Tätä nykyään kirjoittajia enemmän kuin lukevia

”Jos kustantajalla on huolensa kirjan ostajista, kirjailijoilla on entistä ainaisempi huolensa lukijuudesta – kirjoittajiahan vaikuttaa tätä nykyään olevan enemmän kuin tosissaan lukevia. Samalla vaikuttaa siltä, että useimmilta kirjoittavilta ihmisiltä puuttuu riittävä luottamus teostensa lukijuuden hitaaseen syntymiseen…

Lukuhuolia lietsomassa leimuaa kokonainen kansan kynttilöiden rovio, jonka polttoaineena on lukijoiden kompetenssin romahtaminen ja lukijuuteen käytetyn ajan digitoitu pulverisoituminen. Toki niinkin, mutta taiteellisin perustein yhdelle kirjailijalle riittää muutama kyllin paneutuva lukija.”

(Antti Salminen ”Pääkirjoitus”, niin & näin 4/2024, 4) 

Tuntematon mies postin postimerkkijonossa joulun alla ojensi kirjan kassistaan ja kysyi, pitäisikö tämä lukea. Hän oli lainannut kirjastosta Antti Röngän kolmannen romaanin Kiltti poika (2024). Tuhmana aikuisena olin lukenut vain Röngän esikoisen, joten arvostelutietoon pohjautuen epäilin teoksen jatkavan nuoremman miehen ongelmien käsittelyä. Epäilin myös, että molemmilla taitaa nuo ajat olla aika kaukana. Se menee sitten muistelun puolelle, totesimme yllättävän lukijatapaamisen pisteeksi.

Vain sivullinen kuulee, kuinka metsä puhuu

Jouni Tossavainen Nuori Voima 1/2012

Suomessa sivu on sana, joka vertautuu sanoihin ”kuve, kylki, laita, reuna, syrjä, vieri”. Sivusta juontuva sana sivullinen taas tarkoittaa ”johonkin kuulumatonta, syrjäistä ja vierasta”. Sivullinen elää siis laidalla, ei keskellä. Sivullinen asuu jossain tuolla reunalla, jonkin rajalla, ei keskuksessa. Sivullisena sivullinen tuntee olonsa oman elämänsä sivulliseksi niin talossa, pihalla kuin metsässä – joko vapaaehtoisesti tai pakon takia.

Miten tätä sivullisen toiseutta voi ymmärtää se, joka asuu keskuksessa ja elää keskustaelämää? Ymmärtääkö keskuksen ihminen paremmin vain toista keskustalaista? Entä miten sivullinen ymmärtää keskustalaista? Vai ovatko kaikki ihmiset jossain suhteessa oman elämänsä sivussa sinnittelijöitä? Eikö jokainen ole joskus yksin suhteessa yhteisöön – juuri siksihän ihmisen sivullisuus on mahdollista?

Näitä sivullisen ongelmia on käsitelty monissa eri muodoissa ja kirjoissa. Itse olen uusimman teokseni Sivullisia (Like 2011) lisäksi runoillut sivullisuuttani yhden metsän puun, kuusen kautta runo- ja valokuvateoksessa Kuusikirja (Like 2008) ja varsinkin sen päättävässä esseessä ”Kuusenjuuria”.

Millainen minä syrjässä seisoo?

Väitteeni on, että vain sivullisella on mahdollisuus ymmärtää, mitä metsä puhuu. Suomalais-ugrilaisilla, joihin savolaisetkin kuuluvat, on reuna-alueen asukkaina vielä jonkinlainen mahdollisuus ymmärtää sivuun työnnettävien alkuperäiskansojen mieltä.

”Sivussa saa kätensä nyrkkiin tai tapailemaan sävelmää”, kertoo suomalainen, Pohjois-Karjalan periferiassa asuva kirjailija Veronica Pimenoff: ”Keskuksissa ei saa liikettä alulle. Liike lähtee syrjästä, siitä kitkasta, joka syntyy, kun jotkut eivät osallistu kaikkeen vaan irrottavat sormensa pelistä – jossa ei olisikaan kuin häpeäksi voittaa – ja saavat kätensä nyrkkiin tai tapailemaan sävelmää.”[1]

Voi olla myös niin, että sivullisuus ja keskustalaisuus vaihtelevat tilanteen mukana. Kotonaan Munkkiniemessä alkuperäisstadilainen on keskellä, työpaikalla sivussa. Brysselissä ollaan vallan keskuksessa, Turussa EU-virkamies asuu vaimon tossun alla ja illalla hän lenkkeilee metsän syrjässä.

