Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet

 

Parhaita esimerkkejä valokuvarunoista löytyy Ted Hughesin ja Fay Godwinin teoksesta Remains Of Elmet. A Pennine Sequence, Faber & Faber 1979.  Ainakin Michael Nottin ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry 1845 –2015 mukaan Hughesin ja Godwinin yhteistyön tulokset täyttävät Valokuvarunouden manifestin (2016) pakotteista suurimman osan.

Uutena kauniisti painettu mustavalkea valokuvarunokirja on maksanut 7,95 puntaa, Suomessa 119 markkaa. Amazonilta teoksen saisi käytettynä kovakantisena 45,97 dollarilla ja kirjastosta kaukolainaksi kolmella eurolla. Suomen kirjastoista Elmetiä löytyy kolme kappaletta. Kuopion Varastokirjaston Elmet on poistettu Joensuun korkeakoulun kirjastosta.

Runoilija Ted Hughesin (1930–1998) synnyinseutu Elmet oli matalahkon Penniinien vuoriston villi, metsäinen kolkka, kunnes teollinen vallankumous täytti maan kaivoksilla ja tehtailla. Tänä päivänä teollisuus on pantu pakettiin ja seutukunta on kuollut: ”The End has come.” 

Hughes kirjoitti runot valokuvaaja Fay Godwinin (1931–2005) otosten innoittamana. Runot ja kuvat toimisivat myös itsenäisinä teoksina niin, että yhteistyön jälki täyttää vähintään Robert Crawfordin ja Norman McBeathin Valokuvarunouden manifestin viisi ensimmäistä pakotetta.

Sen sijaan yllätykset, jos niitä on, hiipuvat kuvien piktorialistiseen kauneuteen. Siisteinä jatkuvista vedoksista maaseudun kuolemaa ei erota. Ehkä runotkin taipuvat enemmän nostalgian kuin realismin puoleen: ”Before these chimneys can flower again/ They must fall into the only future, into earth.”

Näillä säkeillä päättyy Hughesin runo ”Lumb Chimneys”, jonka viereiselle sivulle on istutettu Godwinin kuva lehtipuumetsästä. Yllätys ei ole, että pusikon keskeltä nousee tiilipiippu. Kun otsikko ja otos kuvittavat toinen toistaan, manifestin 9. pakote ei toimi.

Yli sivun mittaiset runot on karsittu, joten runokuvaparit toimivat yhtä kohteliaasti kuin näyttelytiloissa on tapana käyttäytyä. Aukeamittain jatkuvaa parirytmiä rikkoo muutama pelkkien kuvien ja runojen sarja.

Kirjan loppuun on lisätty kuvien kuvauspaikka ilman ajoitusta, joten 11. pakote täyttyy osin. Ja viimeinen pakote, kuvan ottamishetken haikumaisuus, toteutuu useammin hiljaisuuden kuin liikkeen osalta; stillness ja movement kuvasivat imagisti Ezra Poundille haiun tavoittama hetkeä.

Pastoraalisessa kansikuvassa voi nähdä haikumaisen hetken piirteitä, kun Heptonstallin maisemaa valaisevat pilvien takaiset säteet. Ihminen ja eläimet ovat paikallaan, vain luonnon osasina, aivan kuten Ferdinand von Wrightin maalauksessa Näköala Haminalahdelta (1853).

Jos von Wrightin maalauksessa purjevene Laivonsaaren päässä viittaa kulttuuriin, yhtä hyvin Godwinin kansikuvassa silmään pistää horisontin rikkova linnamainen rakennus. Mutta viereisen sivun runon ”Heptonstall Cemetryn” hautausmaan sijasta erotan kuvan etualalta valkoisen kauneuspilkun. 

Se on vasikka, siitäkään ei mainita runossa.

Onko tässä aukeama, joka katsottuna ja luettuna edes ja takaisin luo jonkin kolmannen teoksen? Kun tuuli tulee kukkuloiden takaa ja auringon säteet levittävät siipensä, vainajatkin heräävät, löytävät siipensä ja kuin joutsenet katoavat Atlanttia kohti. 

Uskomaton hetki.

 

Heptonstall Cemetry

 

Wind slams across the tops,

The spray cuts upward.

 

You claw your way

Over a giant beating wing.

 

And Thomas and Walter and Edith

Are living feathers

 

Ester and Sylvia

Living feathers

 

Where all the horizons lift wings

A family of dark swans

 

And go beating low through storm-silver

Toward the Atlantic.

