Valokuvaruno: Lehtipalvelu Pauli Tossavainen Ky

 

Lehtipalvelu Pauli Tossavainen Ky Saarismäen koulu, 71640 Talluskylä, 1976-2005.

MINÄ EN OLE TILANNUT

LEHTEÄ ENKÄ MAKSA.

KUN SINÄ ITSE OLET TILANNUT

MAKSAT MYÖS.

SINÄ ITSESI VIET LINNAAN

TUOLLA PELILLÄ ITSESI.

LUULETKO SINÄ PERKELEEN

ÄJÄLE RIKASTUVASI

TÄLLÄ TAVALLA.

MINÄ EN TUOLLAISIA

HUMPUUKKI LEHTIÄ TILAA.

MINÄ TILASIN VAIN PUOLEKSI

VUODEKSI ENKÄ OLE JATKA

NUT TILAUSTA.

MINÄ TEEN TÄSTÄ RIKOS ILMOI

TUKSEN JOS ET ITSE HOIDA

OMIA TÖPPÄYKSIÄSI.

Valokuvaruno: Nykyään on kireää työmarkkinoilla

 

Nykyään on kireää työmarkkinoilla. Ammattitaidoton, yhtä kuin hanttityömies potkitaan ensimmäiseksi. Ammattimiehiä on kylliksi. Sinun täytyy pyrkiä ”omaan reikääsi”. Jos et halua pyrkiä siihen tai et löydä haluamaasi reikää nyt yksinäisenä niin minkä muutoksen siihen asiaan toisi papin edessä käyntikään. Voi kunpa pääsisit semmoiseen työhön, jossa tarvittaisiin kovasti henkistä energiaa. Vapaa-aikana olisit varmasti paljon tasapainoisempi, leppoisampi, etkä olisi niin rajattoman tinkimisen haluinen. 

Ollakseni suora, tapani ja ihanteeni mukaan saanen luvan kertoa päätöksestäni. Olen kotisi kanssa vaakalaudalla ja ensi syksyyn mennessä on jompikumpi jätettävä. Ja jos sopiva reikä Sinulle ilmaantuu ja saat tilinkin (etkä pelaa sitä kortilla t.m.s.) sitä ennen en siedä kuulla puhuttavan vihkimisestä.

(Vaajasalo 22.4.-57.)

"Anna Kautto moraa, sanoi Tallusmäen isäntä rengilleen"

 

Miksi kirjallisuuskriitikot eivät osaa lukea valokuvia?

Valokuvamontaasi André Bretonin teoksesta Nadja. Kuva: Tiede&Edistys 3/2023, 56.

Kirjailija Katja Raunion romaanista Viime ajat (Teos 2023) on julkaistu kolme arvostelua, joissa ei mainita teokseen kuuluvia valokuvia. Helsingin Sanomissa kritiikko Arttu Seppästä kuvat kiinnostavat yhtä vähän kuin kirjailija Tommi Melenderiä Suomen Kuvalehdessä ja jyväskyläläistä kirjoittajaa Juha-Pekka Kilpiötä Parnasson arvostelussa.

Valokuvat eivät näkyneet Tampereellaakaan, kun Viime ajat sai Aamulehden Tulenkantaja-palkinnon. Romaanin kuvia ei mainittu palkintoseremoniassa, voittajan valinneen Riikka Pulkkisen palkintoperusteluissa eikä Aamulehden Rauniosta laatimassa laajassa haastattelussa. 

Arvostelua Raunion romaanista ei löydy Aamulehdestä. Kritiikki ja kuva ovat kadonneet yhtä hyvin kuin isä Sirpa Kähkösen äidistä kertovasta romaanista 36 uurnaa (2023).

Jätettiinkö valokuva omaan arvoonsa silloin, kun esimerkiksi W. G. Sebald kuvitti romaanejaan? Muistaakseni ei, ja Raunion romaanin kuvat nähnyt ei voi olla kysymättä, miksi juuri nämä otokset tässä teoksessa? 

Voiko vain täysin 'proosaan samaistuva' kirjallisuuskriitikko olla niin sokea, että ei ala ihmetellä kehnosti teokseen painettujen valokuvien funktiota? Sattumaotoksia, tai kirjailijan omia, suttuiset mustavalkeat valokuvat eivät ole, jos romaanin loppuun lisätty kuvaajien luettelo pitää paikkansa.

Kun lukutaitoisen kuvan lukutaito on yhtä onnetonta kuin kirjallisuuskriitikoilla, ei tarvitse ihmetellä, tai voi olla tyytyväinen, ettei valokuvarunojen kokoelmasta tehdä arvosteluja. Ensin kummastelin sitäkin, miksi Hesarin sensorit eivät julkaisseet Seppäsen arvosteluun lähettämääni parin lauseen kommenttia. 

Sitten (16.11.23) molemmat kommenttini oli julkaistu. Jatkan niistä kootessani toista esseetä siitä, mitä valokuvarunous on.