Sivullisten tarinassa ”Maanviljelijä” olen muokaten lainannut Veronica Pimenoffin edellä mainittua tekstiä ja laittanut nuo sanat jossain Savossa asuvan maanviljelijä Topin suuhun, kun hän vierailee Helsinkiin muuttaneen koulukaverinsa luona:

 ”Pienet on meidän murheet”, sanoo Topi nyt parvekkeellani. ”Mikä sinun on elellessä verrattuna meidän selkosiin. Siellä sitä vikistään, mitenkä täältä keskuksesta käsin päätetään sivullisten liikkeen suunnaksi pimeys. Rehti liike lähtisi muka syrjästä, siitä kitkasta joka syntyy kun jotkut eivät osallistu kaikkeen vaan irrottavat sormensa pelistä – jossa ei olisikaan kuin häpeäksi voittaa – ja niin me syrjimmäiset saamme kätemme nyrkkiin ellei peräti kurkkutorven hyräilemään itkuvirttä. Tämä kitkuinen kansansävelmä on aitoa häpeää, jota on ikävämpi kantaa sivussa kuin yhdessä tai julkisesti.” (s. 129)

Savo äidinkielenä

Suomen kielen kansallisaarteisiin kuuluu romaani Alastalon salissa (1933), jonka kirjoittaja Volter Kilpi on sanonut: ”Olen perinjuurisesti ’länsisuomalainen’, olen sitä niin veriäni myöten, että Päijänteen itäpuolelta oleva ihminen ehdottomasti on minulle koko sielulliselta struktuuriltaan vieras ja minulle saavuttamaton ihminen. En saata käsittää ’savolaista’ keskustelun ja ajatusten vaihdon vertaiseksi ihmiseksi... En osaa ymmärtää savolaista ajatuksenjuoksua! sanoakseni asian kaikkein yksinkertaisimmin.”[2]

Puhun äidinkielenäni savon kieltä, jota pidetään suomen kielen murteena. Suurin osa suomalaisista ymmärtää savoa, mutta se on edelleen vastakohta- ja vähemmistöasemassa suhteessa valtakieleen, joka pohjautuu enemmän Suomen läntiseen kuin itäiseen kieleen. Vasta 2000-luvulla olen kokenut joissain tilanteissa, että ei ole pelkästään häpeällistä puhua äidinkieltään. Näihin päiviin asti, kun joku on haluttu merkitä tyhmäksi tai muuten vain naurunalaiseksi, helpoin konsti on ollut laittaa hänet puhumaan savoa. Sama pätee myös toiseen suuntaan: jos tänäkin päivänä tilaan ”lattee”, en tunne itseäni oikein viisaaksi Stadissa.[3]

Savon kieli elää yhä puhuttuna kielenä ilmeisesti siksi, että savon kirjoittamista varten ei ole virallistettua kielioppia. Kun kaikkia Savon murteita yhdistäviä äänne- tai muoto-opillisia tuntomerkkejä ei ole, Karjalassa suurimman osan elämästään asunut ja karjalan kieltä puhunut Kalle ”Rieska” Väänänen pystyi rakentamaan Pöljän kesämökillään savolaisemman runouden kirjoitustyylin kuin savolaiset itse: ”Jos mualima maejoks muuttuva voes, / nii uskalam panna tok vettoo, / että maejom pinnalla sillon oes / Savon kansa sitä puhtaenta rettoo.”[4]

Kun virallista kielioppia ei ole, savo on metsäisempi kieli, tai ainakin tikkuisempi kuin oikein valistettu ja kirjoitettu isänkieli. Nämä sivistyksen syrjimmäiset ja tikkuisimmat merkit ovat toivon säveliä, jälkiä siitä, että alkuperäiskansan mieltä voi ehkä löytyä myös Suomesta. Savon kieli on Savon mieli, koska jokainen kieli on erilainen paitsi kieliopiltaan myös sisältämältään maailmankuvalta. Jokaisen oma äidinkieli on oppimatta opittu oma älynsä, tiedon muokkaaja ja tasa-arvon lähde. Suomenruotsalaisen runoilijan Gösta Ågrenin sanoin: ”Äidinkieli on kielistä ainoa, jota kaikki puhuvat.”[5]

