Näköala Haminavuorelle ensi näyttely Pekkalassa

Heti kun tervolainen valokuvaaja Pentti Vänskä luovutti Näköalan näyttelyn värivedokset, pidin pienen näyttelyn Pekkalassa, josta on mukana kuvia sekä sanoja valokuvarunojen kokoelmassa.

Näköalan ensi kappaleen luovutti kokoelman ulkoasusta vastaava graafikko Satu Enstdt kirjakauppa Sivullisessa Helsingissä, jossa esiinnyin Runokuun off-ohjelmistossa perjantaina 26.8.2022. Kuva: Satu Enstedt.

Kahden kokoelman julkkarit Kanttilassa 7.9.2022

 

Sitten viime päivittelyn valokuvarunokirja on tullut painosta, valokuvaaja Pentti Vänskä vedosti Kanttilan ensi näyttelyn kuvat Tervossa
–  tosin laittelin kuvat esille jo Pekkalassa – ja Venäjä-romaanin toisen printin korjaukset on naputeltu talteen.

Näköalan Haminavuorelle ja Marjo Heiskasen kokoelman Omaa sukua (Siltala) kaksoisjulkkarit ovat Kanttilassa keskiviikkona 7. syyskuuta kello 17.00 alkaen. Kaupunginteatterilla on musikaalin ensi-ilta samana päivänä klo 19.00, joten etkot ehtii ottaa Kanttilassa. Luvassa on Marjon valitsemaa kuplivaa ja poikani Aleksin tarjoilemaa pientä purtavaa.

Kanttilassa avattava Näköalaan liittyvän valokuvanäyttely on auki 18. syyskuuta asti. Tulen valvomaan näyttelyä, joten sielläkin ehditään tavata – ja tuo jälkimmäinen viikkohan on Anti-viikko muutenkin. Omana lisäantina tarjoilen Kanttilan edessä kirjoja, joita voi ottaa mukaan ilmaiseksi tai tukea Kanttilan remonttia haluamalla summalla.

Omaa sukua voi ostaa 20 eurolla ja Näköalaa 30 eurolla. Kummankin kokoelman tuotosta osa menee Kanttilan kunnostuskassaan.

Kanttilan näyttelyn jälkeen Näköalan värivedoksia on esillä kirjakauppa Sivullisesssa Helsingin kirjamessujen aikaan.

Puhuuko kuva, kuvaako sana?

 

Aukeama Aura Saarikosken esseestä "Tahra paidassa, isoäiti kevätvalossa..." Jälki - kirjoituksia valokuvasta 2022, 126-127.

Kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori Hanna Weseliuksen toimittama esseekokoelma Jälki - kirjoituksia valokuvasta (S&S 2022) tuli yllättäen vastaan kirjastossa. Muistelin lukeneeni teoksesta arvostelun, joten aivan pyytämättä ja tilaamatta en lainannut kesälukemista.

Saaren näköalassa Haminavuorelle kymmenen esseistin jälkikirjoitukset innostivat kolmanteen pohdintaan valokuvarunoudesta. Ensimmäinen esseeyritys löytyy täältä ja toinen ”Seitsemän vuotta instaelämää” Parnassosta 5/2021.

▪ ▪ ▪

En osaa ottaa kuvia, sanotaan. En ymmärrä runoudesta mitään, myönnetään. Toinen ei osaa, toinen ei ymmärrä, mikä ei tarkoita, ettei kamerataidoton ja proosan purija osaisi katsoa valokuvaa – ja kumpikin lähestyy mieli hyvin sanoja myös vapaa-ajalla.

Kun kirja lähtee painoon, on aikaa miettiä vastaanottajaa. Mitä tulikaan tehtyä, kun joku ihan pian menee ihoni, kansien, sivujen ja rivien väliin? Tosin katsoja ja lukija on ollut mukana tekemisen työssä enemmän tai vähemmän, halusipa sitä tai yritti olla tiedostamatta työstäessään kirjaa, jonka vastaanoton vaikeuskierrettä lisää kuvan ja sanan yhdistäminen valokuvarunoudeksi.

Mihin vastaanottaja päätyy, kun valokuvaa ja runoutta asemoidaan päällekäin, rinnatusten, samalle sivulle tai kirjan aukeamalle? Miten tämä valokuvan ja runon dialogi tuottaa merkityksiä sillä aavistelujen mystisellä seudulla, jossa ja jonne tekijä on piirtänyt karttaansa?

Oma vuoropuheluni digivärivalokuvan ja runon kanssa alkoi blogissa Kuva ja sana vuonna 2016 ja painetaan paperille elokuuhun 2022 mennessä. Ensimmäinen esiintyminen valokuvarunojen kokoelman Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022) kanssa pitäisi olla Runokuussa Helsingissä perjantaina 26.8.

