Valokuvarunoja Turun Kirjan talossa 4.4. –26.4.2024

 

Turkulainen runoilija Markku Into (1945-2018) ravintola Laternassa Tampereella 1982.

Näköala, kirjailijakuvia ja Museorunot

Ateneumin yläsalin uuden näyttelyn avaa Ferdinand von Wrightin klassikkoteos Näköala Haminalahdelta (1853), joka on maalattu Kuopion Haminavuorelta. Teoksesta sai nimensä kuopiolaisen kirjailijan Jouni Tossavaisen valokuvarunojen kokoelma Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022). 

Turun Kirjan talossa (Nunnankatu 4) valokuvarunojen näyttely Näköala Haminavuorelle, Tossavaisen ottamia kirjailijakuvia ja uusia valokuvarunoja kokoelmasta Museorunot on esillä 4.–26. huhtikuuta 2024. Näyttelyn avajaiset ovat torstaina 4.4. klo 17.00.

Näköala Haminavuorelle on Tossavaisen neljästoista runokokoelma. Haminavuoren kansallismaisemaan liittyy myös Tossavaisen romaani Taistelevat metsot (Aviador 2020), joka kertoo Ferdinand von Wrightin (1822–1906) yhdestä päivästä Haminalahden kartanossa. 

Kirjailijakuvat on vedostettu vanhoista mustavalkeista filmeistä. Suurin osa matkojen varrella vastaan tulleista kirjailijoista on muuttanut paremmille kirjoitusmaille. Museorunot-kokoelman ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan vihkiäisten ja luonnontieteellisen puolen remontin avajaisten tilausrunoihin.  Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa kirjailijan savolaisella synnyinseudulla Tervossa.

Aiemmin julkaistuja valokuvan ja runon yhteisteoksia ovat kokoelmat Metsännenä (1990) ja Kuusikirja (2012).

---

Jouni Tossavainen on Kuopiossa asuva kirjailija, joka opiskeli kirjallisuutta Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa. FM Tossavainen on julkaissut sekä runoutta että proosaa. Esikoiskokoelma Juoksijan testamentti painettiin vuonna 1985 ja Savonia-palkittu romaani New Yorkin Lentävä suomalainen julkaistiin 2014. Ferdinand von Wrightistä kertovan yhdenpäivänromaanin Taistelevien metsojen jälkeen ilmestyivät romaani Pojan usko (2021) ja Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla. (Aviador 2023). Pohjois-Savon taidetoimikunnan Taidepalkinto myönnettiin kirjailijalle 2023.

 

Valokuvarunous, mitä se on?

Valokuvarunoteokset ovat pääosin valokuvaajan ja runoilijan yhteistyötä. Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen, jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.

Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen taitto korostaa kolmeakymmentä Matinmikon ottamaa valokuvaa. Mahtiotoksia vaelluksiltaan ja henkilökuvia kirjailijoista on ottanut esimerkiksi runoilija ja kirjailija Tomi Kontio, joka tietääkseni ei ole vielä yhdistänyt kuviinsa runoja.

Työstän parhaillaan mustavalkeita valokuvarunoja työnimellä Museorunot, jota esittelen ja rakennan ennen kokoelman julkaisemista näyttelynä. Samalla tavalla ensimmäiseen valokuvarunojen kokoelmaan Metsännenä (1990) liittyvä näyttely nähtiin VB-valokuvakeskuksessa Kuopiossa ja Näköala Haminavuorelle (2022) -näyttely on ollut esillä viidessä kaupungissa.

Museorunojen ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan ja luonnontieteellisen puolen remontin valmistumisrunoihin Kantti kertaa kantti ja Maan ja taivaan välissä. Koronan takia ensimmäisestä tilausrunosta tehtiin video, toisen runosarjan esitin museossa keväällä 2022.

Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa Kaksitoista kuvaa -kokoelmani (1986) kansikuvan pojan kautta. Sama Ahti Rytkösen Maaningalla kuvaamaa poika on esillä Kuopion museossa, ja omaa poikaani sain kuvata savolaisella koti- ja synnyinseudullani Tervon Saarismäessä.

Saarismäki-osaston kuvat olen skannannut mustavalkeista filmeistäni vuosilta 1979–2005. Runojen kirjoittamista jatkan ja muokkaan kokoelmaa painoon lähtöön asti. Toisin kuin aiemmissa valokuvarunojen kokoelmissani säkeet eivät ole kuvan sivussa, vaan rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa.

Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto). Manifesti on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016) ja netissä:https://tallisalevelphoto.weebly.com/an- introduction-to-photopoetry.html

Ensimmäiset valokuvanäyttelyni olivat Oriveden Opistolla, jossa opiskelin kulttuurisihteeriksi, ja galleria Nykyajassa Tampereella 1985. Ensimmäisiä valokuvia ja kuusirunoja julkaisin mustavalkeassa kokoelmassa Metsännenä 1990 ja Kuusikirjassa 2008, jonka kuvia oli esillä Värinä-näyttelyssä Kuopiossa. Valokuvilla kerron myös proosateoksessa Kesäpäivä 2013.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022 ja jatkan pohdintaa tässä mustavalkeassa Kirjoittajan päiväkirjassa sekä Instagramissa vuodesta 2014 lähtien (https://www.instagram.com/jounitossavainen/).