Bretonin Nadja

Ylirealisti André Bretonin kolme elämäkerrallista esseetä on kuvitettu valokuvin. Ensimmäisen esseen Nadjan (1928/1963) kuvituksesta tutkija Timo Kaitaro on kirjoittanut Tiede&Edistykseen 3/2023 esittelyn, jonka erittelyt lisäävät ymmärrystä tai ainakin pakottavat kysymään, miksi Katja Raunion ja W. G. Sebaldin romaaneissa on valokuvia.

Valokuvat vahvistavat Nadjan tekstin dokumentaarisuutta, mutta ne eivät kuvita tekstiä. Kuvien tarkoitus ei ole lisätä tietoa päähenkilö Nadjasta, vaan herättää levottomuutta lukija/katsojassa, vaikka niissä ei näytetä mitään eriskummallista vaan pikemminkin päinvastoin.

Monet Nadjan dokumentaariset ja tieteellisen dokumentin tyyliset otokset esittävät autioita rakennuksia ja tyhjää kaupunkinäkymää, josta ei tehdä postikorttia. Paikka- ja esinekuvien lisäksi teoksen 48 kuvan joukossa on muotokuvia, kopioita dokumenteista ja surrealistinen valokuvamontaasi Nadjan silmistä.

Kun teksti on monitulkintaista, ja kun Bretonin esseetä on tulkittu myös elämää jäljitteleväksi romaaniksi, valokuvat lisäävät teokseen outoa toiseutta ja toisaalta todellisen maailman läsnäoloa. Kaitaron sanoin:

”Valokuvien tehtävänä on ankkuroida teksti todellisuuteen, korostaa, että tekstissä kuvatut paikat ja henkilöt ovat todellisia ja että kirja ei ole romaani – fiktiota, joka vain jäljittelee todellisuutta. Tekijän romaaninvastaiset ja dokumentaristiset intressit vaativat jotain, joka osoittaa, että se on dokumentti ’elävästä elämästä’.”

Jos läsnäolon ja poissalon välimaastossa kummittelevat Nadjan kuvat eivät kelpaa postikorteiksi, niin jonkinlaisina postimerkkeinä Breton niitä käytti.  

Eikä osoitteena ollut nostalgia, kadonneen ajan läsnäolo, vaan ailahteleva hetki, joka tarjoaa vilahduksen tulevasta. Kuitenkin vasta teksti herättää kuvat eloon. Ilman tekstin ja kuvan vuorovaikutusta, kuvat jäisivät kuin tyhjiksi näyttämöiksi ennen verhon nousemista tai tienviitoiksi, jotka osoittavat tulevaisuuteen, kuten teoksen viimeisen kuvan päivänkoittoon viittaava Les Aubes -kyltti.

Surrealismi tavoitteli äkillisten ja odottamattoman arki-ihmeen kuvausta, joka menetelmänä muistuttaa valokuvan ottamista. Breton vertasikin surrealistista kirjoitusta ”ajatusten valokuvaamiseksi”. 

Nadjassa hän tavoitteli epätoivoisesti elämän epävakaita hetkiä kahdella tavalla. Toisaalta romaaninkaltaisella loppuratkaisua vaativalla rakenteella ja toisaalta valokuvilla, jotka pysäyttävät elämän arki-ihmeen liikkeen.

”Tarinan lopussa kertomus kieltäytyy sulkemasta itseään ja viimeinen kuva on kuva tienviitasta, joka osoittaa kohti toisia paikkoja, joista Nadja on poissa. Bretonin kertomus tuntuu haihtuvan ja katoavan kuin Nadja Bretonin elämästä… Jäljelle jää vain aavemaisia merkkejä ja jälkiä.” (58)

Muistikuvani mukaan kirjastosta lainaamassani  Raunion romaanissa oli raunioiden kuvia (Kuopiossa niteitä 4, varauksia 11 7.12.2023). Tuskin selitykseksi riittää viittaus kirjailijan nimeen. Mutta, viittaavatko ne romaanin nimeen Viime ajat. Viimeisten aikojen jälkeen, jääkö jäljelle muuta kuin aavemaisia merkkejä, raunioita. Kun ihmistä nöyryytetään niin kuin Raunion romaanissa, mitä jälkiä meihin jää.

Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno

Suomen ensimmäisiä lavastettuja (theatrical) valokuvarunoja on Victor Barsokevitschin Kuopiossa 4.3.1918 kuvaama keksijämies. Kuvassa Isak Räsänen (1881–1942) pui nyrkkiä, ja negatiiviin on lisätty ilmeisesti Isakin käsialalla fiktion ja faktan rajoilla leikkivä teksti:

Jos en minä ole Isak Räsänen Ihanne-lämmityslaitteiden keksijä, niin minut saa heti paikalla ampua.

Toisessa otoksessa sama keksijä tyhjä kukkaro kädessä toteaa:

Sepä se kuin minulla ei ollut rahaa.

