Helsingin Sanomat julkaisi seitsemän uutisjuttua toimittaja Matti Kuuselasta. Jutuissa viitattiin Kuuselan kirjaan Journalisti – Toisenlainen toimittaja (Warelia 2024), mutta arvostelua teoksesta ei ole ilmestynyt. Onko kukaan edes lukenut uutisten päälähdettä, kirjaa?
Jos on
luettu, miksi mitä ilmeisempiä selkään puukotuksia ei ole oikaistu.
Nyt kun
klikkioikeudenkäynnistä alkaa olla puolisen vuotta, Journalisti löytyy
kirjaston hyllystä. Ja kerran kun kirjan on lukenut, hämmästyy, miten paljon median
luoma todellisuus poikkeaa itse kirjoituksesta. En tiedä, korjaisiko ilmiöjournalismin
syntejä enää edes se, että valtakunnan pääsyyttäjä löytäisi lukutaitoisen
arvostelijan.
Tai on
löydetty, mutta ei julkaistu. Yhtä vähän eläköityneen toimittajan juttuja
haluaa julkaista hänen entinen työnantajansa, joka tosin alun perinkin piti
Kuuselaa kommunistina.
Vaikuttaa siltä, että lukuhaluton ja -taidoton somelynkkaajien lauma nosti Kuuselan
ristille kuin kirjailija Timo K. Mukan. Jopa rehellisyyttään korostavalle
maakuntalehden kirjallisuuskriitikolle ”Aamulehden Matti Kuuselan tapaus” – ei
siis Journalistin lukeminen jopa arvosteluksi asti vaan tapaus –
osoitti, miten Suomen toimituksiin osataan jatkossa palkata vain rehellisiä Kajavia
eikä mätämunia Kuuseloita.
Netistä löytyy sentään Helsingin Sanomien rengin Aamulehden kritiikki, jota isäntä saataisi käyttää ilman tekijänoikeuskorvauksia. Turun Sanomien maksumuurin takana odottaa kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytösen laatiman arvio ja tamperelainen Kulttuuritoimitus.fi kuittasi kritiikin kirjeellä. Viestintäyrittäjä Pasi Kiviojan ennen kirjan ilmestymistä kirjoittamassa varsin asiantuntevassa blogiarvostelussa, joka löytyy täältä, ei edes mainita kohun synnyttänyttä tunnustusta.
Kommenttipuukottajien
näppistä ei pysäyttänyt Aamulehden tilaama selvitys, jossa Kuuselan
noin 600 jutusta löydettiin kolmisenkymmentä epäselvyyttä. Epäilen, että jos
kenen tahansa koko ikänsä toimituksessa tai toimituksille töitä tehneen jutut
kuurnitaan yhtä tarkasti, jokunen vastaava mätämuna löytyy varmasti.
Aloitetaan
vaikka meikäläisen Savon Sanomien kulttuuritoimittajana vasemmalla
kädellä rustaamista muistiinpanoista tai kenen tahansa toimittajan haastattelunauhoituksesta.
Yks yhteen litterointi on lukukelvotonta tekstiä. Kuinka monta tulkintaa,
muokkausta ja valintaa on siis tehty, ennen kuin juttu julkaistaan?
Silti,
kuinka moni toimittaja oli valmis heittämään ensimmäisen kiven. Ja heitti myös,
koska tietää, ettei koskaan pysty kirjoittamaan edes yhtä hyvin kuin Kuusela,
jonka tyyliä paikoitellen raskauttaa romanttinen ylisanailu ja toista ajattelua
kestämättömien aina ja kaikki -väitteiden toistelu.
Toinen kysymys,
joka paljastuu vasta Kuuselan tunnustuksia lukiessa: miksi media käytti
kritiikittömästi lähteitä, jotka puhuivat omassa asiassaan? Vastaus: koska
kirjaa ei ole luettu. Eikä näköjään lueta, mutta puolikin vuotta ristillä
roikkumista voi olla kovempi paikka kuin Kuuselan Afganistanin-juttureissu,
jonka pelasti valokuvaaja Carina Appel.
Esimerkiksi
Hesarissa Aamulehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2018–2023
toiminut Jussi Tuulensuu päästettiin todistamaan Kuuselaa vastaan
kertomatta, että Journalistin mukaan Tuulensuu lopetti Aamulehden
kulttuuritoimituksen kultakauden ja ajoi lehden Hesarin torppariksi.
Sen
minkä Erkka Lehtola aloitti, Tuulensuu kuoppasi niin, ettei Aamulehteä
tarvitse selata saati lukea edes netissä.
Toimittajalleen päätoimittaja Tuulensuu ei ruvennut tuulensuojaksi vaan maksoi potut pottuina: ”’On
täsmälleen vain yhdenlaista journalismia: sellaista mikä on totta. Olisi
kullanarvoista, että tätä selvää asiaa ei soseutettaisi millään horinoilla
mistään genreistä’, nykyisin Havblik Advisors oy:ssa liikkeenjohdon konsulttina
työskentelevä Tuulensuu sanoo.”
Tyylilajiton
konsultti viittasi näkemyksiin, joissa Kuuselan ratkaisuja perusteltiin
kaunokirjallisia keinoja käyttävällä featurekirjoittamisella. Ja kun kysyttiin,
käytiinkö toimituksessa keskustelua Kuuselan juttujen sisällöstä, mitään muuta päätoimittaja
ei ehtinyt tehdä.
”Kyllä.
Kuuselan jutut työllistivät toimitusta paikoin aika paljon. Niitä editoitiin,
tarkastettiin, täydennettiin ja tarvittaessa oikaistiin jälkikäteen. Minä
käytin siihen henkilökohtaista työaikaani ja niin tekivät kymmenet muut
työntekijät”, Tuulensuu vastasi Hesarin kulttuurisivulla.
Teettähän
se työtä päätoimittajallakin, kun tyylitajuton yrittää ymmärtää
kaunokirjallisia keinoja. Siihen tarvitaan avuksi kymmeniä rehtejä ja
rehellisiä ruututoimittajia, jotka päätteen äärestä ulos erehtyessään kääntyvät
mieluummin sisäänpäin. Siellä on turvallisin tila.
Journalisti-lehdessä (19.6.2024) Kuusela
luonnehti suomalaista toimittajakuntaa ”yllättävän kaunaiseksi ja
vahingoniloiseksi”. Tässä suhteessa meidän sometteleva kirjailijakunta ei
juuri näytä eroavan toimittajista, poikkeuksena muutama tamperelainen kirjailija
ja Panu Rajala, jota Kuusela valitettavasti yritti ymmärtää
kirjassaan enemmän kuin Hesarin ja Yleisradion kulttuuritoimituksia.
Se on
yhtä suuri rikos kuin presidentin vaimon arvostelu.
”Hämmästyttävää
on, miten kollegat eivät enää tervehdi. Se on tuntunut pahimmalta tässä. He
pelkäävät, että joku näkee, jos he hymyilevät Matti Kuuselalle.”
En ole
tavannut Kuuselaa, vaan tavannut hänen juttujaan silloin, kun lehteä pystyi
lukemaan. Tervehdin, saatanpa hymyilläkin, jos eläkeläiset joskus tapaavat.
Silloinhan tavataan muistella. Ja kirjoittaa elämäkertoja, joiden läjässä Journalistin
tunnustukset eivät jää alimmaiseksi.
Yhtä
hyviä päätelmiä itse kunkin rehellisyydestä tekee lukemalla Helsingin Sanomien
itsemurhan tehneen kulttuuritoimittajan Seppo Heikinheimon Mätämunan
muistelmat (Otava 1997).