Äidinkieleni savo on minussa, minun ruumiissani. Minulle opetettu isänkieli on jossain sivussa rakentamassa ideologiaa, joka syrjäyttää mieltäni, muistuttaa oppimattomuudestani ja murentaa perimmäistä luottamusta kaikkien ihmisten tasa-arvoisuuteen. Koska äidinkieleni elää enemmän puhuttuna kuin oikeaksi todistettuna kirjoituksena, savolaisella ruumiillani on kuitenkin ääni. Ja jos runoilija on yhä laulaja, ääneni voi herättää vapaan, henkisesti itsenäisen runon henkiin ja puhaltaa sen eloon ruumiini kautta tekstiksi hengitettynä.[6]

 Cityugrit

Lähes 100 000 asukkaan Kuopiossa asuvana citysavolaisena luulen, että citymarilainen, citysaamelainen tai kuka tahansa cityugri Helsingissä, Moskovassa tai Pariisissa on pääkaupungin sivussa.[7] Mutta onko cityugri enemmän sivussa kuin kotiseudullaan asuva vuorimari, saamelainen tai savolainen suhteessa pääkaupunkiin? Kotiseudullaan elävällä vuorimarilla ei ole yleensä mahdollisuutta vaikuttaa Moskovan ratkaisuihin.

Toisaalta keskusta ei ole olemassa ilman ympäröivää periferiaa. Keskuksella on oltava joku, jota verottaa ja joka syöttää sitä raaka-aineillaan niin, että henkinen valta ja väkivallan käyttöoikeus pysyvät. Ollakseen valta vallan on säilyttävä, ja sen takia kaupunki saa ympäröivältä maaseudulta aina haluamansa.

Vallan keskuksessa, citytalossa, eletään omissa harhoissa, joista kasvaa vainoharhoja. Kaiken pitää kasvaa isommaksi ja kaiken pitää kasvaa keskuksessa, ei periferiassa. Jatkuva kasvu vaatii keskusvallalta rationaalista rajaamista ja selkeitä rakenteita. Kun numerot todistavat, järki voittaa – tähdet ovat lähempänä, kun kauppa käy. Mutta globaalistuminen ei ole maapalloistumista, vaan maapallon menettämistä. Metsän urbanisoitumista pihaksi ja taloksi.

Citytalon pääkallonpaikan näkökulmasta rakenteiden ja rajojen purkautuminen on vuotoa, epäpuhtautta, tuhlausta, järjettömyyttä, jotakin pohjimmiltaan häpeällistä, noloa ja mielellään korjattavaa ja sivuutettavaa. Kuulostaa hyvin tutulta savolaisen häpeältä. Juuri tällaiseksi sivuutettavaksi cityugri tuntee itsensä. Hän lähtee mielellään talosta, on pihalla ja luopuu vallasta vaikka juomalla päänsä täyteen vallattomuutta. Tyypillisiä alkuperäiskansojen vastauksia henkisen selkärangan murtamiseen ovatkin alkoholismi, itsemurhat ja mykkyys. Voittajakulttuurin näkökulmasta nämä ovat pelkästään kielteisiä ilmiöitä, jollei sitten tavoitteena ole valloitetun kansan saaminen kokonaan pois kotipaikaltaan tai peräti pois päiviltä.

Itsetuhoisuus tekee tietysti pahaa myös valloitetun ruumiille, mutta samalla se voi olla viekas konsti pelastaa se, mitä pelastettavissa on. Viinaan menevä alkuasukas – intiaani, eskimo tai savolainen – on epäluotettava, ei pysty pitämään työpaikkaansa eikä saa aikaan taloudellista kasvua. Filosofi Tere Vadén kirjoittaa: ”Mutta samalla alkoholisti pysyttelee osittain ja henkisesti kapitalismin ja länsimaisuuden ulkopuolella ja ulottumattomissa. [...] Alkoholismi voi laittaa hänet kokonaan aineellisesti riippuvaiseksi, sosiaalipummiksi, mutta säilyttää sittenkin tärkeämmän, ohuena lepattavan mahdollisuuden henkiseen itsenäisyyteen ei-länsimaisen perinteen uudistamisena.”[8]

Cityugrin sivullisuus Helsingissä tai Moskovassa on kaksinkertainen sillä tavalla, että hän on sivussa sekä kaupungista että kotiseudustaan. Cityugri on muukalainen omassa maassaan, ja ehkä hänellä on siksi mahdollisuus ymmärtää toista pakolaista samalla tavalla kuin kerran metsästä karkotettu muistaa sen paratiisin, jota ei enää ole. Kun metsää ei enää ole, metsään ei voi palata. Jäljellä on vain metsän kielen paluun mahdollisuus.