Värikuvalliseen kokoelmaan Näköala Haminavuorelle liittyvä valokuvien ja uusien valokuvarunojen näyttely on ollut Kuopion Kanttilan jälkeen Helsingissä, Iisalmessa, Oulussa ja Tampereella 2022–2023.

 

Valokuvarunouden teoriaa Kirjoittajan päiväkirjassa

”Vaikeampi johdatus valokuvarunouden teoriaan” 21.3.2024:

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/03/vaikeampi-johdatus-valokuvarunouden.html

”Valokuvateorian loppu” 24.1.2024: 

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/01/valokuvateorian-loppu.html

"Kuvan ja sanan rajalla": 

https://www.blogger.com/blog/post/edit/preview/527771013459760072/7369379642441483786

”Harva sarja kotimaisia valokuvarunoteoksia”:   https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4411784120416455452

”Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1348867357633838432

”Miksi kirjallisuuskriitikot eivät osaa lukea valokuvia?”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3152197069354060669

”Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1214613465815778010

”Valokuvarunon avantgarde: Pro Eto, Facile ja Rodšenko-seura”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3526326208393258452

”Julkaisiko Julius Krohn ensimmäisen valokuvarunon?”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4037471915901215270

”Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/8188752125441653202

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/6541604279804062806

”Puhuuko kuva, kuvaako sana?”: 

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/5442953352021779537

Patsas on yhtä vanha kuin runoilija kuollessaan

Ensimmäisen kuvan sain yksivuotiaasta Puškinin rintakuvasta. Patsas täyttää 37 vuotta 2023, saman ikäisenä Puškin kuoli Pietarissa kaksintaistelussa saamaansa luotiin. Puškinin synttäreitä on vietetty Valkeisenlammen rannalla Kuopiossa vuodesta 1994 lähtien.

Runoilijan synttäreitä juhlitaan jälleen Kuopiossa. Aleksandr Puškinin Valkeisenlammen rannan patsaalla, joka täyttää 37 vuotta, runoillaan keskiviikkona 7. kesäkuuta 2023 klo 18.00 alkaen.

Rintakuvansa ikäisenä kuolleen Pusselin (6.6.1779–10.2.1837) synttäreiden ohjelmassa ovat tutut piknikeväät: kalakukkoa viinissä, vapaata seurustelua, dialogirunon harjoitukset, toinen tulkinta Solja Kravun runosta ”Oodi Minnoille” ja esikoisrunoilija Mohamed Ahmed Haji Omarin runoja.

Dialogirunoa ”Toivoaksemme häiritsemme” harjoittelevat kirjailijat Marjo Heiskanen ja Jouni Tossavainen. Runon ensiesitys on Musiikkikeskuksessa 20. kesäkuuta.

Kuopiolainen kirjailija ja lavarunomestari Solja Krapu tulkitsi runonsa Minna Canthin patsaalla 25. toukokuuta ja Puškinin patsaalla kuulemme toisen version.

Mohamed Ahmed Haji Omar on somalialaistaustainen mutta Suomessa pitkään asunut kirjoittaja, joka on opiskellut Jyväskylän yliopistossa. Jo ennen esikoisteostaan The Poet of Whom the Heavens Cry = Runoilija jonka tähden taivaat itkee (Basam Books 2022) hän on julkaissut muutamia omakustanteita suomeksi.

Mohamedin uusi Savon maakuntaruno on mukana Mikko Innasen soitannollis-lyyrisessä eepoksessa Maakuntauudistus (Aviador 2020).

Lisätietoja blogista Puškin.

Kritiikki näkyy: Keskustelu näytelmästä Hytti nro 6

Koneen Säätiön rahoittaman Kritiikki näkyy -hankkeen keskustelu kriitikon kanssa Kuopion kaupunginteatterin näytelmästä Hytti nro 6. 

Keskustelukumppaninsa kanssa kirjailija ja kriitikko Jouni Tossavainen näki kevään viimeisen esityksen samana päivänä, kun teatterille valittiin uusi johtaja. Kuopiolaisille tanssiteatteri Minimistä tuttu Antti Lahti aloittaa elokuussa tamperelaisen Tommi Auvisen seuraajana.

Auvisen kaudelta muistelimme mielihyvin Juha Hurmeen sovitusta Minna Canthin novellista Agnes ja Hytti nro 6 on koettavissa syyskaudella 2023. Kolmas teatterin onnistuneista esityksistä on mukana Tampereen Teatterikesässä. Sara Hildénistä kertovan Saran esittäjä Virpi Rautsiala näyttelee myös Hytissä Irinaa, hevosta, jonottajaa, ostajakkia ja mongoliopasta.

Vaunuemännän lisäksi Katri-Maria Peltola tulkitsee yhtä monta roolia kuin Rautsiala. Aivan kuten Rosa Liksomin romaanissa ja Juho Kuosmasen elokuvassa, Heidi Räsäsen käsikirjoituksen ja ohjauksen päähenkilöitä ovat tyttö Sari Harju ja Vadimiksi-nimitetty mies Mika Juusela.

Oli onni, että keskustelukumppani oli nähnyt Hytin ensi-illan. Romaanin ja elokuvan lisäksi pääsimme vertaamaan näyttelijän työn muutoksia.

Toisin kuin romaanissa elokuva nosti aloitukseen naiset ja vielä korostetummin teatterissa. ”Miksi rakastan tätä outoa maata?” on tytön kysymys, johon vastaaminen on vielä vaikeampaa tänä päivänä kuin Neuvostoliiton kaudella. Tyttö on miehen roistomaisen paasauksen ja ahdistelun kohde, vaikka sankari olettaa ojentavansa lahjan ”luonnon surulliselle poikapuolelle”.