Näköalan otoksista vedostan myös näyttelykuvia, jotka nostan seinälle ainakin kustantaja Aviadorin Kulttuurikulmassa ja Kuopiossa Minna Canthin kotitalossa Kanttilassa. Koko kesän samassa tilassa ovat esillä nuorena kuolleen kuopiolaisen valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvat kaupunginteatterin Minna-näytelmästä.

▪ ▪ ▪

Tutun kolmiulotteisen tilan, jonka illuusion valokuva usein pyrkii toistamaan, taustalla vaikuttaa näkymättömänä ajatuksena neljäs ulottuvuus, jossa odottavat assosiaation, intuition, mystiikan ja uskonnollisuuden piirteet. Neljännessä ulottuvuudessa käydään näkyvän ja näkymättömän maailman rajavesillä, tunteessa, jossa tiedetään, ettei tiedetä eikä tiedetä sitä, mitä ei tiedetä.

Kasimir Malevitšin sanoin vapautuminen kolmiulotteisesta ajattelusta päästi ”hengen vapaaseen lentoon valkoisessa tyhjyydessä”. ¹

Kun valokuva ja runo, jotka eivät ilmiselvästi liity toisiinsa samalla tavalla kuin esimerkiksi sanomalehden kuva ja kuvateksti yhdistetään, lähestytään neljättä ulottuvuutta, ja tuon näkymättömän todellisuuden varaan valokuvarunoilijakin laskee uskonsa. Valokuvaruno luottaa siihen, että vastaanottajalle syntyy kuvan ja sanan väliin tai sivulle kolmas ajatus ja toinen tila, neljäs ulottuvuus.

Vastaanottoa helpottaa ehkä se, että dokumentaarinen valokuva näyttää todellisuutta käsin- tai silmin kosketeltavammin kuin sana. Tätä todellisuuteen sitoutumisen illuusiota vahvistavat myös Näköalan kuviin laaditut kuvauspaikat ja -ajat vuoden tarkkuudella.

Valokuvarunouden vastaanoton vaikeutta lisää se, että runo elää sanojen ja säkeiden välisessä tilassa, avaruudessa, jonka todellisuutta ei tallenna minkäänlainen kamera.

▪ ▪ ▪

Mikä on lopulta kuvan ja sanan suhde? Eli miten kuvallisen merkityksen ja kielellisen merkkijärjestelmän suhde rakentuu? Mitä kuva sanoo ja miten se eroaa kirjoitetusta sanasta, joksi puhuttu ääni kuvataan kirjaimilla. Äänteen kuvia, kirjaimia, emme kuitenkaan tulkitse kuvaksi, vaan luemme kirjainten ohi, merkityksinä.

Kuvan lukemisen helppous ja vaikeus liittyy siihen, että kuvan systeemissä ei ole pienimpiä yksiköitä kielen malliin, vaan kuvan pienin yksikkö on aina jo jotain muuta. Toisaalta, kuvan oletetut pienimmät yksiköt, olivatpa ne rakeita tai kuinka isoja digitiedostaja tahansa, voivat saada symbolisen merkityksen – toisin kuin normikielen sanaa pienemmät yksiöt, foneemit.

Mutta runossa, ja varsinkin äänirunossa, puhutun kielen pienin yksikkö foneemi kantaa merkityksiä yhtä hyvin kuin pelkällä sinisellä värillä Paul Kleen maalauksessa saattaa olla näkymätön merkitystaso, jonka sanallistaminen ei onnistu ihan pienillä kirjallisilla yksiköillä.

Samalla tavalla kissaa esittävässä piirroksessa on jotain enemmän kuin sanassa kissa. Mutta mitä tämä enemmän on? Sana antaa esineelle ja ajatukselle pienen, selvän ja kaavamaisen nimen, jonka suhde näkyvään pyytää älyä: kuvan, mielikuvan, kielen ja tiedon verkon selvittämistä.

Mikä sitten on älymme suhde näkyvään? Onko olemassa ensisijaista ”puhdasta havaintoa”, jonkinlaista alkuperäistä tämänhetkisyyttä, jonka vaikkapa valokuva tallettaa. Ei ole, ei tule, sitä ei löydy edes Henri Cartier-Bressonin ”ratkaisevasta hetkestä”. Aitoa alkuperäistä havaintoa voi lähestyä, mutta se tai sen haamu ilmestyy näkymättömästä neljännestä ulottuvuudesta, kirjainten, sanojen ja rivien välistä.