Metsän kieli

Alussa oli metsä, johon raivattiin tuvan paikka.[9] Yhteistyöllä talo ja sen pihamaa laajenivat kyläksi ja kulttuuriksi, jonka ulkopuolella asustivat villit, kielettömät pedot ja jumalat. Eino Leinon uudeksi kansallislauluksi kaavaileman runon ”Kansan valta” (1906) sanoin: ”niitut alla, pellot päällä / kaivonvintti, viiri, talo / vaara vankka, synkkä salo”. [10] Nyt kulttuurin aukkohakkuu taikka kauppapaikkamme on niin iso akatemia, että ”synkkää saloa” eli metsää on jäljellä kuusen varjon verran sivistyksen reunalla.

 Kaupunkikulttuuri synnytti luonto- ja luonnonkuvauksemme siinä uskossa, että kovien katujen ulkopuolelta löytyy jokin toinen, alkuperäisempi luonto. Tässä kaukokaipuun mielikuvassa aikamme luontokuvaajat ja luonnonsuojelijat ovat yhtä isoja työn sankareita kuin kaupunkeihin muuttaneet ylioppilaat, jotka loivat 1800-luvulla Suomen kansallis- ja maakuntalaulut.

Niin myös minä loin metsä- ja maisemakuvani kaupungista käsin. Runoilen ja kuvaan kaukana periferioiden puuvarannoista lapsuuteni metsämuistoihin eksyneenä. Eikä tälle kuvailulle ole muuta paikkaa kuin kaupunki, kulttuuri, jonka torilla ei pääse piiloon, ei edes runoilija, jos hän elää yhteisönsä kielellä ja kielessä.[11]

Mutta ”synkkä salo” on ihmisestä riippumaton. Metsä ei kunnioita ihmisen rajoja. Metsä pärjää omillaan ja elää tavoilla, jotka seuraavat omia rytmejään. Nämä rytmit eivät avaudu citytalon ja sen pihamaan tai torin kielelle, jotka perustuvat rajatun talouden yksinkertaistuksiin. ”Metsä on eriytymättömän, henkilöitymättömän ja yksilöitymättömän kokemuksen alue. [...] Kielen kivettymättömyys ja kokemuksen omistajattomuus ovat yhtä metsän hitaassa virrassa. Muisti, haju ja jälki ovat metsän tunnuksia.”[12]

Synkkyydestään huolimatta metsä ei ole mykkä, eikä metsän kieli ole lapsellista tai alkeellista, vaikka se tuleekin ennen pihamaan ja talon kieltä. Metsän kieli lakkaa olemasta, kun se alkaa toimia torin, pihamaan tai talon ehdoilla. Silti on niin, että metsän kieli vaikuttaa ja tarkoittaa enemmän kuin torin ja talon kielet, jotka ilman metsää ovat merkityksettömiä.

Suomen kielessä voisi ottaa käyttöön sanan merkillisyys, kuten filosofi Pauli Pylkkö on kirjoittanut, tarkoittamaan sitä ajattelemisen, kirjoittamisen ja puhumisen kerrostumaa, jossa suomen kieli käyttää alkuperäisiä ja indoeurooppalaisuuteen palautumattomia ja kääntymättömiä merkitysvarojaan. Nämä merkillisyyden kerrostumat ovat juuri sitä kääntymätöntä metsän kieltä, jota ilman torin ja talon kieli menettävät merkillisyytensä. Torin ja varsinkin talon kieli suorastaan pyrkii merkillisyydettömyyteen eli noloutumattomuuteen, mistä savon puhumiseni häpeä perimmiltään nousee.

Sanat näre ja kuusi eivät tule samasta suusta, eivätkä tule karhu ja kontiokaan, kuten Tere Vadén on kertonut.[13] Jokaisella on oma kuusensa sanasta näre, mutta luonnontieteellisen faktakoneen tuottama samuus on vihamielinen närekokemukselle, jolle ei ole vielä nimeä ja joka elää vielä jossain paikalliskielessä. Akatemiaan eli innoyksikköön nojaavan faktatehtaan työnä on syödä paikalliset kielet niin oksattomaksi parketiksi, että närkästyttävään närekokemukseen pääsee palamaan vain jonkun metsännenän kieleemme jättämiä merkillisyyden jälkiä pitkin.