Mies, Mika Juusela, näyttää paljon siitä, miksi venäläiset ryssivät Ukrainassa. Jos kiinnostaa, mikä venäläisen miehen päässä myllertää, sen Juusela kertoo. Ja vielä sävykkäämmin kuin ensi-illassa. Miehen raakaan roistomaisuuteen on keskustelukumppanin mukaan tullut kevyttä ylivoimaisuutta, jopa huumoria, jonka mustuudelle en osannut olla nauramatta.

Sitäkin mietimme, onko noin tunnin ja 45 minuutin ensimmäinen puoliaika liian pitkä. Ovatko kaikki takaumat tarpeellisia? Entä toinen puolikas, jossa hypätään junasta toisenlaiseen katsomoon ja aivan toiseen Ulan Batorin todellisuuteen?  Jos kustannustoimittaja Harri Haanpää leikkasi Liksomin käsikirjoituksesta puolet, niin Räsäsen dramaturgia ei keskitä tapahtumia junaan vaan lisää kohtauksia.

Elokuvan hyvä karjalaismummo on teatterissa kumma sekoitus baabuskaa ja venäläistä patrioottia. Entä mitä tarkoittaa ostjakki, joka liikehtii näyttämöllä kuin Käärijä? Onko se ugriparodia, kansallisromantiikkaa vai politiikkaa?

Näistä jatkamme, kun kumppani saa luettua romaanin loppuun. Perjantaina 12.5. hänen junamatkansa oli edennyt Irkutskiin.

Ensimmäisen keskustelun jälkeen kriitikko suosittelee esitystä neljällä tähdellä.

Hytti nro 6

Kuopion kaupunginteatterin ensi-ilta 8.2.2023

Ohjaus Heidi Räsänen

Käsikirjoitus Rosa Liksomin romaanin pohjalta Heidi Räsänen

Lavastus Maire Antikainen

Puvut Taina Natunen

Koreografia Anna-Maria Väisänen

Valot Juho Itkonen

Äänet Tuomas Fränti

Läheisyyskoordinaattori Sara-Maria Heinonen

 

Valokuvarunoja kymmeneen postikorttiin

 

Lehtituki junnaa ja kirjailijaliitto lupaa pienen palkkion

 

Hej, nyt se mitä piti sanoa Helsingin kirjamessuilla 2022 on julkaistu Kaltiossa 1/2023. Esseen jatkona ovat messuttelujen Jälkisanat sekä Näköalan valokuvarunoja ja uusia kirjailijakuvia, jotka liittyvät Oulun kirjallisuuden talon näyttelyyn 3.3.-25.3.2023.

Esseiden yhtä hyvin kuin valokuvarunojen julkaisemiseen en ole löytänyt liikaa kanavia. Tuskin yhtä, joka edes vastaisi sähköpostiin, joten kiitos kuuluu tällä kertaa Kaltion päätoimittajalle Paavo J. Heinoselle.

Ahtaassa raossa rimpuilevat myös kulttuurilehdet. Heinosen pääkirjoituksen otsikko onkin ”Ajattelen koko ajan rahaa”. Kun kulttuurilehtituki junnaa vuoden 2006 tasolla ja tukieurot valuvat valtio-omisteisen Postin kirstuun, mitä tapahtuu kun seuraava kulttuuriministeri lyhentää valtion velkaa vaikka vain muutamilla tuhansilla euroilla.

Suomen Kirjailijaliittokin valmistautuu kiristyksiin. Liiton lehti Kirjailija 2/2023 keskittyy konflikteihin ja sotaan, joista kaivataan tekstiä. Jäsenkirjeen mukaan kirjoituksessa saa olla korkeintaan 2000 merkkiä ”ja siitä maksetaan pieni palkkio”.

Kun kirjailijoiden ammattiliittokin tarjoaa vain pientä palkkaa, siitä on hyvä ottaa esimerkkiä niin nyt kuin tulevina aikoina.

JK 

Kirjoittajayhdistysten Talvipäivillä esittelen näyttelyä Näköala Haminavuorelle Oulun kirjallisuuden talossa (Hallituskatu 9) perjantaina 24.3. klo 18.00.

Liite Iisalmen valokuvarunojen näyttelyyn

Näköala Haminavuorelle Iisalmen kultturikeskus 1.2.-3.3.2023. 

Työpäiväkirjasta 1981

Tiivistelmä kesäharjoittelusta Savon Sanomien Iisalmen aluetoimituksessa
Oriveden Opiston kulttuuritoiminnan linjalle työkautena 1981–1982

To. 1.5.1981

Jutut oli saneltava purkajalle Kuopioon, kun näyttöpäätteet saivat lämpöhalvauksen.

Ke. 27.5.

Kiuruveden herättäjäjuhlien jutusta kuvat hävinneet salaperäisellä tavalla, samoin alttaripiirros. Harmi, hyvä kuva meni. Pelle Miljoonan kuvien kehittäminen ja jutun rustaaminen.

Ma. 1.6.

Pellen juttu lehdessä lauantaina lehdessä: otsikko muutettu ja homohommat poistettu.

Ke. 3.6.

Juttu lehdessä surkean kuva kera, johtuen huonoista kehitteistä… Vakitoimittaja Väinö Tuomainen, ilmeisesti kuvaekspertti täällä, tuli lomalta ja aloitti uudistamalla litkut.