Alkuperäisyyden kuvitelma on mytologisointia, joka liittyy autenttisuuden ja luovuuden käsitteisiin, ajatukseen siitä, että luovuuden lähde pulppuaa välittömyydestä. Ikään kuin luovuuteen vapautuminen vain odottaa lipittäjäänsä eikä vaadi epäilyä, kriittistä innostusta tai älyä.

Yhtä hyvin kuin valokuvan vastaanotto. Valokuvan kuvallisuus ei tarkoita niinkään valokuvan ja kuvan kohteen välistä yhteyttä, vaan sitä mitä tapahtuu valokuvan ja epäilevän, innostuneen ja kriittisen katsojan välillä.

▪ ▪ ▪

Kuvat ja sanat eivät puhu tai kerro – ihminen puhuu, osaapa hän omasta mielestään ottaa kuvia tai lukea runoa.

Kuvaan ja puhuttuun kieleen verrattuna kirjoitetulla kielellä on kuitenkin paremmat eväät ottaa etäisyyttä siihen, mikä on aistiemme anti. Me näemme kuvan välittömästi ja se vaikuttaa meihin, mutta ymmärrämmekö kuvaa ja mitkä ovat ymmärryksen syyt? Me näemme itse asian heti, mutta emme näe pitkiä syitä kuvan takana, sillä ne syyt piiloutuvat kuvaan kuin puuhun, eivätkä ne lustot avaudu, jos emme tunne kuvan taustaa:

Missä ja miksi tämä ja juuri tämä kuva syntyi?

Siinä yksi syy, miksi jokaisella Näköalan kuvalla on paikka ja aika, merkintä, joka valokuvaan liitettynä vahvistaa kuvaushetken dokumentaarisuutta. Naiivi illuusio sekin, jos alkuperän ja alkuperäisyyden ajatus on sekä historiallisesti että filosofisesti mahdoton, kuten semiootikko Altti Kuusamo todistaa artikkelissaan ”Kirja vai katedraali? Sanooko kuva, kuvaako sana?” (Synteesi 1–2/2022, 9–13.)

¹⁾  Tulkinnan neljännestä ulottuvuudesta transendessia edustavana metaforana esitti ensimmäisenä matemaatikko Charles Howard Hinton 1880-luvulla. (Taide 5/2007.)

Liian nuorena kuolleen kuopiolaisen valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvia kaupunginteatterin Minna-näytelmästä oli esillä Minna Canthin kotitalossa Kanttilasssa koko kesän samassa tilassa, jossa Näköalaan Haminavuorella (Aviador 2022) liittyvä näyttely nähdään 7.9.–18. syyskuuta 2022.

iian nuorena kuolleen kuopiolaisen valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvia kaupunginteatterin Minna-näytelmästä on esillä Minna Canthin kotitalossa Kanttilasssa koko kesän samassa tilassa, johon ripustan syksymmällä vedoksia Näköalan valokuvista.

Maggie Nelson osana kulttuurin kokonaisturvallisuutta

  

Kirjailija, esseisti, runoilija ja tutkija Maggie Nelson käsittelee huumeita, ilmastoasioita, seksiä ja taidetta teoksessa Vapaudesta. Neljä laulua rakkaudesta ja rajoista (suom. Kaijamari Sivill 2022). Nelson aloitti esseensä Trumpin valtaan tulon aikaan ja vapauslaulut ehtivät loppua, ennen kuin Putin lähti sotaretkelleen, jos kohta Euroopan ja muun maailman teokset eivät muutenkaan kuulu yhdysvaltalaisen kirjailijan lähteisiin.

Lauluiksikaan en näitä tekstejä nimittäisi. Kun Nelson on kirjoittanut pitkään ja kärsivällisesti, myös esseiden lukeminen vaatii kärsivällisyyttä enemmän kuin jonkun biisin kuunteleminen tai aiemmin suomennetut Argonautit (2018), Sinelmiä (2019) ja Jane – eräs murha / Punaiset osat (2020). Vapaudesta on laajalla viiteosastolla varustettu teos, joka kartoittaa ja laajentaa ymmärrystä siitä, mikä on synnyttänyt edelliset suomennokset.

Kirjojen lisäksi Nelson on synnyttänyt lapsen, jonka kanssa raittiina eläminen kasvattaa merkitystään jopa lähdeteosteon ohi – yhtä hyvin kuin aiemmat ryyppäämiset, seksielämä sekä työt opettajana ja tutkijana.