Metsän kielen sisältyminen pihan ja talokaupungin kieleen kertoo metsän paikan kielessä ja mielessä. Se on kokemuksen ydin, joka sisukkaasti pysyttelee kaiken sanomisen keskellä, vaikka se koetettaisiin puhdistaa pois. Metsän kieli, kuten kalevalainen kansanrunous, voi vaatia hyvinkin pitkää harjaantumista ja sellaista muistitaitoa, jota harva moderni ihminen kykenee edes periaatteessa hallitsemaan.

Metsän merkillisyyden jäljet ovat puhtauden, hyödyllisyyden ja teknologisen toiminnan kannalta epätoivottavia häiriöitä, ja ne esiintyvätkin todennäköisimmin alueilla, jotka eivät ole virallisia ja jotka tavalla tai toisella ovat syrjäisiä. Siksi vain sivussa kuulee, kuinka metsä puhuu. Tässä syrjässä savolaisilla on mahdollisuus sinnitellä yhtä sankarillisesti kuin muilla havumetsävyöhykkeemme alkuperäiskansoilla.

Vaikka savolainen ei tietäisi, että kuusen nimeäminen Picea abiekseksi eli ”Euroopan kuuseksi” tappaa kokemuksen näreestä, alkaa savolainen silti venkoilla eikä suostu käyttämään toista kertaa samaa sanaa samasta puusta. Suoraan sanominen sitoisi savolaisen myös tekoon, työhön, jota on parempi vältellä niin pitkään kuin puhumallakin pärjää. Selitä sitten tämä sumea logiikka unionin apurahakaavakkeella, ja jos se ei onnistu, lainaa Vadénin kirjaa Karhun nimi sivulta 39: ”Toisintojen, lempinimien, kiertoilmaisujen tarkoitus ei ole selventää, jakaa ja mahdollistaa hallintaa, täydellistää elämän piiriä, vaan myös ja yhtä aikaa pettää ja harhauttaa, johtaa väärille jäljille ja peittää.”

Kun metsän kieli on kielellistä kykyä sellaisenaan, tee siitä sitten runo näillä aakkosilla tuhoamatta kuusta Picea fennicaksi ja säilyttämällä näre. Runoillessa saattaa käydä kuten Elias Lönnrotille, joka juostessaan kasaan Kalevalan (1835/1849) ja pysäyttäessään elävän onomatopoetiikan kirjainten kuvaksi laulusta paitsi säilytti myös tuhosi suullisen runonlaulun perinnettä. (Esimerkiksi minä sain suullisen Kalevalan takaisin vasta, kun kävelin ja luin samalla säkeitä ääneen.)

Jonkinlaista rajatonta euroluonnon vastaista ”ollaan tulemisessa, ollaan tapahtumaa” voi nauttia myös Aaro Hellaakosken runosarjassa ”Erällä” (1952): ”äällä on vain yks ainoa: rajattomasti / täytenä oleminen, tänä hetkenä, joka on, on / vaaniva, vaarallinen, mutta milloinkaan ei tyhjä. / Kaikille riittää, kunhan se on, nyt, on. / Tämä on alati-luominen, piittaamaton / tietoisuuden sormien asetteluista, / tämä on yritys, rohkea hyppy eteenpäin / kohti jotakin hahmoa, josta ei tiedä kukaan”.[14]

Avoimen paikallisuuden viestinviejät

Pihalla olija on tunnetun ja tuntemattoman välissä. Kun cityugri on pihalla, hän on sekä kaupungin että metsän välissä, ja tämän sivullisuutensa kautta hänellä on toisenlainen mahdollisuus ymmärtää molempia. Halutessaan cityugri on viestinviejä, Hermes, metsän syntytiedon haltija.

Tai ehkä metsä palaa sille, joka löytää metsäkokemuksen bonsai-puusta? Ehkä japanilainen puunpuristelija on lähempänä aitona pitämäämme metsäkokemusta kuin savolaisen Ponssen metsätraktorin selässä puita kaatava metsuri? Savon vanhimpia puita olen kuunnellut enemmän kaupunkien hautausmailla kuin maaseudun puupelloilla, ja Helsingin Seurasaaressa näkee enemmän eläimiä kuin Iisalmessa, Ylä-Savon periferiassa.

Minusta kielen ja mielen valloittamista pitää vastustaa. Näin ajaudun puolustamaan alkuperäiskansojen paikallisuutta ja ristiriitaan valloittajien kanssa. ”Alamme vihata heitä, joille olemme tehneet vääryyttä”, Dostojevski on todennut. Senkö takia ne, jotka suosittelevat tehometsätaloutta, vihaavat viimeistäkin ”synkkää saloa”?