”Ongelma ei ole poistunut, vaan vaihtanut paikkaa”, totesivat konstaapelit Tauno Kinnunen ja Seppo Turunen.

Tänään Savon Sanomien porukka juhlii jollain poliisien majalla, juo ja syö makkaraa.

To. 4.6.

Krapulapäivä. Ylä-Savon ammattikoulutuksen kuntainliiton liittovaltuuston kokouksen sanahirvilöistä juttua. Illalla kuuntelemaan Tuuliajolla kiertuetta Kuopioon.

Su. 14.6.

Sotaveteraanit juhlivat Iisalmessa ja niitä pitää kuvata sateessakin.

Ma. 22.6.

Kaikki on lomalla ja pitäs hoitaa koko puljua, muttei tiedä miten, tahtoo tulla isoja tuppoja… ja tulee kuulemma tappiota joka päivä.

Ti. 23.6.

Eräs toimittaja jossain verkonlaskussa, vaikka pitäisi hoitaa kunnanhallituksia yms.

Su. 28.6.

Kuvateksti etusivulla:

”Kaksi kappaletta neliviikkoisia hanhia on saapunut 4H-neuvoja Marjaana Malisen mukana Räihänmäkeen. Kuusivuotias Veli-Matti ja neljätoistavuotias Päivi vaikuttavat hieman epäileviltä uusien kesäeläinten suhteen, mutta isäntä maanviljelijä Antti Räihä vaikuttaa sitäkin tyytyväisemmältä; possun sijasta ensi jouluna syödään hanhea.”

Ti. 30.6.

Tänään tuli palkka, peruspalkka jotain 3200/kk.

Pe. 3.7.

Kaavilla, teosofeja. Ongelmana ettei saanut julkaista, että aikoivat vuokrata Mikko Niskasen Käpykolon tulevaksi Teosofiseksi kulttuurikeskukseksi.

La. 11.7.

Juttujen perässä autolla 400 km.

Ti. 14.7.

Pyhäjärven Kihupäivien jutusta tuli vastinetta Marketta Viitalalta, jotta onhan sitä kulttuuria meitin kunnassa, turha sitä on morkata, puutetta nimittäin.

Ti. 21.7.

Uutispäällikkö Reka Myöhänen kartoittaa kesätoimittajia ja niiden ensi talven puuhia… Kehui minun tehneen niin hyvää työtä Ylä-Savossa, että Pyhäjärveltä asti soitellaan.

Ke. 29.7.

Iisalmen ilmeen valmistelua.

Ma. 3.8.

Aamulla klo 10.00 Hotelli- ja ravintolaväen kesäpäiville Seurahuoneelle. Muka virkistävät urheilukisat. Kännissä koko jengi.

Ti. 4.8.

Illalla soitteli taas kunnallisneuvos Kärkkäinen Kiuruvedeltä ja toivoi sukukokouksesta juttua lehteen, koska oli kahden palstan ilmoituskin lehdessä. Vuoropäällikön toteamus: sukukokouksia, perkele, niitä on joka päivä. Hiljeni kun kerroin, että kunnallisneuvos pyysi…

Ke. 5.8.

Tänään uutinen kulttuuriin teosofien Niskasen Käpykolon vuokraamisesta.

To. 6.8.

Ilta-Sanomissa, kuten arvata saattoi, sivun juttu Niskasen Käpykolon vuokraamisesta. Kumminkin SS:ssä ensin.

La. 8.8.

Juhani Ahon kunniaksi, kun kuoli 60 vuotta sitten muistotilaisuus. Tylsää ja niin oli jutun tekeminenkin.

Ma. 10.8.

Pääsykoe Tampereella.

 

Kuopiossa 1.2.2023

Jouni Tossavainen

Mielenteveyspäivät Kuopion kaupunginkirjastossa

Mielenterveyspäivien alustusten päätteeksi voi sulkea silmänsä ja kuunnella 12 minuuttia kirjailijan puhetta. Ennen äänikirjaa "Tästä ajasta ja mielenterveydestä" puhuvat piispa Wille Riekkinen, dosentti Markku Myllykangas, kapellimestari Atso Almila ja kirjastotoimenjohtaja Päivi Savinainen. Mielenterveyspäivät alkoivat tiistaina Kuopion kaupunginkirjastossa ja päätöspäivä torstai avataan klo 12.00. "Tästä ajasta" puhutaan klo 15.00 alkaen. 

Valokuvaruno "Joulupuu 2022" ja Onni

Valokuvarunon "Joulupuu 2022" osana suurin osa vuoden 2022 pahvipakkauksista, joissa kustantajat useimmiten Kirjavälityksen kautta lähettivät kirjojaan valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenelle Kuopioon.

Isommista kustantajista esimerkiksi Siltala ja Teos toimittivat muutamia kappaleita teoksistaan vain Taiteen edistämiskeskuksen Hakaniemen konttorille, josta niitä sai luettavakseen Helsingin-kokouksissa, mikäli ehti ensimmäisten joukossa valitsemaan – korona-ajassa tätäkään mahdollisuutta ei tietysti ollut.

Runon viimeisessä säeparissa viittaan T.S. Eliotin 2. miesääneen proosadialogissa Kallio-kuvaelman puhekuorot:

ja tuuli sanoo: ”Täällä asui kunnollisia jumalattomia ihmisiä:

heidän ainoana muistomerkkinään asfaltoitu tie

ja tuhat hukattua golfpalloa.”