Kuvat on julkaistu postikorttisarjana, joka toimi savolaiskeksijän humoristisen mainoksena. Toisaalta ampumislupa, jonka kaunokirjallinen liioittelu huvittaa, onkin osin totta.  Suomen sisällissodan taistelujen aikaan punaiset jahtasivat Räsästä, vaikka keksijämies todisteli kukkaronsa tyhjyyttä.

Mutta Barsokevitschin laajassa tuotannossa harvinaiset feature-tyyppiset valokuvat eivät vain kuvita tekstiä, vaan visualisoivat tunteita ja kohtauksia. Ne lisäävät mielenkiintoa proosasäkeiseen ja luovat moniaistisen valokuvarunon, jossa yhdistyvät näkö, ääni ja kosketus

Kuvapari on julkaistu VB-keskusta Kuopiossa johtaneen valokuvatutkija Jukka Kukkosen toimittamassa teoksessa Victor Barsokevitsch: Valokuvia 1893–1927 (Kustannuskiila 1987). Savon Sanomat omisti Kustannuskiilan, ja ensimmäisenä vuotenani SS:n kulttuuritoimittajana tein puolen sivun jutun ”Fakta ja Fiktio” (22.8.1987), jossa selvitin kuka Isak Räsänen oikeasti oli.

Kaksi Isakin seitsemästä lapsesta oli elossa. Mikkelissä asunut tytär Auli Merjälä tajusi vasta aikuisena, miten merkillinen mies isä oli. Maaningalla syntyneellä, Kuopiossa asuneella ja Helsingissä kuolleella Isakilla oli aikoinaan eniten patentteja Suomessa. 

Kiireinen liikemies liikkui edustusreissuilla hevosella, jonka punaiset takavarikoivat.

Ensimmäinen vaimo jätti raivorattiin miehensä 1920-luvulla. Tyttären mukaan eksä saikin ristikseen juopon ukon. Isä puolestaan otti vielä kolme vaimoa. Neljäs tuulensuoja oli sihteerinä Amerikan matkalla, jossa sokeritautia sairastanut Isak menetti näkönsä syötyään liikaa imeliä Kalifornian hedelmiä.

”Ja sitten tuli toinen kosija” 

Ensimmäinen lavastettu valokuvaruno julkaistiin jo kuusi vuotta valokuvakeksinnön julkistamisen jälkeen. David Octavius Hillin ja Robert Admansonin teatterivalokuva ilmestyi albumissa A Little Story for Grown Young Ladies, Illustrated Photographically, noin vuonna 1845.

Lavastetussa kuvassa kauhistunutta näyttelevän naisen alapuolelle vedokseen on käsinkirjoitettu ja useamman kerran korjattu runo: ”And then another suitor came/ Who thought he now might woo –/ Tha gace of Horror plainly speaks/ For once, a woman, true.”

Ja sitten tuli toinen kosija

joka luuli, että voi nyt koskea –

katse kauhun puhuu selvästi

kerrankin nainen tosissaan.

Albumikuvaan käsinkirjoitettu lisäys tuo mieleen Isak Räsäsen käsialan lisäksi valokuvaaja Jari Silomäen, joskin hänen kuviinsa lisäämissä käsinkirjoituksissa ei näy korjauksia tai yliviivauksia. Mutta yli 160 vuotta vanhan valokuvarunon tapaan Silomäen proosarunomaiset tekstit eivät muokkaa, riko tai täydennä kuvaa kuten Aleksandr Rodchenkon ja Man Rayn yhteisteoksissa, vaan ne on lisätty vedokseen.

Jos näyttelijä näyttelee albumikuvan runossa mainittua kauhua, mikä tekee runosta kuvatekstimäisen lisäyksen, niin otoksesta on ainakin luettavissa nuoremman naisen pelkoa ja torjuntaa. 

Viktorian ajan naisten kuva-albumeja tutkineen Patrizia de Bellon mukaan vuoden 1845 albumin valokuvat ”eivät kuvita runoa, vaan visualisoivat tunteita ja kohtauksia, jotka ovat keskeisiä ’tarinassa’. Ne lisäävät mielenkiintoa banaaleihin säkeiseen ja luovat moniaistisen valokuvarunon, jossa yhdistyvät näkö, ääni ja kosketus.”

The aesthetic design behind the emotional states of the model in the St Andrew (Courtesy of the University of St Andrews Library) album appears to support the argument that the ’object of modern vision… is not the world out there, but the inner world of the body as a subjective producer of visual sensations’. The photographs do not illustrate the poem but visualize emotions and scenes central to the ’story’. They lend additional interest to what is banal verse, and create a multisensory photopoem combining sight, sound, and touch. (Michael Nott: Photopoetry 1845-2015, 27)

 

Valokuvarunon avantgarde: Pro Eto, Facile ja Rodšenko-seura

 

Ensimmäiset valokuvarunot julkaistiin albumeissa ja leikekirjoissa. Lavastettu (theatrical) ja piktorialistinen valokuvaruno hallitsivat 1800-lukua aina 1900-luvun alun avantgardeen asti. 