▪▪▪

Torstaina ympäri maata järjestettiin Demokratian puolustusdialogeja, joita koordinoivat Sitra, DialogiAkatemia, Erätauko-säätiö, valtioneuvoston kanslia ja valtiovarainministeriö. Kuopion dialogiin sain osallistua taidemuseolla, jossa olivat mukana kokoonkutsuja Savonia ammattikorkeakoulun kansainvälisten palveluiden TKI-asiantuntija Jyri Wuorisalo, taidemuseon johtaja Anna Vilkuna, musiikkikeskuksen johtaja Katariina Kummala, kulttuurihistoriallisen museon intendentti Tytti Räikkönen ja Savonian palvelumuotoilun lehtori Seppo Koponen.

Koordinoijat tiivistävät asiansa näin:

”Demokratia tarvitsee juuri nyt puolustajia! Demokratian puolustusdialogit tarjoavat mahdollisuuden kokoontua käsittelemään rakentavasti käsillä olevaa kriisiä ja pohtia keinoja vahvistaa demokratiaa omassa yhteisössäsi, Suomessa ja maailmanlaajuisesti. Keskustelun aiheen voi kytkeä juuri teidän yhteisöllenne tärkeään demokratian puolustamisen aihepiiriin. Päivän tavoitteena on suuri määrä eri toimijoiden eri puolilla Suomea ja Eurooppaa järjestämiä dialogeja, joissa keskustelijat pääsevät käymään monimuotoista keskustelua, kuulevat toistensa näkemyksiä, madaltavat raja-aitoja eri käsitysten välillä, oivaltavat uutta, jakavat havaintoja ja rakentavat yhdessä näkyä siitä mitä demokratian puolustaminen eri yhteyksissä käytännössä merkitsee.”

Dialogia käytiin Erätauko-menetelmällä (https://www.eratauko.fi/) ja Kuopiossa teemana oli Kulttuuri osana kokonaisturvallisuutta. Kokonaisturvallisuudella koordinoijat tarkoittavat ”suomalaisen varautumisen yhteistoimintamallia, jossa yhteiskunnan elintärkeistä toiminnoista huolehditaan viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyönä”. Kokonaisturvallisuuden ydintä on kestävän tulevaisuuden rakentaminen niin, että kulttuuri nostetaan kulttuuriperinnön ja henkisen kriisinkestävyyden merkittäväksi lähtökohdaksi.

Ripeästi muuttuvassa maailmassa dialogikielellä sanottuna: ”Sivistys on muutosvoima kohti kestävää ja vastuullista kokonaisturvallisuutta.”

Kuopion dialogissa kulttuuria määriteltiin useammalla tavalla päätyen samaan kuin kirjailija ja kansanedustaja Marko Kilpi kolumnissaan Savon Sanomissa (15.6.2022):

”Viimeistään nyt olisi hyvä ymmärtää kulttuurin merkitys kokonaisturvallisuudessa. Kulttuuri ylläpitää ja vahvistaa henkistä resilienssiä, ja sen on äärimmäisen tärkeää varsinkin kriisiaikoina. Kulttuuri on äärimmäisen tärkeä selviytymistyökalu.”

Samassa lehdessä uutisoitiin tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkoselle luovutettu ehdotus kulttuurialan toimijoiden toiveista eli 30 miljoonan lisärahoituksesta. Käytännössä veikkausvoittovarojen menetyksen kompensointiin ei riitä rahaa, ja valtion kokonaisturvallisuutta lisäävänä työkaluna käytetään kulttuurin sijasta aseostoja.

Palkattomassa dialogipuheessa roolikseni jäi lähinnä taiteen tekijän näkökulma, ja ehkä jota kuta muuta kuin byrokraattia olisi tarvittu jo puolustusdialogin määrittelyä laadittaessa. Kulttuuria ja sivistystä sen osana, luojana ja päämääränä pidetään usein myös taiteen tehtävänä. Taidetta ei tehdä irrallaan yhteisöstä ja yhteiskunnasta, mutta taiteen olemassaolon ehtona ei tarvitse olla kulttuurin, sivistyksen, turvallisuuden tai demokratian puolustaminen.

Vaan ehkä onkin päinvastoin, ajattelen luettuani Maggie Nelsonin esseen ”Taiteen laulu”. Rikkomalla taiteilijan vapaudella mielikuvaamme esimerkiksi sivistyksestä, ei toisaalta oteta vastuuta mistään, ei edes tulevaisuudesta, ja toisaalta taidetta ei sen takia käytetä – tai voi käyttää – vain välineenä vaikkapa demokratiapuheen edistämiseen.

Ehkä taiteella voisi olla vain näyttöarvo? Ai, tällaistakin on: elämä on ihmeellistä; toisenlaisiakin elämisentapoja on olemassa. Kun taiteen tekijä etsii jotain haurasta ja hankalaa, möyhentää maailmaa sisuksissaan kuin ruokaa, teoksen ei välttämättä tarvitse olla muuta kuin ”merkki siitä, että olemme, tai joskus olimme, elossa”. (Vapaudesta, 96–97.)