Toisaalta aidoksi kuvittelemansa luonnon puolustustaistelussa voi ajautua nostalgian lisäksi puolustamaan puhdasta luontoa, puhdistettua paikallisuutta. Jos ei äärioikeistolaisen niin ainakin nationalistin Timo Soinin isänmaanrakkaus tai Martin Heideggerin saksa ainoana aitona isänkielenä puolustavat lopulta sulkeutumista, vaalivat keinotekoista puhtautta ja vaativat universaalia ymmärrettävyyttä postmodernien hörhöilyjen sijaan.[15]

Lopulta, miksi tätä ugrilaista herkkyyttä metsäkokemukselle tarvitaan, vaikka vain kuusen sivussa ja näreen varjon verran? Jos on totta, että maapallo on rajallinen elonpiiri ja tällä hetkellä syömme enemmän kuin kestämme, tarvitaan jonkinlaista ympäristöherätystä.[16] Siihen ei näytä kykenevän tiede, joka on kytkenyt itsensä jatkuvaan kasvuun. Tämän meidän citytalon tosiasian vaihtoehtona voisi olla köyhtymisen viisaus, mikä tarkoittaa luopumista ja syrjäytymistä. Tätä selänkääntämistä tuhlaamiselle on yhtä hankala myydä runoilijalle kuin massoille, vaikka sitä markkinoisi paluuna johonkin aidommaksi kuviteltuun perinneyhteisöön.[17]

Metsittyminen, metsäsissiksi muuttuminen on varmasti jonkun mielestä puhdasta nostalgiaa, tietämättömyyttä luonnon perimmäisestä armottomuudesta. Mutta minun on metsityttävä lähestyäkseni uusien sanojen syntymätietoja. Tässä sitkeässä ”ollaan tapahtuman” löytämisessä tarvitaan ugria välittäjiksi talon ja metsän välille; metsäkokemus on ainutlaatuinen, koskaan toistumaton vapauden juuri, joka näkyy juuri siinä, että metsän kieli ei ole käännettävissä, vaan sen ainutlaatuisuus on vain koettavissa.

Luotan luonnossa uinuvaan luovuuteen, joka elää ihmisen luovuuden kanssa niin, että metsän kieli ei kuole. Luottamustani lisäsi virolaisen runoilijan Jaan Kaplinskin kokoelman Rukous, mantra, runo (1996) lukeminen, joka myös synnytti teoksessani Laani (1998) julkaistun runon ”Ei metsä kuole”:

 

Ei metsä kuole.
Puu ja ihminen kuolevat
ensin.

Metsän raja vaeltaa.
Se on hiusraja.
Rajalla kalju kasvaa
taakse, metsä eteen päin!

 

Kirjallisuus

 

Robert Pogue Harrison: Forests. The Shadow of Civilization, The University of Chicago Press 1992.

 Aaro Hellaakoski: Runoja, WSOY 1977.

 Anto Leikola: Kirjailija luonnossa, SKS 1990.

 

Maria Peura: ”Sanoin kuvaamaton”, alustus Lahden kirjailijakokouksessa vuonna 2011; www.liwre.fi/site/?lan=1&page_id=483.

 

Pauli Pylkkö: ”Kompasteleva ympäristövallankumous”, elokuu 2011, www.uunikustannus.fi/vaden.pdf.

 

Pekka Tarkka (toim.): Kirjailija ja hänen kustantajansa – Volter Kilven ja Alvar Renqvistin kirjeenvaihto 1931–1938, Otava 1990.

 

Jouni Tossavainen: Laani. Valitut puurunot 1985–1998, jälkisanat Karri Kokko, Like 1998.

 

Jouni Tossavainen: Kuusikirja, Like 2008.

 

Jouni Tossavainen: Sivullisia, Like 2011.

 Tere Vadén: Karhun nimi. Kuusi luentoa luonnosta, Eurooppalaisen filosofian seura (23º45) 2006.

 Tere Vadén: Kaksijalkainen ympäristövallankumous. Pamfletti synnyistä, Osuuskunta Rohkean reunaan 2010.

 Kalle Väänänen: Savolaesta sanarrieskoo, Otava 1924.

 

Slavoj Žižek: Pehmeä vallankumous. Psykoanalyysi, taide, politiikka, suom. ja toim. Janne Porttikivi, Gaudeamus 2009.

 

Gösta Ågren: Ett Nej, Rallarros 1986.

 

[1] ”Kasaus”, Helsingin Sanomat 29.3.2002, D7.