Kuvituskuvituksesta, yksinkertaisesta kuvan ja sanan kuvatekstimäisyydestä ja ekfrasista – kuvan sanallisesta kuvailusta – päästiin jossain määrin irti jo valokuvakeksinnön alkuvuosina, silti joko kuvan tai runon voimaa syöviä yhteisteoksia julkaistiin vielä 150 vuotta myöhemmin. 

Michael Nottin ensimmäisessä ja ainoassa valokuvarunouden historiassa Photopoetry 1845–2015 (2018) ja painetuissa valokuvarunoteoksissa avantgarden keksinnöt on unohdettu tai sivuutettu yhtä mielenkiintoisina kokeiluina kuin dada tai abstraktin valokuvauksen aloittanut vortografia.

Venäläisten avantgardistien Alexander Rodchenkon ja Vladimir Majakovskin Pro Etossa (1923) kahdeksan mustavalkeaa valokuvamontaasia on liitetty pitkään rakkausrunoon niin, että visuaalisten elementtien pitäisi vastata kirjaimia tai vertautua sanoihin.

Yhtä hyvin ikonisena modernistisena teoksena Nott esittelee Facilea (1935), jossa Paul Éluardin surrealistisiin rakkausrunoihin yhdistyy yhdeksän mustavalkeaa Man Rayn valokuvaa kuvaajan vaimosta Nuschista. Tekstin pitäisi virrata sivuilla ja hyväillä torsoksi rajattuja vartalon muotoja niin, että valokuvat eivät kuvita runoa, vaan visualisoivat tunteita ja luovat moniaistisen valokuvarunon.

Toisin kuin Pro Eton kohdalla Nottin kuvaus Facilesta näyttäisi pitävän paikkansa nettikuvien perusteella.  Keräilyharvinaisuudeksi päätynyttä Facilea ei löydy Suomen kirjastoista eikä Amazonilta, AbeBooksilla hintapyyntö on 7 500 dollaria sekä viiden euron postikulut.

Englanninkielisen Pro Eton saan Männistön ärrälle parilla kympillä. Majakovskin runoelmasta on suomennettu vain palasia Bengt Jangfeldtin elämäkertaan Panoksena elämä (2008), mutta Rodchenkon tuotantoon ja valokuvarunouteen teos ei tuo juuri uutta tamperelaisen Rodšenko-seuran toimintaan tutustuneelle.

Kahdeksan runoelmaan ripoteltua montaasia rakentavat omanlaistaan kuvakertomusta, toisaalta ne muistuttavat kuvituskuvistusta. Esimerkiksi, jos runossa epätoivoinen rakastaja harkitsee itsemurhaa sillalla ja painaa tassunsa korville, niin myös montaasissa mies seisoo sillalla ja painaa käsiä korvilleen.

Valokuvarunoutena Pro Eton kansi, jossa hypnoottinen katse yhdistyy naisen päälaen rikkoviin kirjaimiin, toimii parhaiten esimerkkinä neuvosto-avantgarden mahdollisuuksista ja nostalgiasta.

Rodšenko-seuran perustivat Erik Ahonen, Jouni Hirvonen, Markku Kivinen, Jukka Mikkola ja Jyrki Siukonen vuonna 1984. Seuran näyttelyt ja performanssit perustuivat 1920-luvun vallankumouksellisen neuvostaiteen ja erityisesti Aleksandr Rodšenkon (1891–1956) muotokieleen. Seuran Porvari hus! -teokseen (1985) liittämän selityksen mukaan:

Nostalginen neuvosto-avantgarde asetti taiteen, politiikan ja talouden suhteet kyseenalaisiksi huumorin keinoin. Rodšenko-seuran aatteellinen optimismi tulkittiin 1980-luvun Suomessa pilailuksi seuran jäsenten päinvastaisista vakuutteluista huolimatta.

Rodšenko-seuran on julkaissut myös kuvan, jossa Rodšenkon mainosjulisteeseen Novost dnja (Päivän uutinen) pohjautuvasta Porvari hus! -teoksesta on 16 eri versiota, teksteinä muun muassa KOMMUNISTI HUS, TODELLISUUS HÄH, AATTEEN TIE ja KARKKIA SYÖ.

Julkaisiko Julius Krohn ensimmäisen valokuvarunon?

 

Onko tämä ensimmäinen valokuvaruno, joka on painettu Suomessa ja suomeksi?

Maiden ja merien takaa oli ensimmäinen kuvalehti, joka käytti valokuvia. Yleensä kahdeksansivuisena painettua lehteä ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa vuosina 1864 –1866.

Tutkija Julius Krohnin (Suonio) päätoimittaman kuvalehteen voitiin painaa kaksi kuvaa, jotka oli piirretty valokuvan pohjalta. Painotekniikka kehittyi niin, että vasta 1800-luvun loppupuolella valokuva saatiin paperille ilman välivaihetta, jossa piirtäjä saattoi lisätä tai vähentää alkuperäisotoksen yksityiskohtia.