Toisaalta, jos taiteilijan työksi ja tehtäväksi sovittaisiin kulttuurin, sivistyksen, turvallisuuden ja demokratian puolustaminen, tolkun veronmaksaja saattaisi suhtautua suopeammin esimerkiksi 30 miljoonan lisärahoituksen myöntämiseen.

Lisäinfoa: https://www.sitra.fi/tapahtumat/tule-mukaan-demokratian-puolustusdialogeihin-28-4-ja-9-6/ 

▪▪▪

Kuppiin en ole sylkenyt, muut huumeet eivät ole juuri ottaneet kyytiinsä. Eikä huumekirjallisuus, jonka edustajista Nelson rakastaa monia (Kerouac, Michaux, Rimbaud…), mutta häntä ”ei ole koskaan lakannut ihmetyttämästä, että heidän teoksiaan pidetään macho-vapautuksen sanansaattajina, vaikka niiden sanoja ja ajatuksia tarkemmin luettaessa monissa kuvataan nöyryyttämisen, pakon ja penetraation kokemuksia”.

Huumekirjallisuus on Nelsonin mielestä usein pohjimmiltaan tavattoman säälittävää. Mutta kumma kyllä, mitä säälittävämpää maskuliinisuus, sen sankarillisemmalta se saattaa vaikuttaa (”ajatellaan vaikka Karl Ove Knausgårdin vastaanottoa: Taisteluni luotaa säälittävän maskuliinisuuden uusia syvyyksiä suhteessa alkoholin aikaansaamiin nöyryytyksiin…”)

Mies ei kuitenkaan ole synnynnäisesti säälittävä, vaan miehen on tehtävä jotain ollakseen säälittävä; on siis vedettävä viinaa nauttiakseen siitä, että myöntyy alistuvaksi subjektiksi. Herruutensa vapaan tahdon menettääkseen on alistuttava huumeelle ja tämä vallan menetys synnyttää miehisen nautinnon mahdollisuuden.

Ehkä toisen tuopin tilaamisen salaisuus liittyy edelliseen, mutta myös miehiseen masokismiin, jota en ilman Nelsonin huume-esseetä olisi yhdistänyt parhaillaan lukemaani Ryookanin erakkorunouteen Kai Niemisen suomentamassa valikoimassa Huoletta ja hölmönä (2022).

Nelson lainaa kriitikko Barbara Johnsonia, joka on kysynyt Baudelairesta: ”Miksi miehinen masokismi on se salaisuus, jonka säilyttäminen on lyyrisen runouden tehtävä?”

Miksi japanilainen mies Ryookan erakoitui, nautti nälästä kerjäämällä ruokansa ja valitti yksinäisyyttään itse rakentamallaan saarella? Entä miksi minä nautin näistä masokismin kuvauksista niin, että ne synnyttävät uusia runoja? Kuten eilen:

 

Tuuli hiljenee, pilvet vaeltavat

taivas kirkastuu. Pääkin on

kirkas; maailma on ilman

päämäärää.

 

Nyt lepään tässä

kaikki menneet; yksin kielo

tuoksuu saaressa.

Vedestä nousee kivi kaveriksi.

 

PS

Valokuvan kanssa runo ”Tuuli hiljenee” on julkaistu Instagramisa.

Viimeistä viedään

 

Aukeamittain värillisenä tulostetun vedoksen Näköalasta Haminavuorelle sain kustantajan Kulttuurikulmasta samalla reissulla, jolla olin jakamassa viimeisen kerran kirjailijoiden, kääntäjien ja taidejournalistien työskentelyapurahoja Valtion kirjallisuustoimikunnassa.

Tuskin puolet omista esityksistä meni yhteiskeskusteluun, mikä kertonee yhtä paljon hakijoista kuin minusta, mutta varsinkin siitä, miten monimutkaisesta palapelistä on kyse: laatu, työsuunnitelma, rahoitus, laji, sukupuoli sekä -polvi, alueellinen tasa-arvo jne.

Kun esimerkiksi kirjan laatua et mittaa millään muulla tavalla kuin lukemalla, et ehdi edes selata kaikkia apurahan anojien kaunokirjallisia teoksia, joista osa on postitettu toimikunnan jäsenille. Siksi tarvitaan ne yhdeksän muuta lukijaa, vapaaehtoista, ja näköjään kaikki yhtä innokkaita kirjahyllynsä täyttäjiä.