(T.S. Eliot: Kootut runot, WSOY 2022, suom. Juha Silvo, 285)

Tekisi mieli runoilla, mutta kirjailijan marraskuu on muuta

Tekisi mieli runoilla kuin itse itsensä synnyttänyt voittaja:

 

Ylämäet ei riitä

niin hyvä kunto;

 

valehtelematta totiset

selät juoksevat vastaan.

 

Mutta kirjailijan syksy on muuta, valehtelematta. Runoilijaakin synkempi marraskuu on proosan kyntäjällä. Kansa päättää joululahjasta kaupassa ja kirjastossa, amatöörit mittailevat ammattilaisten työtä palkintoraadeissa. Myydystä kirjasta 3–4 euroa verotettavaa tekijälle, lainauksesta 31 senttiä ja raatien sattumat kuin haulikolla ammuttuja.

Pyssy kuin pyssy, kehno vertaus sota-ajassa. Ujostelematta asetta voi käyttää vain aikuinen pelimies taantuessaan poikuuteensa ruudun äärellä: ”Hahmo tokaisee minulle ’get good, son’ ja laukaisee kiväärinsä.” (Savon Sanomat 29.11.2022, 2)

Ovatko omat lukuni olleet haku- vai tarkkuusammuntaa selkenee seuraavassa muutossa. Neljänä vuotena kustantajat ovat lähettäneet valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenelle kirjoja, joista noin sata jää työhuoneeseen. Moninkertainen määrä selaamalla luettuja ja kesken jääneitä on jatkanut matkaansa lahjoina, palkintoina ja kierrätyshyllyissä. 

Mutta, moniko sadasta jäljelle jääneestä jatkaa seuraavan työhuoneen kirjahyllyyn?

Neljä vuotta olen vältellyt varsinkin kotimaisten teosten julkista arvostelua, koska en halua kenellekään samanlaista kaksoisvaltaa, jota esimerkiksi entinen kriitikko käytti jakaessaan rahaa valtion kirjallisuustoimikunnassa ja toimiessaan samaan aikaan tuomarina Helsingin Sanomien kirjallisuusarvostelijana.

Neljään vuoteen mahtuu tuhansia luettuja anomuksia. Kun tekijät ja teokset eivät ole tuttuja muuten kuin mielikuvina, ensimmäinen vuosi on vaikein. Neljän vuoden jälkeen tietää, että on tullut tehtyä hyviäkin päätöksiä, ja ne kehnot muistaa paremmin. Naamatusten haukkuja on tullut vähän, tekstinäkin niukasti.

Vertaisarviointi ei ole täydellinen järjestelmä, mutta mikä olisi parempi. Esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen kiireessä rakennettu ”poolijärjestelmä” korona-apurahoja jaettaessa on parhaillaan arvioitavissa, ja samanlaista kritiikkiä ja jatkuvaa kehittämistä vaatii vertaisarviointiin perustuva jakaminen.

Ensi vuonna Taiken anomusten lukijoille on luvattu jonkinlaista muuta korvausta kuin pelkät kokouspalkkiot. Sen sijaan muutosta ei ole tulossa kymmenen vuotta sitten hyväksyttyyn kulttuurilakiin, joka on ajanut alas alueellisten taidetoimikuntien toiminnan, aivan kuten lakia valmisteltaessa pelättiin, ja Taiken sisällä toimikuntien valtaa on keskitetty keskuksen johtajalle.

Vuonna 2023 valitaan uusi johtaja, hakijoita on yli kaksikymmentä. Ehkä hän saa taideneuvoston, toimikunnat ja opetusministeriön miettimään, olisiko myös Taikessa vertaisarviointiin sovellettavissa tieteen puolella pohditut kanssakulkijuuden ja yhdessäajattelun mahdollisuudet?

”Vertaisarviointi on siis tieteelle ja tutkimukselle välttämätöntä työtä, jota tehdään palkatta, usein näkymättömissä, ja jota ei arvosteta niin, että siitä olisi aidosti hyötyä esimerkiksi työnhaussa. Tämän ristiriidan voi muotoilla korostetusti niin, että vertaisarviointi on tekijöilleen merkityksellistä työtä, jota ei kuitenkaan tehdä vain kollegiaalisen yhteisön hoivaavassa sylissä vaan akateemisen kapitalismin, kilpailun ja julkaisuteollisuuden rattaissa…

Epäkohtien osoittamisen ohella hoivan käsite voi myös avata mahdollisuuksia toisin tekemiselle. Esimerkiksi Reeves [Madeleine] on ehdottanut, että vertaisarviointi hoivan käytäntönä voisi tarkoittaa arvioinnin käsittämistä affektiiviseksi ja suhteissa rakentavaksi kanssakulkijuudeksi… Tällöin arviointi ei olisikaan virheiden ja puutteiden osoittelua oletetusta neutraalista positiosta, vaan sellaista yhdessäajattelua kirjoittajan ja hänen tekstinsä kansa, joka näkisi tekstin mahdolliset ongelmat…”

( Ari Korhonen & Katariina Mäkinen: ”Vertaisarviointi – kuria vai hoivaa?”, Tiede & Edistys 3/2022).