Kuvalehden ensimmäinen valokuva esitti aina ja joka numerossa miestä, virkamiestä, upseeria tai kirjailijaa, kuten Lönnrotia. Toinen suurempi kuva liittyi historiallisesti merkittäväksi katsottuun tapahtumaan.  Päätoimittajan kirjoittamiin ”Kertomuksiin Suomen historiasta” kuvitus tuli ulkomailta ja kuva ilmestyi lehdessä myöhemmin kuin itse kertomus. Historiallisten kertomusten lisäksi Krohn julkaisi suomennoksia ulkomaisista lehdistä, elämäkertoja, novelleja ja runoja.

Porvarissäädyn puheenjohtaja, Viipurin pormestari ja juristi Robert Isidor Örn (1824–1885) sai kuvansa lehteen 17.5.1864. Örn oli mukaillut ”Kymmenen rinkisillä ollessa laulettavaa laulua”, joita suomenruotsalaiset nuoret rinkisillä ollessaan joulun aikaan lauloivat.

Kun suomenkielinen sana runo alun perin tarkoitti laulua, ja kun laulettavat säkeet liittyivät valokuvaan, ensimmäinen painettu valokuvaruno ilmestyi nykytiedon valossa sivulla 76 Maiden ja merien takaa -lehdessä 17.5.1864.

Albumeista ja leikekirjoista valokuvarunoja löytyy varmasti ennen vuotta 1864. Entä milloin ja missä suomalaisessa kirjassa julkaistiin ensimmäinen valokuvaruno?

Valokuvarunouden 12 neuvon manifesti Skotlannista

Skottirunoilija ja professori Robert Crawford ja valokuvaaja Norman McBeath ovat julkaisseet Valokuvarunouden manifestin (Photopoetry: A Manifesto). Yhteistyön pakotteiden lisäksi valokuvarunouden ystäville ja tekijöille jaetaan muutamia neuvoja.

Manifesti on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016) ja netissä:https://tallisalevelphoto.weebly.com/an- introduction-to-photopoetry.html

1. Runot ja valokuvat tukevat toisiaan epäsuorasti.

2.  Valokuvarunous on mielenkiintoisempaa ja tempaa mukaansa, kun valokuva ei ole runon kirjaimellinen kuvaus; samoin kuin jos runo ei ole valokuvan kirjaimellinen kuvaus.

3. Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina.

4. Yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.

5. Jos runoilija ei ole ottanut valokuvia tai valokuvaaja kirjoittanut runoa, valokuvan ja runon yhdistäminen edellyttää yhteistyötä. Toimiva yhteistyö on kuin läheinen ihmissuhde: onnistuneessa runon ja valokuvan yhdistämisessä kumpikin toimii itsenäisesti, mutta on riippuvainen toisesta.

6. Yhteisteoksen pitäisi näyttää eikä selittää. Tämä on avain lukijan mielenkiinnon herättämiseen.

7.  Yhteistyössä olisi oltava valmiutta yllätyksille, intuitiolle, joka auttaa valintoja ja antaa lisävoimaa.

8.  Yhdistävien säikeiden lisäksi teoksessa saisi olla eri suuntaan vetäviä voimia, jotka samalla liittyvät pääjuoneen.

9.  Valokuvan on toimittava itsenäisenä teoksena ilman muuta otsikointia kuin runon kieli.

10. Pitkän runon ja valokuvan välinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin lyhyen runon ja valokuvan välinen; jälkimmäinen pari toimii parhaiten näyttelyissä.

11. Aina halutaan tietää, missä valokuva on otettu, mutta valokuvarunouden mielikuvituksellinen voima menetetään heti, kun tieto kerrotaan.

12. Haiku on lähinnä sulkimen ääntä.

Museorunot. Uusia valokuvarunoja 2023

Uudistuneessa Kuopion luonnontieteellisessä museossa tapasin vanhan tutun Maaningan pojan, jonka Ahti Rytkönen kuvasi 1920-luvulla.

"Samaan aikaan kun kirjoitin Pispalassa toista kokoelmaani, pidin tamperlaisessa Galleria Nykyajassa valokuvanäyttelyä, jossa oli kaksitoista kuvaa, ja se kolmastoista löytyy Kahdentoista kuvan (1986) kannesta. 

Leikatessani sanomalehden radio- ja tv-sivulta Ahti Rytkösen 1920-luvulla ottamaa kuvaa Maaningalta en tiennyt, että kuvassa oli Veli-Antti Miettinen, joten jokin minua pisti silmään - ilmeisesti tuntemattoman outo lakki, josta tiesin kuolevani: Hän seisoi nulipää sängen laidassa/ kiven päältä jos ei horju särki/ näkee lepikon takaa hopeista, järvi se on."

(Kuusikirja, 2008, 194-195.)