Ja jos joku ei tätä tiedä (epäilen että sellaisiakin on, koska ruksia ei osata vieläkään laittaa joka ruutuun: 1/2-, 1-, 3- ja 5-vuotinen, vaan liian moni tahtoo edelleen vaikeuttaa tälläkin tavalla toimikunnan työtä) lainaan osin kirjailija Markus Leikolan fbookin julkista postausta (5.4.2022) siitä, kuinka Valtion kirjailija- ja kääntäjäapurahalautakunta päätyi ratkaisuihinsa.

” Vaikka päätökset näkyvät ulospäin vain rahaa saaneina tai ei saaneina, muutama sana siitä, miten työ eteni niille, joita asia kiinnostaa... Kirkkaat ja ylivertaiset tähdet erottuvat helposti. Näytöt on annettu ja työsuunnitelmasta käy ilmi, mitä on tarkoitus tehdä - siitä voi myös helposti päätellä, että nyt on syntynyt idea teokseksi, joka on takuuvarmasti merkittävä lisä suomalaiseen kirjallisuuteen. (Lautakunnan ei tarvitse tehdä kustannuspäätöksiä, ei miettiä mikä myy, ei miettiä monia muita sellaisia asioita, joita muiden täytyy miettiä päätöksiä tehdessään.) Yhdistelmä ideaa ja uskottavuutta sen toteuttamiseen siis - helppo myöntää.

Asteikon toisessa päässä ovat kepillä jäätä -yritykset, muutaman rivin työsuunnitelmat sekä niin sekavat sepustukset, ettei niistä ota mitään selkoa. Hakijoiden joukossa on aina myös jokunen, jonka hakemus ei täytä hakuilmoituksessa mainittuja kriteerejä. Helppo olla myöntämättä.

Suurin huomio kohdistuukin keskikastiin, jota Gaussin käyrän mukaisesti oli tänäkin vuonna 686 hakijasta paljon. Lähtökohtaisesti kaikki lautakunnan jäsenet ovat joka ikisen hakijan puolella. Mutta koska lautakunnalla on myös velvoite pyrkiä siihen, että saajien jakauma ei olisi vinoutunut kirjallisuusgenrejen, kirjoituskielen, Suomen maantieteen sekä sukupuolen suhteen, juuri tässä kohdin ketkä viimeisenä ovat saajien joukossa ja ensimmäisinä ei-saamassa, harjoitetaan myös tätä demografista ja taustatekijöiden harkintaa. Korostan: ei siis ehdotonta tasajakoa, vaan vinoutumisen välttämistä. Taiteen sisäiset kriteerit ratkaisevat, mutta tässä ylemmässä keskikastissa hakemukset nyt vaan ovat hyvin tasaväkisiä. Vielä: vaikka proosan tekemiseen oli ylivoimaisesti eniten hakemuksia (poetiikka sekä lasten- ja nuortenkirjallisuus seuraavaksi suurimpina ryhminä) ei se tarkoita sitä, että hakemusten tason jakauma tai myöskään se kohta, josta myönnöt pantiin poikki, eroaisi niistä ryhmistä, joissa hakemuksia oli todella vähän. Eli esimerkiksi ahvenanmaalainen ruotsiksi esikouluikäisille kirjoittava lastenkirjailija ei saa rahaa sen helpommin tai vaikeammin kuin helsinkiläinen dekkaristi tai lappilainen eräkirjailija. Kaikissa ryhmissä - oikeammin, kaikkia taustatekijöitä vasten - hakemuksissa oli loistavia, keskitasoa sekä heikkoja. Joissakin genreissä hakemuksia oli yllättävän vähän.

Henkilökohtaisesti itseäni ilahduttivat kaikista eniten sellaiset toisinkoisen tekijät, joista en ollut ikinä kuullutkaan ja joiden sekä esikoiset että suunnitelmat seuraavaksi kirjaksi olivat todellisia helmiä. Näitä ei ollut montaa, mutta kuten viime vuonnakin, sitäkin pökerryttävämmän hienoja! Heidän mahdollisuuksiaan edistäessään tiesi ei ainoastaan olevansa yhtenä lautakunnan jäsenenä jakamassa tämän jakokierroksen rahaa, vaan potkaisemassa ihmistä kohti erittäin lupaavaa - eikä silti helppoa - ammattikirjailijan uraa.”

Korjaukset Näköalaan lähtivät tänään taittaja Satu Enstedtille. Viimeiset viilaukset valokuvarunojen kokoelmaan sain tehdä pohjoisen Kallaveden Vuoriperän saaren näköalassa Haminavuorelle.