Valokuvarunouden 12 neuvon manifesti Skotlannista

Skottirunoilija ja professori Robert Crawford ja valokuvaaja Norman McBeath ovat julkaisseet Valokuvarunouden manifestin (Photopoetry: A Manifesto). Yhteistyön pakotteiden lisäksi valokuvarunouden ystäville ja tekijöille jaetaan muutamia neuvoja.

Manifesti on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016) ja netissä:https://tallisalevelphoto.weebly.com/an- introduction-to-photopoetry.html

1. Runot ja valokuvat tukevat toisiaan epäsuorasti.

2.  Valokuvarunous on mielenkiintoisempaa ja tempaa mukaansa, kun valokuva ei ole runon kirjaimellinen kuvaus; samoin kuin jos runo ei ole valokuvan kirjaimellinen kuvaus.

3. Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina.

4. Yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.

5. Jos runoilija ei ole ottanut valokuvia tai valokuvaaja kirjoittanut runoa, valokuvan ja runon yhdistäminen edellyttää yhteistyötä. Toimiva yhteistyö on kuin läheinen ihmissuhde: onnistuneessa runon ja valokuvan yhdistämisessä kumpikin toimii itsenäisesti, mutta on riippuvainen toisesta.

6. Yhteisteoksen pitäisi näyttää eikä selittää. Tämä on avain lukijan mielenkiinnon herättämiseen.

7.  Yhteistyössä olisi oltava valmiutta yllätyksille, intuitiolle, joka auttaa valintoja ja antaa lisävoimaa.

8.  Yhdistävien säikeiden lisäksi teoksessa saisi olla eri suuntaan vetäviä voimia, jotka samalla liittyvät pääjuoneen.

9.  Valokuvan on toimittava itsenäisenä teoksena ilman muuta otsikointia kuin runon kieli.

10. Pitkän runon ja valokuvan välinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin lyhyen runon ja valokuvan välinen; jälkimmäinen pari toimii parhaiten näyttelyissä.

11. Aina halutaan tietää, missä valokuva on otettu, mutta valokuvarunouden mielikuvituksellinen voima menetetään heti, kun tieto kerrotaan.

12. Haiku on lähinnä sulkimen ääntä.

Museorunot. Uusia valokuvarunoja 2023

Uudistuneessa Kuopion luonnontieteellisessä museossa tapasin vanhan tutun Maaningan pojan, jonka Ahti Rytkönen kuvasi 1920-luvulla.

"Samaan aikaan kun kirjoitin Pispalassa toista kokoelmaani, pidin tamperlaisessa Galleria Nykyajassa valokuvanäyttelyä, jossa oli kaksitoista kuvaa, ja se kolmastoista löytyy Kahdentoista kuvan (1986) kannesta. 

Leikatessani sanomalehden radio- ja tv-sivulta Ahti Rytkösen 1920-luvulla ottamaa kuvaa Maaningalta en tiennyt, että kuvassa oli Veli-Antti Miettinen, joten jokin minua pisti silmään - ilmeisesti tuntemattoman outo lakki, josta tiesin kuolevani: Hän seisoi nulipää sängen laidassa/ kiven päältä jos ei horju särki/ näkee lepikon takaa hopeista, järvi se on."

(Kuusikirja, 2008, 194-195.)

Yleisradion Kokkilive ja Jälkityhmät

"...ja komeat nuorukaiset kirjailluissa mekoissa ja sorokka-päähineissä kumartelivat itkiessään ilosta... Kehityksen kehittyessä hotellinetin näyttö valehteli aina vain sujuvammin. Ja mikä idän ja lännen välille eron teki, jos ajatteli EU-huijareita ja Guantanamon vankileirin kiduttajia. (Venäjän metsästäjät, 143)

Koko ajan lisätään jotain ja vatkataan vähän. Mitä se on? Ei edes ruokaohje, jossa neuvotaan vatkaamaan riittävästi, vaan Yleisradion kulttuuriohjelma.

Miksi ei edes vatkata, ymmärtää, kun katsoo Kokkiliveä eli Ylen Kulttuuricocktailia ja kulttuuritoimituksen päällikköä, joka puolustaa kulttuurin saamia yritystukia aamuteeveessä. 

Sitten toimittaja Oskari Onninen vastustaa myös kulttuurin yritystukia siinä missä muitakin yritystukia, koska tuloksia ei mittaa kukaan.