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa

Kangasniemen suojeluskuntalon Pirtin projektorihuoneesta löydetty filmin palanen Kangasniemen Aino -näyttelyä kuvatessa kesällä 1985.

”Kaikki on elokuvaa” Jorma Kaparin runon mukaan, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa.  Jos runoilija käyttää sanaa elokuva, tuskin syntyy elokuvaruno, kuten selviää Vesa Rantaman Kaikki on elokuvaa -antologian arvostelusta (HS 14.10.2023). 

Rantama viittaa pelirunouteen, jonka käsittely saati määrittely on jäänyt yhtä epäselväksi kuin elokuvarunous. Uusista tekijöistä kriitikko mainitsee V. S. Luoma-ahon ja Kristian Blombergin, joiden teokset tarjoaisivat alustaa ”elokuvallisuuden syvällisemmälle käsittelylle”.

Syvällisemmin kyse on siitä, miten runous elää taiteidenvälisyydestä.  Kirja on yhä runouden kivijalka, mutta esimerkiksi runoilija ja kriitikko Virpi Alasen mielestä yhtä tärkeää ”runoudelle on liikkua ja etsiä” ja ”sille on luontevaa jatkua taiteidenvälisesti”. 

Antologiassa Suo, kuokka ja diversiteetti (2018) Alanen esittelee kokeilujaan kuvan ja tekstin välimaastossa. Alasta kiinnostaa erityisesti tekstin ja kuvan sekoittuminen, ja kun tietokone ei riittänyt, hän otti kynän ja synnytti poeettisia eläimiä, kirjoituksen ja kuvan välihahmoja.

Julkaisukanavana Alanen on tarkastellut Instagramisa aktiivisten taiteilijoiden sekatekniikkoja, kuten Andrea Laybauerin makrovalokuvia, Mister Caitilinin virkkauksia ja Sabine Broschen poltettuja kirjansivupapereita. Huimana näköalana Alanen esittää, että lukutaitomme ei olekaan suppenemassa vaan diversiteetti on laajenemassa pelien, somen ja digivirtojen maailmassa.

Entä jos ”ihmiset ovatkin laajasti oppimassa kaikin aistein lukemaan maailman poetiikkaa samantapaisesti kuin runoilija, joka voi ajatella ja aistia kaikkea runoutena”?

Videorunoutta kehittänyt J. P. Sipilä on vielä lähempänä kuin Alasen poeettiset eläimet sitä, mitä elokuvarunous saattaisi olla. Sipilä nojaa kehittämiinsä sääntöihin ja rajoitteisiin, joista ensimmäinen kieltää runon kuvittamisen videon keinoin. Videorunoutta ei ole runoilijan esittämän runon taltiointi yhtä vähän kuin valokuvarunoutta on kuvaan lisätty kuvateksti, joka säkeisiin jaettunakin kertoo, tarkentaa ja toistaa samalla tavalla kuin sanomalehtikuvaan liitetty teksti.

Sipilän tekemistä ohjaa myös Tom Konyvesin lyhyt teksti Videopoetry: A Manifesto, jonka mukaan ”videoruno on teos, joka muodostaa kokonaisuuden liikkuvan kuvan, tekstin ja äänen keinoin”.

Valokuvarunouteen sovellettuna ilman runoa ei ole valokuvarunoutta, johon eivät kuulu liikkuva kuva ja ääni. Runo taas voi olla aseemista, konkreettista tai perinteistä, mutta ei äänirunoutta. Merkittävin ero on aika, joka ohjaa videorunoa. Valokuvarunon kokijalla on vapaus pysähtyä, palata ja tarkentaa kuvaan tai tekstiin, kun taas videorunon yhtä hyvin kuin elokuvan pysäyttäminen tuhoaa liikkeen ja lopettaa äänen.

Lopulta Sipilän mukaan on kyse rohkeudesta, on ymmärrettävä väline ainoastaan osaksi ilmaisua. Paperin ja musteen tapaan video ei ole Sipilälle enää väline vaan hänen runoutensa tapa: ”Väline ei enää määritä muotoa. Teen seuraavaa teosta ajattelematta sitä. Se, mikä joskus saattoi olla kiinnostavaa välineen takia, on nyt kiinnostavaa runouden takia. Väline ei ole olemassa välineenä.”

Uudet sovellukset ja virtuaalitodellisuudet eivät oikeastaan merkitse mitään, kunnes kykenemme hävittämään välineen välineenä.  

(Lyhyempi versio tekstistä on julkaistu HS:n arvostelun kommenttina)

Erkki Pirtola kaappasi näyttelyn

Erkki Pirtola (1950 –2016) Kangasniemen Pirtin juhlasalissa 1985.