Korjattu 5.12. Sanaston korvaus vuonna 2022 tilitetyistä vuoden 2021 lainoista ei ole 0,25 vaan 0,31 senttiä. Jaettavissa oli 8,6 miljoonaa, eikä yli 30 000 euron tilitystä jaeta.

Uusia kuvia Iisalmesta 1981 ja runo "Löperöpäät"

Uusia kuvia, uusia runoja ja valokuvarunouteni pakotteiden purkamista. Tänään kuva ja sana eivät elä erikseen siinä toivossa, että 1 + 1 on 3, vaan tekstiä on lykätty valokuvan päälle aivan kuten ensimmäisissä valokuvarunouden kokeiluissa 1930-luvulla. 

Kuvan otin Iisalmessa kesällä 1981 Savon Sanomien Canonilla ja skannasin mustavalkeasta filmistä Epson Perfection V600 Photolla. Runon nimi on "Löperöpäät" ja lopun lainaus Otto Manniselta.

Muutama muistiinpano Helsingin kirjamessuilta

Matti Kangaskoski, Saila Suosiluoto ja Meri Valkama Helsingin kirjamessujen Töölö-lavalla lauantaina 29.10.200 klo 11.00-11.30. Kuva: Suomen Kirjailijaliitto.

Helsingin kirjamessuilla Suomen Kirjailijaliiton 125-juhlavuoden kunniaksi Matti Kangaskoski haastatteli 40 vuotta sitten alalle tullutta, 20 vuotta sitten esikoisensa julkaissutta Saila Susiluotoa ja viime vuonna debytoinutta Meri Valkamaa siitä, millaista kirjailijan ammatissa työskentely on ollut eri aikoina. 

Kirjoitin muutaman liuskan muistoista, joita ehdittiin sivuta muutaman kerran. Sen sijaan muistiinpanoja itse esiintymisestä ei juuri ehdi tehdä. Päällimmäisenä jäi mieleen esikoiskirjailija Valkaman kuvaus siitä, miten kirjoittajan tänä päivänä on kilpailtava erottuakseen muista ja kuinka paljaaksi voi tuntea itsensä someajassa.

Nettiaika on muuttanut kirjailijan ja lukijoiden suhdetta. Neljäkymmentä vuotta sitten kritiikkiä julkaistiin päivälehdissä enemmän, mutta lukijat jäivät hiljaiseksi kansaksi. Toisaalta kriitikon rivit jäivät lopullisemmiksi tuomioiksi, kun päivälehtien kulttuuri- ja mielipideosastot eivät julkaisseet kommentteja, oikaisuja tai vastineita arvosteluihin.

Tänä päivänä kriitikolta voi puolustautua postauksella. Yhtä hyvin on vaikea välttyä lukijoiden mielipiteiltä kirjoista, olipa teosta luettu tai ei. Some ja lukuaikapalveluiden tähdittämät lukija-arviot ovat muuttaneet palautteen muotoa ja määrää, ja se maailma voi olla todella raaka. Ainakin Meri Valkama on kokenut niin.

Valkamalle oli jäänyt mieleen esimerkiksi Suomen Kuvalehden huhtikuussa julkaisema Jukka Viikilän haastattelu, jossa Viikilä mainitsi säpsähtävänsä hereille yöllä ja miettivänsä, onko Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä taas haukuttu Taivaallista vastaanottoa.

Samaan teoksen vastaanottoa hämäävään suuntaan on viittonut Saila Susiluodon mielestä autofiktion "nousu". Mutta on myös yksi asia, joka ei ole muuttunut. Niin Susiluodon kuin oman muistini mukaan runokeikan palkkio on pysynyt samana. Esimeriksi messuilla kirjailijaliitto on tietääkseni ainoa ohjelmajärjestäjä, joka maksaa palkkaa kirjailijalle: 200 euroa esiintyjälle ja haastattelijalle 280 euroa puolen tunnin lavaesiintymisestä.

Omissa kommenteissani veikkasin, että suurin muutos on vauhdin kiihtyminen. Esikoista naputtelin Optima Elitellä (DDR). Nyt on kaksinkertaiset kuuntelunopeudet äänikirjoissa, sadasosasekunnit pörssissä, vuodessa ilmestyy 300-400 runokirjaa, joita kukaan ei lue. Vuonna 1985 ilmestyneen esikoiseni aikaan seitsemän tai kahdeksan pääkustantajan kautta kanonisoidut kokoelmat ehti lukea, painokset olivat 1 000–1 500 kappaletta, omakustanteita ilmestyi vähän ja esittävästä runoudesta puhui vain Suomen Lausujain Liitto.

Aikamme on sähköisen värinän lukuja, joiden varjossa paperi on elossa edustaen hiljaisuuden taloutta. ”Ruutu syö sähköä, kokoelmaan lataan energiaa,” kehittelimme teoriaa Kangaskosken kanssa keskustellessa ennen lavalle nousua, ja sain sanottua sen myös Töölö-lavan mikrofoniin.

Sanomatta jäivät valmistelemani puheenvuoron lopetussanat Ulla-Lena Lundberg Imagen 9/2022 haastattelusta:

"Olen koko elämäni seurannut ruotsinkielistä kirjallisuutta, ja nyt alan huomata, ettei se ole niin tärkeää. Hyvin pieni osa siitä on minulle merkityksellistä, ja mitä minä kirjoitan, ei ole merkityksellistä nuorille. Ehkä isoin asia vanhenemisessa on se, että kadottaa yhteyden nuoren polven kirjallisuuteen."