PS

Vielä muisto näistä synttäreistä lämmittää mieltä. Runoilija Jyrki Heikkinen kutsui runoilemaan Valkeisenlammen rannan Puškinin patsaalle 4. kesäkuuta. Lauantaina juhlittiin sunnuntain puolelle asti, vaikka Pusselin syntymäpäivä tuli vastaan vasta maanantaina 6.6.

Valkeisella Heikkiseltä kuultiin kantaesitystä runosta ”Koivut niin valkeat”, ja sen jälkeen ilma oli avoin (Open Mic) tosin ilman mikkiä kenelle tahansa.

Puškin-blogissa julkaistut Ukraina-runot setä Googlelta, Seija Hämäläiseltä, Tommi Kauppiselta ja Silja Riitta Laiturilta esitti näyttelijä Kaisla Pirkkalainen. Keväisessä piknik-hengessä Puškinin syntymäpäiviä on juhlittu vuodesta 1994 lähtien.

Minnan päivän etkot ja Canthin juhlinnan loppu

 

Minnan päivän juhlinnan voi aloittaa Jyrki Heikkisen runolla ”Oodi Minnoille” ja lopettaa lainauksella Markku Eskelisen esseekirjasta, jossa Minna Canthin proosatuotanto todistetaan auttamattoman yksinääniseksi kertakäyttötekstiksi.

Heikkiseltä runon tilasi Minna Canth Kuopio ry esitettäväksi Minnan päivän etkoilla 4. toukokuuta 2022. MC Kuopio aikoo tehdä tilausrunosta perinteen niin, että Heikkinen saa valita sen tekijän, jolta tilataan seuraava Minna Canthin patsaalla esitettävä ”Oodi Minnoille”.

Ensimmäisen kantaesityksen oppina oli ainakin se, että patsaalle tarvitaan äänentoisto. Autojen, junien ja kaupungin melu ylittää kevyesti kenen tahansa äänen, mikäli hän ei ole saanut koulutusta armeijan upseeripuolella. Noin kymmenen hengen yleisön joukosta löytyikin Pentti Puustinen, joka entisenä kuopiolaisten tuntemana musiikkikauppiaana ja nykyisenä soitinten ja äänentoiston lainaajana, lupasi tulla kajarin ja mikin kanssa juhlimaan seuraavaa Minnan päivää.

 

Jyrki Heikkinen: Oodi Minnoille

Jotain tuolta kaukaa aina näkyy

 

Opetella ulkoa yksi solmu

kohteliaisuus

epätodennäköisellä kielellä

tulusten käyttö viimassa

astua maisemaan laahusten

voittoisaan kahinaan

kuplivaan kristallisaliin

 

hetki sitten peilissä

varjo ui virran pohjakiviä pitkin

kuin rauhallinen hengitys räsymatolla

eletty mutua

aineen hapuilua ja

tuuli avaa ovesi puhelin soi eteisen pöydällä

ahkeruus, tuo kovan onnen kyytimies

ajaa rallatellen

historian ojaan

 

ja katso,

kirjoitus ohenee aikojen usvaan ja sanat

pienenevät nopeasti ja

lopulta katoavat

jos ei niitä lausuta ääneen

sano sinä mikä on pientä

mikä on suurta

osua kohdalleen hullun tuurilla

tulla omakseen

olla yksi ja sama ainutkertainen

pöydälle avatun mandariinin

heittovarjo

 

ja liina kasvoillaan nukkuu jumala

asiat jotka olisivat voineet olla toisin

asiat jotka ovat toisin

ja kaaoksen aironveto verkkaan nukkuu

ja ei nuku silmät auki liinan alla

hiukset hajallaan laskee

teonsanoja

ja kaikki luettuaan

kutina leviää olevaisiin

 

ajatella

ajatella yhtä ajatusta

ja istua niin pitkään aloillaan

hiljaa

mitään muuta tekemättä

kunnes hämähäkki liikahtaa paidan alla

taikinan tuoksu irtoaa iholta

ehkä tervehdyksen tuo tällä kertaa

kadotettu, löydetty

taivaallinen kellojen helinä

joutavan henkäys jokin

tuolta kaukaa aina näkyy

 

opetella uusi käsiala

suurella vaivalla

sitten myöhemmin

yrittää muistaa kuhmuraista polkua

omaa nimeä

varjojen leikkiä polulla kasteiselle

apilaniitylle jonne

sinuutesi hämmästyttävä emäalus

laskeutuu universumin oravanpesästä

hidasta riemua kipinöiden

kuin keväinen aamunkoi

 