Suojeluskunta- ja nuorisoseuratalona palvellut Pirtti purettiin Suomen Aino -näyttelyn jälkeen. Jukka Joutsin silloiselta Kangasniemen kulttuurisihteeriltä Hannu Hyvöseltä saaman ja blogissaan julkistaman sähköpostiviestin mukaan Erkki Pirtola kaappasi näyttelyn ja omalta osaltaan vauhditti purkutöitä.

http://www.jukkajoutsi.com/kniemi20.html

”(Hannu Hyvönen, sähköposti 26.3.2010): En väistä vastuutani viimeisen taidetapahtuman aloitteentekijänä. Mutta kerronpa kuitenkin etten itse hyväksynyt Pirtin töhrimistä ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kulissien ym töhrimistä. Hankkeeseen lähtiessämme meillä oli Mörön taiteilijapariskunnan kanssa visio aivan toisenlaisesta tapahtumasta joka olisi voinut auttaa Pirtin pelastamista purkamiselta.

Pääkaupunkiseudun graffititaidesuuntausta vetänyt ja suoraan New Yorkista tapahtumaan tullut Erkki Pirtola kuitenkin otti täysin ohjat käsiinsä ja käynnisti töhrinnän enkä kyennyt häntä ja muita pysäyttämään.

Koko tapahtuma oli minulle hyvin traumaattinen kokemus ja kun huomasin että Pirtola rakensi tapahtumasta jonkunlaista kulttuurilegendaa ja oman uransa taidemeriittiä kirjoitin koko näyttelystä ”hyvin kriittisen kirjoituksen Taide-lehteen.
Mutta niin kävi, että taidetapahtuma vain vauhditti Pirtin purkua ja varmasti loukkasi paikallisia kulttuurihistorian ja vanhojen rakennusten ystäviä.
Nyt - tässä yhteydessä - lähinnä halusin kertoa oman näkökulmani tuohon 25 vuoden takaiseen juttuun.
terv. Hannu Hyvönen.”

Näyttelyn näköaloja Turun kirjamessuilla

 

Turun kirjamessuilla oli tarkoitus jatkaa neuvotteluja Kirjan talon Näköalaan liittyvästä näyttelystä, mutta johtaja Petri Tähtinen ei saapunut paikalle vartin esittelyyn, jonka sain pitää messukeskuksen toisen kerroksen Jukola-salissa, kiitos tuottaja Vilja-Tuulia Huotarisen.

Helsingissä messutellessa vuosi sitten törmäsimme, ja Vilja-Tuulialle tuli yllätyksenä, että tällainen runokirja on ilmestynyt, joten hän lupasi palata asiaan.

Parinkymmenen kuuntelijan joukkoon odotin myös Turun yliopiston tutkijaa Karoliina Lummaata, joka viestitti Oslosta tulevansa paikalle, jos on silloin Suomessa. Oslossa Lummaa oli parhaillaan lukemassa seminaariyleisölle englanniksi käännettyjä metsärunojani.

Kerro-kokoelman lintu- ja äänirunojen jälkeen Lummaa on tutkinut lähinnä Kuusikirjaa (2008), mutta myös ensimmäistä valokuvarunojen kokoelmaa Metsännenä (1990) artikkelissa ”Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa”.

Artikkeli on mukana teoksessa Ympäristönmuutos ja estetiikka (2022), jonka elektronisen version Suomen  Estetiikan Seura on julkaissut yhteistyössä Helsingin yliopiston kirjaston kanssa: https://helda.helsinki.fi/bitstreams/779ec539-b9aa-4760-b61e-8a1f18f5bedf/download

Artikkelin aluksi Lummaa lainaa Metsännenän runoa ”Kaikki maisemat kättelen saman seulan lävitse” ja pitää teosta tulkintana ihmisten tavoista käyttää ja ajatella metsiä:

Lainaamani kohta on ympäristöesteettisesti kiinnostava, koska se muotoilee ympäristöaiheista taidetta ja sen tutkimusta koskevan perustavan ongelman: taiteessa kuvattu luonto on samaan aikaan kuvaajan seulan läpi kulkenutta ja hänen ”kättelemäänsä”, siis taiteilijan havaitsemaa ja merkityksellistämää, ja kuitenkin tuo kuvattu luonto on myös olemassa oikeana, konkreettisena. Se on paikka, jossa todellinen lahorastas on pesinyt, ja havaittu maisema, johon kielellisesti esitettyä maisemaa voi verrata. Kuten Tossavaisen runo korostaa, todelliset paikat rastaineen ja pesineen vaikuttavat niistä kirjoittamiseen.

Paluumatkalla odotettiin tunnin verran Pieksämäellä Helsingin-junan saapumista. Pihalla tihuutti ja asemahallin kuppila on lopetettu, mutta murhetta kantamatta kirjailija Juha Hurme leikki viisivuotiaan poikansa Tuomaksen kanssa paloautolla. 

Kajaanissa isää ja poikaa odottaa kuukauden teatteriohjaus. Keväällä Hurme aikoo ohjata Kuopiossa, jonka edelliseen Agnes-sovitukseen Tuomakselta tuli idea trampoliinin käytöstä. Jos elon syrjässä rimpuillaan, soutelemme vielä todellisissa Näköalan maisemissa pohjoisella Kallavedellä.

