin mielihyvän jotenkin ravitsevan, joskin mystisin tavoin: ne rentouttavat sielua…

Vaikeus piilee siinä, ettei taiteilija voi tuntea ylpeyttä siitä mitä ne ravitsevat, koska hän yhdistää ylpeyden niin täydellisesti tuon prosessin kohdalla eräänlaiseen taikajärjestelmään, joka on tulvillaan tabuja ja kiellettyjä siirtoja. Ja tämän lajin ihmisille käytännössä kaikki, mikä ei tuota ylpeyttä, tuottaa häpeää.”

(Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä, 206–207.)

 

Louise Glück: HUHTIKUU

 

Kenenkään epätoivo ei ole kuten minun epätoivoni –

 

Teillä ei ole sijaa tässä puutarhassa

ajattelemassa mokomia ajatuksia, viestimässä

iänikuisin ulkoisin merkein; mies

tekee selväksi aikovansa kitkeä rikkaruohot kaikkialta metsästä,

nainen nilkuttaa, kieltäytyy vaihtamasta vaatteita

tai pesemästä hiuksiaan.

 

Luuletteko että piittaan

siitä puhutteko toisillenne?

Mutta haluan teidän tietävän

että odotin enemmän kahdelta olennolta

joille on annettu järki: jollei

siksi että edes tajuaisitte

murheen olevan jaettu

teille, koko joukosta kaltaisianne, jotta

tuntisin teidät, niin kuin syvä sininen väri

merkitsee sinililjaa, valkoinen

metsäorvokkia.

 

(Meren vaahdon palatsi. Yhdysvaltalaista nykyrunoutta Aviador 2019, suom. Anni Sumari, 90.)