”Tarkentunutta kuvaa kirjailijahahmosta olisi hyvä täydentää kriittisellä tutkimuksella Canthin proosateosten kielestä ja kompositiosta (4), joiden yhteisvaikutus ei häikäise. Proosahistoriassani kirjoitin asiasta mm. näin: ’Canthin proosassa juonet, henkilöt ja henkilöiden väliset suhteet ovat selkeitä ja helposti ymmärrettäviä samoin kuin sisällön läpinäkyvän tarkoitushakuiset painotukset. Tämä tekee valtaosasta Canthin proosatuotantoa kertakäyttöproosaa, jolle naisten juridisen, poliittisen, sosiaalisen ja kulttuurisen aseman paraneminen on asettanut koko joukon parasta ennen -päiväyksiä.’ (Raukoilla rajoilla, 158). Lisäksi Canthin kieli on auttamattoman yksiäänistä verrattuna Seitsemään veljekseen; siinä eivät aikakauden sosiolektit ja diskurssit vahingossakaan törmää toisiinsa ja purkaudu kiinnostavien erojen ja yhtäläisyyksien sarjoiksi, kuten eivät monella muullakaan realistilla. Myös Canthin etäisyys Maria Jotunin understatementin hallitsemaan kieleen on huomattava.” 

(Markku Eskelinen Kolmen kehän sirkus 2022, 69)

Välissä, välillä välitin runoa "Maan ja taivaan välissä"

 

Kuopion museon vanhan puolen remontin valmistumista juhlittiin torstaina 12. toukokuuta 2022. Välissä, välillä välitin avajaisissa noin 11 minuuttia runoa, joka on Talon tarinan toinen osa.

Ensimmäinen runo ”Kantti kertaa kantti” julkistettiin koronan takia videona Kantin uuden puolen vihkiäisissä viime vuonna.

Toinen tilausruno ”Maan ja taivaan välissä” sai nimensä Charles Sandisonin teoksesta ”Taivaan ja maan väliset”, joka löytyy joka hetki uutena Kantin uuden osan seinältä.

Runon ”Maan ja taivaan välissä” kirjoitin Sandison uuden teoksen ja vanhan Juho Rissasen freskon Rakentajat väliin siinä toivossa, että talon molemmat päät tulisivat mukaan tarinaan.

Runon ensimmäinen liuska meni näin:

MAAN JA TAIVAAN VÄLISSÄ

Kuopion museolle 2022

 

1

Vähänkö on seinä edessä

betonitaivaassa 

kirjaimia kuin runoilijan päässä.

 

Harmaanvalkoisessa eksymisen seinäoppaassa

digihiiret raatavat vuorivaikutteisessa pelissä

kuten Nilsiän miehet Rissasen freskossa. Taiteilijan koodi

ohjaa ja videotykki valaisee mikä meidät toi tähän –

joka hetki vanha ja uusi Sandisonin 2000-luvun teoksessa.

 

Taivaan ja maan väliset herättää sementin. Viileät suut

imaisevat vaeltavat bitit avaruus

tulostaa kummat kuvat, sanattomat sanat kysyvät:

Tarvitaanko maassa mitä ja mikä on taivaan suoja

sadan vuoden päästä?

                   Tavataanko paratiisissa vai luetaanko jälleen

kirkkovene museotavaraa siinä missä sanakirjalla vain

                                                     museoarvo.

2

Museo juontuu museionista

taiteen ja tieteen pyhästä paikasta 

                                                                                             muusien kukkuloilla lähempänä jumalia

Uudistuneessa museossa tapasin
vanhan tutun Maaningan
pojan, jonka Ahti Rytkönen
kuvasi 1920-luvulla.

"Samaan aikaan kun kirjoitin Pispalassa toista kokoelmaani, pidin tamperlaisessa Galleria Nykyajassa valokuvanäyttelyä, jossa oli kaksitoista kuvaa, ja se kolmastoista löytyy Kahdentoista kuvan (1986) kannesta. Leikatessani sanomalehden radio- ja tv-sivulta Ahti Rytkösen 1920-luvulla ottamaa kuvaa Maaningalta en tiennyt, että kuvassa oli Veli-Antti Miettinen, joten jokin minua pisti silmään - ilmeisesti tuntemattoman outo lakki, josta tiesin kuolevani: Hän seisoi nulipää sängen laidassa/ kiven päältä jos ei horju särki/ näkee lepikon takaa hopeista, järvi se on."

(Kuusikirja, 2008, 194-195.)

PS

Osuuskunta Sataman Tarmo, joka hoitaa muun muassa Rosebudin kirjakauppaa kauppahallissa, täyttää 10 vuotta lauantaina 14. toukokuuta 2022. Synttärijuhlilla ravintola Sampossa välissä, välillä välitän sekä ensimmäisen että toisen Kuopion museon tilaaman runon.