Valokuvaruno: Tämä virhe on oikein

 

Tule jo, auta meitä

vanha vihtahousu

Vova Suuri on jumissa.

 

Да пошел ты, питерский насильник, старый придурок.

Valokuvarunojen näyttely Laikun Aulagalleriassa Tampereella

 

 Kulttuuritalo Laikun Aulagalleriassa on mukana uusia mustavalkeita kuvia Tampereen yliopiston opiskeluajoillta. 

Ateneumin yläsalin uuden näyttelyn avaa Ferdinand von Wrightin klassikkoteos Näköala Haminalahdelta (1853), joka on maalattu Haminavuorelta. Teoksesta sai nimensä Jouni Tossavaisen valokuvarunojen kokoelma Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022).

Tampereella kulttuuritalo Laikussa valokuvarunojen näyttely Näköala Haminavuorelle, mustavalkeita Tampere-kuvia 1980-luvulta ja uusia valokuvarunoja on esillä 22.5.–4.6.2023. Näyttelyn avajaiset ovat Laikun kolmannen kerroksen Aulagalleriassa tiistaina 23. toukokuuta klo 18.00–20.00.

Näköala Haminavuorelle on Tossavaisen neljästoista runokokoelma. Valokuvan ja runon yhteisteoksissa runoilija vaeltaa kotikaupunkinsa Kuopion järvimaisemassa, lapsuutensa Tervon metsissä, Euroopassa ja Venäjällä – ja rakkauden erämaassa runoillaan ”Eksymisen kenttäopas”.

Tossavaisen romaani Taistelevien metsot (Aviador 2020) kertoo Ferdinand von Wrightin (1822–1906) yhdestä päivästä Haminalahden kartanossa. Kolmen proosateoksen jälkeen Näköala Haminavuorelle on Tossavaisen paluu runouden pariin.

Aiemmin julkaistuja valokuvan ja runon yhteisteoksia ovat kokoelmat Metsännenä (1990) ja Kuusikirja (2012).

Puijo Summit Kuopiossa 9.5.2023

 

Valokuvaruno "Ajan kuva" ja Bingin sonetti "Jälkikuva"

 

Ajan kuva

 

Jälkikuva

kuin siitepöly

ajelehtii vesiliinalla.

 

Epäselvästi, yönmusta

puhe havainnon

tapojeni välissä viipyilee.

 

Kehys kehittää kuvasta

näyttelyteoksen, ryhmähenki

päivänkirkas otos.

 

Apupilotti Bingin sonetti

 

Jälkikuva ajelehtii kuin siitepöly

veden tyynyliinalla epäselvästi,

yönmusta viipyilee havainnon,

tapausten väliin jäänyt kuvio.

 

Kehys kehittää kuvasta näyttelyteoksen,

ryhmähenki päivänkirkas ajan kuva,

joka jää elämään muistojen kirjaan,

jossa kaikki on kaunista ja hyvää.

 

Jälkikuva ajelehtii kuin siitepöly

veden tyynyliinalla epäselvästi,

yönmusta viipyilee havainnon,

tapausten väliin jäänyt kuvio.

 

Valitettavasti en löytänyt tälle runolle nimeä. Runon kirjoittaja on myös tuntematon. Toivottavasti tämä auttaa sinua. Onko jotain muuta, jossa voin auttaa sinua?

Kiitos tarkennuksesta. Runon nimi on “Jälkikuva” ja se on kirjoittanut Jouni Tossavainen¹. Toivottavasti tämä auttaa sinua. Onko jotain muuta, jossa voin auttaa sinua?

Tampereen näyttely synnytti "Runoilijan ja muusan"

 

Kun tulostin Tampereen näyttelyn vedoksia, kuva ja sana tapasivat toisensa valokuvarunossa ”Runoilija ja muusa”.

Aleksis Kiven muistomerkin kuvasin 1984 ravintola Tillikan takana pääkirjaston edessä. Uuden kirjaston Metson valmistuttua talo remontoitiin kulttuuritila Laikuksi, jonka remontti jatkuu ensi kesänä.

Runoilijan piirteitä Wäinö Aaltonen haki vuonna 1928 valmistuneeseen Kiven patsaaseen Aaro Hellaakoskesta ja muusan mallina oli Wäinön sisko ja Aaron vaimo Lempi Hellaakoski.

Lyyran ja reliefikuvan lisäksi Runoilijan ja muusan jalustasta löytyvät Kiven sanat: ”Ylös pyhään pyörryttävään korkeuteen hän katseli.” Pyhää pyörrytystä sain kokea vanhassa kirjastotalossa lukiessani ensi kerran Ezra Poundin korjauksia T.S.Eliotin The Waste Landiin, kun taas valokuvarunossa ajetaan aina alas päin muusan kaden suuntaan.

Laikun Aulagalleriassa näyttelyn Näköala Haminavuorelle avajaiset ovat tiistaina 23. toukokuuta 2023.