Kun Onninen ihmettelee, miksi yksikään kulttuuritoimitus ei tee tästä juttua niin kuin taloustoimitukset tekisivät, muusikko Paleface komppaa vieressä. Hän toivoo, että joku kulttuuritoimituksen päällikkö ottaa Onniseen yhteyttä ja tilaa freelancerilta laajan jutun aiheesta.

Ja mitä tekee päällikkö, joka aloitti yritystukia ylistämällä. Ei sano mitään, ei ainakaan tilaa juttua. Ehkä hän ei tiedä, että on Suomen suurimman kulttuuritoimituksen keittiömestari.

Kun kaikki viisaus näissä Ylen aamu- ja kulttuuriohjelmissa vatkataan velliksi Pasilan mäellä mahdollisimman kiireellä kädellä ja niistä aineksista, jotka sattuvat olemaan lähinnä Pasilan mäkeä, kulttuurin torstaisen jälkiviisastelun nimi voisi olla Jälkityhmät Jälkinäytöksen sijasta.  

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa

Kangasniemen suojeluskuntalon Pirtin projektorihuoneesta löydetty filmin palanen Kangasniemen Aino -näyttelyä kuvatessa kesällä 1985.

”Kaikki on elokuvaa” Jorma Kaparin runon mukaan, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa.  Jos runoilija käyttää sanaa elokuva, tuskin syntyy elokuvaruno, kuten selviää Vesa Rantaman Kaikki on elokuvaa -antologian arvostelusta (HS 14.10.2023). 

Rantama viittaa pelirunouteen, jonka käsittely saati määrittely on jäänyt yhtä epäselväksi kuin elokuvarunous. Uusista tekijöistä kriitikko mainitsee V. S. Luoma-ahon ja Kristian Blombergin, joiden teokset tarjoaisivat alustaa ”elokuvallisuuden syvällisemmälle käsittelylle”.

Syvällisemmin kyse on siitä, miten runous elää taiteidenvälisyydestä.  Kirja on yhä runouden kivijalka, mutta esimerkiksi runoilija ja kriitikko Virpi Alasen mielestä yhtä tärkeää ”runoudelle on liikkua ja etsiä” ja ”sille on luontevaa jatkua taiteidenvälisesti”. 

Antologiassa Suo, kuokka ja diversiteetti (2018) Alanen esittelee kokeilujaan kuvan ja tekstin välimaastossa. Alasta kiinnostaa erityisesti tekstin ja kuvan sekoittuminen, ja kun tietokone ei riittänyt, hän otti kynän ja synnytti poeettisia eläimiä, kirjoituksen ja kuvan välihahmoja.

Julkaisukanavana Alanen on tarkastellut Instagramisa aktiivisten taiteilijoiden sekatekniikkoja, kuten Andrea Laybauerin makrovalokuvia, Mister Caitilinin virkkauksia ja Sabine Broschen poltettuja kirjansivupapereita. Huimana näköalana Alanen esittää, että lukutaitomme ei olekaan suppenemassa vaan diversiteetti on laajenemassa pelien, somen ja digivirtojen maailmassa.

Entä jos ”ihmiset ovatkin laajasti oppimassa kaikin aistein lukemaan maailman poetiikkaa samantapaisesti kuin runoilija, joka voi ajatella ja aistia kaikkea runoutena”?

Videorunoutta kehittänyt J. P. Sipilä on vielä lähempänä kuin Alasen poeettiset eläimet sitä, mitä elokuvarunous saattaisi olla. Sipilä nojaa kehittämiinsä sääntöihin ja rajoitteisiin, joista ensimmäinen kieltää runon kuvittamisen videon keinoin. Videorunoutta ei ole runoilijan esittämän runon taltiointi yhtä vähän kuin valokuvarunoutta on kuvaan lisätty kuvateksti, joka säkeisiin jaettunakin kertoo, tarkentaa ja toistaa samalla tavalla kuin sanomalehtikuvaan liitetty teksti.

Sipilän tekemistä ohjaa myös Tom Konyvesin lyhyt teksti Videopoetry: A Manifesto, jonka mukaan ”videoruno on teos, joka muodostaa kokonaisuuden liikkuvan kuvan, tekstin ja äänen keinoin”.

Valokuvarunouteen sovellettuna ilman runoa ei ole valokuvarunoutta, johon eivät kuulu liikkuva kuva ja ääni. Runo taas voi olla aseemista, konkreettista tai perinteistä, mutta ei äänirunoutta. Merkittävin ero on aika, joka ohjaa videorunoa. Valokuvarunon kokijalla on vapaus pysähtyä, palata ja tarkentaa kuvaan tai tekstiin, kun taas videorunon yhtä hyvin kuin elokuvan pysäyttäminen tuhoaa liikkeen ja lopettaa äänen.