[2] Kirjailija ja hänen kustantajansa – Volter Kilven ja Alvar Renqvistin kirjeenvaihto 1931–1938, Otava 1990.

[3] Otavan kirjallisuustieto toteaa vielä vuonna 1990 savolaisesta runoilijasta G. A. Gottlundista (1796–1875): ”Savon murteeseen sitoutuminen antaa hänen omalle lyriikalleen huvittavan leiman.”

[4] Kalle Väänänen: ”Savommua”, Savolaesta sanarrieskoo, Otava 1924.

[5] ”Hembygden är den enda trakt, som finns överallt. Modersmålet är det enda språk, som alla talar.” (Ågren 1986, s. 16.)

[6] Kirjailija Maria Peura kuvaa varsin ruumiilliseksi kokemukseksi Tornionlaakson meänkielen vaikutusta hänen työhönsä. Lahden vuoden 2011 kirjailijakokouksen alustus ”Sanoin kuvaamaton” tiivistää lähes kaiken siitä mitä yritän kertoa, joten lainaan sitä näin pitkästi: ”Murteella kirjoittaminen aiheutti välittömiä fyysisiä muutoksia: pallean rentoutumista, hengityksen syvenemistä, erikoista onnentunnetta. Kuin olisin saanut uuden yhteyden siihen pikkuiseen Mariaan, joka vasta opetteli puhumaan. Aloin tiedostaa entistä selvemmin ja fyysisemmin käytetyn kielen vaikutukset. Murre liittyy paitsi puheeseen myös tietynlaiseen mentaliteettiin. Kun käytän murretta kaunokirjallisessa tuotannossani, nautin sen tarjoamista mahdollisuuksista. Henkilön persoonallisuus muuttuu, kun panenkin hänet puhumaan murretta. Tulee mukaan aivan omanlaisensa suoruus, jopa röyhkeys, sallittu rivous, toisen reviirille tulo, toisaalta valtavan suuri oma reviiri harvaan asutulla seudulla. Tämä saattaa päteä kaikkiin suomalaisiin, mutta kun käytän lapsuusympäristön murretta, löydän juuri oman tapani suhtautua suomalaisuuteen, olla suomalainen, metsäläinen, kristityksi ryhtynyt mutta pohjimmiltani shamaani.  [...] Minkälainen minun identiteettini olisi ilman meänkieltä? Tätä en juurikaan pohtinut ennen kuin nuorena aikuisena kokemani identiteettikriisin kautta pääsin käsiksi itseni meänkieliseen ytimeen. Palautin puheeseeni alkukieleni piirteitä. Se helpotti, se selvästi lievitti ahdistusta. Otin käyttöön tietoisen murremetodin. Jos tunsin itseni erityisen ahdistuneeksi tai jotenkin lukkiutuneeksi, ryhdyin puhumaan alkumurretta. Huomasin, että yksi tavanomainen alkuperäissana tai murteelle tyypillinen taivutus saattoi kerralla liikauttaa minut etäämmälle hankalasta olosta. [...] Ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoitin meänkielisen meilin. Kirjoittaessani itkin. Ajattelin, että tälläista on pakolaisilla ja vieläkin lohduttomampaa. Ja kaikilla niillä, jotka ovat eksyksissä, kaukana kodistaan, perusturvaa vailla, omasta heimostaan erotettuja. Häkellyin kieleen liittyvien tunteiden voimaa. Suistuin ulos kaavoistani. Kaipaukseen, ikävään. Se, joka suojarakennelmistani ulos päästettiin, sanoi, että oman heimon luokse on päästävä. On asetuttava sinne, missä meänkieli elää vahvana. On vahvistettava sitä kieltä, joka itsessä versoaa syvimmällä, runsaimpana. Siihen kohtaan liittyy myös pimeys. Sellainen pimeys, joka on täynnä lohdullisia vivahteita ja upeita värisävyjä. Minun ei tarvitse muuttaa Lappiin päästäkseni osalliseksi siitä maagisuudesta. Se on minussa, soluissa, tunnemuistissa. Minä olen läpikotaisin äidinkieleni kyllästämä.”

[7] 1800-luvun alussa vain kolme prosenttia ihmisistä asui kaupungeissa, neljätoista prosenttia 1900-luvun alussa, mutta jo yli puolet 2000-luvun alussa. Vuoden 2030 ennustusten mukaan jo 70–75 prosenttia meistä on kaupunkilaisia (IRIN humanitarian news and analysis; www.irinnews.org/InDepthMain.aspx?InDepthId=63&ReportId=73996). Tällä kaupunkilaisuudella ei ole enää paljon tekemistä Ateenan poliksenvapaiden miesten torikokousten kanssa.