Herra Tossavaisen antiviikko Kanttilassa

 

Kirjailija Jouni Tossavainen esittelee näyttelyä Näköala Haminavuorelle Minna Canthin kotitalossa Kanttilassa maanantaista perjantaihin 12.–16. syyskuuta klo 12.00–18.00.

Herra Tossavaisen antiviikon näyttely liittyy valokuvarunojen kokoelmaan Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022). Värivalokuvien lisäksi esillä on Tossavaisen aiemmissa runokokoelmissa julkaistuja mustavalkeita vedoksia.

Antiviikolla kirjailija on käytettävissä. Tossavainen valvoo näyttelyä, esittää runoja, kirjoittaa tilaustekstejä, antaa palautetta kirjoituksista, arvostelee (kirjat, teatteri, valokuva, kulttuuripolitiikka), myy teoksiaan ja lahjoittaa kirjoja, jotka eivät enää mahdu kirjailijan työhuoneeseen.

Maggie Nelson osana kulttuurin kokonaisturvallisuutta

  

Kirjailija, esseisti, runoilija ja tutkija Maggie Nelson käsittelee huumeita, ilmastoasioita, seksiä ja taidetta teoksessa Vapaudesta. Neljä laulua rakkaudesta ja rajoista (suom. Kaijamari Sivill 2022). Nelson aloitti esseensä Trumpin valtaan tulon aikaan ja vapauslaulut ehtivät loppua, ennen kuin Putin lähti sotaretkelleen, jos kohta Euroopan ja muun maailman teokset eivät muutenkaan kuulu yhdysvaltalaisen kirjailijan lähteisiin.

Lauluiksikaan en näitä tekstejä nimittäisi. Kun Nelson on kirjoittanut pitkään ja kärsivällisesti, myös esseiden lukeminen vaatii kärsivällisyyttä enemmän kuin jonkun biisin kuunteleminen tai aiemmin suomennetut Argonautit (2018), Sinelmiä (2019) ja Jane – eräs murha / Punaiset osat (2020). Vapaudesta on laajalla viiteosastolla varustettu teos, joka kartoittaa ja laajentaa ymmärrystä siitä, mikä on synnyttänyt edelliset suomennokset.

Kirjojen lisäksi Nelson on synnyttänyt lapsen, jonka kanssa raittiina eläminen kasvattaa merkitystään jopa lähdeteosteon ohi – yhtä hyvin kuin aiemmat ryyppäämiset, seksielämä sekä työt opettajana ja tutkijana.

▪▪▪

Torstaina ympäri maata järjestettiin Demokratian puolustusdialogeja, joita koordinoivat Sitra, DialogiAkatemia, Erätauko-säätiö, valtioneuvoston kanslia ja valtiovarainministeriö. Kuopion dialogiin sain osallistua taidemuseolla, jossa olivat mukana kokoonkutsuja Savonia ammattikorkeakoulun kansainvälisten palveluiden TKI-asiantuntija Jyri Wuorisalo, taidemuseon johtaja Anna Vilkuna, musiikkikeskuksen johtaja Katariina Kummala, kulttuurihistoriallisen museon intendentti Tytti Räikkönen ja Savonian palvelumuotoilun lehtori Seppo Koponen.

Koordinoijat tiivistävät asiansa näin:

”Demokratia tarvitsee juuri nyt puolustajia! Demokratian puolustusdialogit tarjoavat mahdollisuuden kokoontua käsittelemään rakentavasti käsillä olevaa kriisiä ja pohtia keinoja vahvistaa demokratiaa omassa yhteisössäsi, Suomessa ja maailmanlaajuisesti. Keskustelun aiheen voi kytkeä juuri teidän yhteisöllenne tärkeään demokratian puolustamisen aihepiiriin. Päivän tavoitteena on suuri määrä eri toimijoiden eri puolilla Suomea ja Eurooppaa järjestämiä dialogeja, joissa keskustelijat pääsevät käymään monimuotoista keskustelua, kuulevat toistensa näkemyksiä, madaltavat raja-aitoja eri käsitysten välillä, oivaltavat uutta, jakavat havaintoja ja rakentavat yhdessä näkyä siitä mitä demokratian puolustaminen eri yhteyksissä käytännössä merkitsee.”

Dialogia käytiin Erätauko-menetelmällä (https://www.eratauko.fi/) ja Kuopiossa teemana oli Kulttuuri osana kokonaisturvallisuutta. Kokonaisturvallisuudella koordinoijat tarkoittavat ”suomalaisen varautumisen yhteistoimintamallia, jossa yhteiskunnan elintärkeistä toiminnoista huolehditaan viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyönä”. Kokonaisturvallisuuden ydintä on kestävän tulevaisuuden rakentaminen niin, että kulttuuri nostetaan kulttuuriperinnön ja henkisen kriisinkestävyyden merkittäväksi lähtökohdaksi.

Ripeästi muuttuvassa maailmassa dialogikielellä sanottuna: ”Sivistys on muutosvoima kohti kestävää ja vastuullista kokonaisturvallisuutta.”

Kuopion dialogissa kulttuuria määriteltiin useammalla tavalla päätyen samaan kuin kirjailija ja kansanedustaja Marko Kilpi kolumnissaan Savon Sanomissa (15.6.2022):

”Viimeistään nyt olisi hyvä ymmärtää kulttuurin merkitys kokonaisturvallisuudessa. Kulttuuri ylläpitää ja vahvistaa henkistä resilienssiä, ja sen on äärimmäisen tärkeää varsinkin kriisiaikoina. Kulttuuri on äärimmäisen tärkeä selviytymistyökalu.”