Lopulta Sipilän mukaan on kyse rohkeudesta, on ymmärrettävä väline ainoastaan osaksi ilmaisua. Paperin ja musteen tapaan video ei ole Sipilälle enää väline vaan hänen runoutensa tapa: ”Väline ei enää määritä muotoa. Teen seuraavaa teosta ajattelematta sitä. Se, mikä joskus saattoi olla kiinnostavaa välineen takia, on nyt kiinnostavaa runouden takia. Väline ei ole olemassa välineenä.”

Uudet sovellukset ja virtuaalitodellisuudet eivät oikeastaan merkitse mitään, kunnes kykenemme hävittämään välineen välineenä.  

(Lyhyempi versio tekstistä on julkaistu HS:n arvostelun kommenttina)

Erkki Pirtola kaappasi näyttelyn

Erkki Pirtola (1950 –2016) Kangasniemen Pirtin juhlasalissa 1985.

Suojeluskunta- ja nuorisoseuratalona palvellut Pirtti purettiin Suomen Aino -näyttelyn jälkeen. Jukka Joutsin silloiselta Kangasniemen kulttuurisihteeriltä Hannu Hyvöseltä saaman ja blogissaan julkistaman sähköpostiviestin mukaan Erkki Pirtola kaappasi näyttelyn ja omalta osaltaan vauhditti purkutöitä.

http://www.jukkajoutsi.com/kniemi20.html

”(Hannu Hyvönen, sähköposti 26.3.2010): En väistä vastuutani viimeisen taidetapahtuman aloitteentekijänä. Mutta kerronpa kuitenkin etten itse hyväksynyt Pirtin töhrimistä ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kulissien ym töhrimistä. Hankkeeseen lähtiessämme meillä oli Mörön taiteilijapariskunnan kanssa visio aivan toisenlaisesta tapahtumasta joka olisi voinut auttaa Pirtin pelastamista purkamiselta.

Pääkaupunkiseudun graffititaidesuuntausta vetänyt ja suoraan New Yorkista tapahtumaan tullut Erkki Pirtola kuitenkin otti täysin ohjat käsiinsä ja käynnisti töhrinnän enkä kyennyt häntä ja muita pysäyttämään.

Koko tapahtuma oli minulle hyvin traumaattinen kokemus ja kun huomasin että Pirtola rakensi tapahtumasta jonkunlaista kulttuurilegendaa ja oman uransa taidemeriittiä kirjoitin koko näyttelystä ”hyvin kriittisen kirjoituksen Taide-lehteen.
Mutta niin kävi, että taidetapahtuma vain vauhditti Pirtin purkua ja varmasti loukkasi paikallisia kulttuurihistorian ja vanhojen rakennusten ystäviä.
Nyt - tässä yhteydessä - lähinnä halusin kertoa oman näkökulmani tuohon 25 vuoden takaiseen juttuun.
terv. Hannu Hyvönen.”

Kielen työläinen. Nuoren Otto Mannisen elämäkerta

Otto Mannisen omakuva August Strindberginä 1899.

Pentti Lyly

Otto Manninen. Säkeiden runoilija

ntamo 2022, 303 s.

”Ja yhä uusia pilviä oli parhaillaan tulossa.”

Näin päättyy lehtori Pentti Lylyn kesken jäänyt Otto Mannisen (1872–1950) elämäkerta, jonka kirjallisuudentutkijat Hanna Karhu ja Tellervo Krogerus toimittivat kirjaksi.

Lylyn työ vaatii jatkoa samalla tavalla kuin Pekka Tarkan Nuori Aaro (2022), Aaro Hellaakosken elämäkerran ensi osa.

Yhtä hyvin kuin jää miettimään, mitä pilviä Mannisen elämään ilmaantui vuoden 1909 jälkeen, odotan Tarkalta toista osaa, jossa kerrotaan, miksi Aaro vaikeni runoilijana 13 vuotta rajoja rikkoneen Jääpeilin (1928) jälkeen.

Manninen vaikeni vielä kaksi vuotta pitempään Säkeiden toisen osan ilmestyttyä.

Hyvin toimitettuna Lylyn lyhyt elämäkerta muistuttaa klassikon syntymän 150-vuotisjuhlista, jotka livahtivat yhtä arkisesti kuin nuori mies elätti itsensä kirjailijana. Joulunakin piti suomentaa, kun esikoispoika otti vastuuta Kangasniemen synnyinkodistaan.