[8] Vadén 2010, s. 51.

[9] ”This was the order of human institutions: first the forests, after that the huts, then the village, next the cities, and finally academies.” Tätä Giambattista Vicon mottoa seuraillen Robert Pogue Harrison kertoo tarinan metsäsuhteestaan ja ”kulttuurin synnyn aukkoteorian”, ks. Harrison 1992, s. 15.

[10] Leikola 1990, s. 50.

[11] Ks. Tossavainen 2008, s. 172–216.

[12] Vadén 2010, s. 13–14.

[13] Vadén 2006, s. 32.

[14] Hellaakoski 1977, s. 482.

[15] Oman maansa perinteen tuomitsemiseen liittyvää nautintoa filosofi Slavoj Žižek (2009, s. 222, 285) kuvaa yhdeksi länsimaisen liberalismin sokeista pisteistä: ”Nationalismin tuomitsemisen tuoma älyllinen mielihyvä on oudon lähellä sitä tyydytystä, jota saa onnistuessaan selittämään oman epäonnistumisensa ja kyvyttömyytensä (mikä on aina ollut tietynlaisen marxilaisuuden tavaramerkki). Toisella tasolla myös läntiset liberaaliälyköt ovat usein saman ansan vankeja. Oman maansa perinteen myöntäminen on myös heille usein punaniskainen kauhukuva, populistista protofasismia (Yhdysvalloissa esimerkiksi puolalaisten, italialaisten ja muiden vastaavien yhteisöjen ’takapajuisuus’, niiden oletetusti tarjoama kasvualusta ’autoritaarisille persoonallisuuksille’ ja muille samanlaisille liberaaleille variksenpelättimille), kun taas samat älyköt ovat valmiina ylistämään toisten (afroamerikkalaiset, puertoricolaiset) etnisiä yhteisöjä. Nautinto on hyväksi, kunhan se ei kosketa meitä liian läheisesti, sillä ehdolla, että se pysyy toisen nautintona. [...] Tämän vuoksi oikean etäisyyden ylläpitäminen rakastettua objektia kohtaan, jottei vain hävittäisi sen lumovoimaa, on varma merkki väärästä rakkaudesta. Aito rakkaus ei ’varo menemästä liian lähelle’, se on valmiutta hyväksyä rakastettu kaikessa tavanomaisuudessaan ja samanaikaisesti kykyä säilyttää sen ylevä luonne – tai, mukaillakseni Hegeliä hänen lainatessaan Lutheria – kykyä tunnistaa ylevä ruusu tavallisen arkipäivän ristillä.”

[16] Félix Guattari: Kolme ekologiaa, Tutkijaliitto2008 (alkuteos 1989). Guattari kutsuu ekosofiaksi eettis-poliittista artikulaatiota, jonka tavoitteena on uusien inhimillisten olemassaolon alueiden ja lajien rakentaminen.

[17] Kaksijalkainen vallankumous -teoksen kritiikissä Pauli Pylkkö (2011) pitää Tere Vadénin ajattelua ”naiivin pastoralistisena vasemmistolaisuutena”: ”Vadénin tapaa toistuvasti viitata perinneyhteisöihin ’tasa-arvoisina’ ei voi pitää muuna kuin tarkoitushakuisena harhautuksena tai itsepetoksena. Kalevalaisesta sankarista ei saa feministiä, vaikka hänet vedettäisiin naiivin vasemmistolaisuuden pisimmän syväpesuohjelman läpi. [...] Vadén esittää perinnekulttuurien viisaudet sievistettyinä demokratian ja tasa-arvo-oppien sokerikuorrutuksella, koska ilman kaunistelua tulevaisuus näyttäisi liian lohduttomalta. Tulevaisuus muistuttaisi liiaksi kaikkea sellaista ikävää ja taantumuksellista, mistä edistykselliset akateemiset intellektuellit ovat aina halunneet päästä eroon. Juuri kukaan ei vakavissaan halua kapitalismin romahtavan, koska kapitalismin romahdus lopettaisi tuhlailun ja ajaisi suuren enemmistön pois toimistotyöstä takaisin juuri niihin ruumiillisiin töihin, joista ’vapautuminen’ on ollut eräs yhteiskuntakehitystä ohjaava perusvoima. ”