Samassa lehdessä uutisoitiin tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkoselle luovutettu ehdotus kulttuurialan toimijoiden toiveista eli 30 miljoonan lisärahoituksesta. Käytännössä veikkausvoittovarojen menetyksen kompensointiin ei riitä rahaa, ja valtion kokonaisturvallisuutta lisäävänä työkaluna käytetään kulttuurin sijasta aseostoja.

Palkattomassa dialogipuheessa roolikseni jäi lähinnä taiteen tekijän näkökulma, ja ehkä jota kuta muuta kuin byrokraattia olisi tarvittu jo puolustusdialogin määrittelyä laadittaessa. Kulttuuria ja sivistystä sen osana, luojana ja päämääränä pidetään usein myös taiteen tehtävänä. Taidetta ei tehdä irrallaan yhteisöstä ja yhteiskunnasta, mutta taiteen olemassaolon ehtona ei tarvitse olla kulttuurin, sivistyksen, turvallisuuden tai demokratian puolustaminen.

Vaan ehkä onkin päinvastoin, ajattelen luettuani Maggie Nelsonin esseen ”Taiteen laulu”. Rikkomalla taiteilijan vapaudella mielikuvaamme esimerkiksi sivistyksestä, ei toisaalta oteta vastuuta mistään, ei edes tulevaisuudesta, ja toisaalta taidetta ei sen takia käytetä – tai voi käyttää – vain välineenä vaikkapa demokratiapuheen edistämiseen.

Ehkä taiteella voisi olla vain näyttöarvo? Ai, tällaistakin on: elämä on ihmeellistä; toisenlaisiakin elämisentapoja on olemassa. Kun taiteen tekijä etsii jotain haurasta ja hankalaa, möyhentää maailmaa sisuksissaan kuin ruokaa, teoksen ei välttämättä tarvitse olla muuta kuin ”merkki siitä, että olemme, tai joskus olimme, elossa”. (Vapaudesta, 96–97.)

Toisaalta, jos taiteilijan työksi ja tehtäväksi sovittaisiin kulttuurin, sivistyksen, turvallisuuden ja demokratian puolustaminen, tolkun veronmaksaja saattaisi suhtautua suopeammin esimerkiksi 30 miljoonan lisärahoituksen myöntämiseen.

Lisäinfoa: https://www.sitra.fi/tapahtumat/tule-mukaan-demokratian-puolustusdialogeihin-28-4-ja-9-6/ 

▪▪▪

Kuppiin en ole sylkenyt, muut huumeet eivät ole juuri ottaneet kyytiinsä. Eikä huumekirjallisuus, jonka edustajista Nelson rakastaa monia (Kerouac, Michaux, Rimbaud…), mutta häntä ”ei ole koskaan lakannut ihmetyttämästä, että heidän teoksiaan pidetään macho-vapautuksen sanansaattajina, vaikka niiden sanoja ja ajatuksia tarkemmin luettaessa monissa kuvataan nöyryyttämisen, pakon ja penetraation kokemuksia”.

Huumekirjallisuus on Nelsonin mielestä usein pohjimmiltaan tavattoman säälittävää. Mutta kumma kyllä, mitä säälittävämpää maskuliinisuus, sen sankarillisemmalta se saattaa vaikuttaa (”ajatellaan vaikka Karl Ove Knausgårdin vastaanottoa: Taisteluni luotaa säälittävän maskuliinisuuden uusia syvyyksiä suhteessa alkoholin aikaansaamiin nöyryytyksiin…”)

Mies ei kuitenkaan ole synnynnäisesti säälittävä, vaan miehen on tehtävä jotain ollakseen säälittävä; on siis vedettävä viinaa nauttiakseen siitä, että myöntyy alistuvaksi subjektiksi. Herruutensa vapaan tahdon menettääkseen on alistuttava huumeelle ja tämä vallan menetys synnyttää miehisen nautinnon mahdollisuuden.

Ehkä toisen tuopin tilaamisen salaisuus liittyy edelliseen, mutta myös miehiseen masokismiin, jota en ilman Nelsonin huume-esseetä olisi yhdistänyt parhaillaan lukemaani Ryookanin erakkorunouteen Kai Niemisen suomentamassa valikoimassa Huoletta ja hölmönä (2022).

Nelson lainaa kriitikko Barbara Johnsonia, joka on kysynyt Baudelairesta: ”Miksi miehinen masokismi on se salaisuus, jonka säilyttäminen on lyyrisen runouden tehtävä?”

Miksi japanilainen mies Ryookan erakoitui, nautti nälästä kerjäämällä ruokansa ja valitti yksinäisyyttään itse rakentamallaan saarella? Entä miksi minä nautin näistä masokismin kuvauksista niin, että ne synnyttävät uusia runoja? Kuten eilen:

 

Tuuli hiljenee, pilvet vaeltavat

taivas kirkastuu. Pääkin on

kirkas; maailma on ilman

päämäärää.

 

Nyt lepään tässä

kaikki menneet; yksin kielo

tuoksuu saaressa.

Vedestä nousee kivi kaveriksi.

 

PS

Valokuvan kanssa runo ”Tuuli hiljenee” on julkaistu Instagramisa.