Kollega Eino Leinolla (1878–1926) oli vara juhlia, kun Manninen teki hänen työnsä. Hidas hautoja Otto taipui, sadan ja yhden laulun Eino taittui. ”Naikkosten Napoleon” muistetaan, ”Mannis-suhdanne meni ohi”, kuten Matti Kuusi totesi 1980-luvulla.

Viitenä kesänä nuoret miehet runoilivat Kangasniemellä, vaikka samaan aikaan taistelivat neiti Anni Swanista (1875–1958). Leino ei piilotellut tunteitaan, Manninen valloitti morsianta rakkausrunoilla, joiden piilomerkityksiä Lyly etsii kirjeistä. Hyvin haudotut runot julkaistiin esikoiskokoelmassa Säkeitä (1905), jonka jälkeen Otto ja Anni menivät naimisiin.

Alkoi toisten pilvien aika...

(Savon Sanomat 9.10.2023, 21)

Joutsenvalkoinen morsian Anni Swan Kangasniemellä 1906. Otto Mannisen otos teoksesta "Otto Manninen. Säkeiden runoilija".

Näyttelyn näköaloja Turun kirjamessuilla

 

Turun kirjamessuilla oli tarkoitus jatkaa neuvotteluja Kirjan talon Näköalaan liittyvästä näyttelystä, mutta johtaja Petri Tähtinen ei saapunut paikalle vartin esittelyyn, jonka sain pitää messukeskuksen toisen kerroksen Jukola-salissa, kiitos tuottaja Vilja-Tuulia Huotarisen.

Helsingissä messutellessa vuosi sitten törmäsimme, ja Vilja-Tuulialle tuli yllätyksenä, että tällainen runokirja on ilmestynyt, joten hän lupasi palata asiaan.

Parinkymmenen kuuntelijan joukkoon odotin myös Turun yliopiston tutkijaa Karoliina Lummaata, joka viestitti Oslosta tulevansa paikalle, jos on silloin Suomessa. Oslossa Lummaa oli parhaillaan lukemassa seminaariyleisölle englanniksi käännettyjä metsärunojani.

Kerro-kokoelman lintu- ja äänirunojen jälkeen Lummaa on tutkinut lähinnä Kuusikirjaa (2008), mutta myös ensimmäistä valokuvarunojen kokoelmaa Metsännenä (1990) artikkelissa ”Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa”.

Artikkeli on mukana teoksessa Ympäristönmuutos ja estetiikka (2022), jonka elektronisen version Suomen  Estetiikan Seura on julkaissut yhteistyössä Helsingin yliopiston kirjaston kanssa: https://helda.helsinki.fi/bitstreams/779ec539-b9aa-4760-b61e-8a1f18f5bedf/download

Artikkelin aluksi Lummaa lainaa Metsännenän runoa ”Kaikki maisemat kättelen saman seulan lävitse” ja pitää teosta tulkintana ihmisten tavoista käyttää ja ajatella metsiä:

Lainaamani kohta on ympäristöesteettisesti kiinnostava, koska se muotoilee ympäristöaiheista taidetta ja sen tutkimusta koskevan perustavan ongelman: taiteessa kuvattu luonto on samaan aikaan kuvaajan seulan läpi kulkenutta ja hänen ”kättelemäänsä”, siis taiteilijan havaitsemaa ja merkityksellistämää, ja kuitenkin tuo kuvattu luonto on myös olemassa oikeana, konkreettisena. Se on paikka, jossa todellinen lahorastas on pesinyt, ja havaittu maisema, johon kielellisesti esitettyä maisemaa voi verrata. Kuten Tossavaisen runo korostaa, todelliset paikat rastaineen ja pesineen vaikuttavat niistä kirjoittamiseen.

Paluumatkalla odotettiin tunnin verran Pieksämäellä Helsingin-junan saapumista. Pihalla tihuutti ja asemahallin kuppila on lopetettu, mutta murhetta kantamatta kirjailija Juha Hurme leikki viisivuotiaan poikansa Tuomaksen kanssa paloautolla. 

Kajaanissa isää ja poikaa odottaa kuukauden teatteriohjaus. Keväällä Hurme aikoo ohjata Kuopiossa, jonka edelliseen Agnes-sovitukseen Tuomakselta tuli idea trampoliinin käytöstä. Jos elon syrjässä rimpuillaan, soutelemme vielä todellisissa Näköalan maisemissa pohjoisella Kallavedellä.