6 + 6 = ⸙ ⸙

 

"Kuusi ei ole vain havupuu, se on myös sinun kuusi"

 

Katu niin leveä ja hiljainen

           autot pysähtyneinä.

Kaikki niin unta

kuin hengittäisi tähän nämä talot

ja tuonne kadun päähän kaksi kuusta

taivasta vasten merta toinen

sinulle.

(Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, WSOY 1972)

 

”Teoksen loppu on hyvin tunnistettavasti Huvilakadulla, jonka päässä ennen rantaa kasvaa kaksi kuusta. Sittemmin ne ovat saaneet vierelleen yhden, erilaisen kuusen lisää. Runossa katu sumentuu uneen, jonka puhuja tarjoaa kaivatun jaettavaksi… ’Kuusi’ ei ole vain havupuu, se on myös sinun ’kuusi’. Seuraava runo päättyy: ’En minä käännä päätä, se on kuu’.”

(Jonimatti Joutsijärvi: Mirkka Rekola. Elämä koko ajan käy ilmi salasta II, Into 2024, 38)

Yli-Juonikkaan kirja purkaa itse itsensä

 

Nimensä mukaisesti Jaakko Yli-Juonikkaan kirja Tuhatkaunokin tuho (Siltala 2024) on niin juonikas, että se tuhoaa itse itsensä. Eikä vain kirjailijan valitsemalla dekonstruktion eli purkamisen tarinalinjoilla vaan myös fyysisenä teoksena, kun Kuopion pääkirjastosta lainaamani kappale hajosi käsiin heti ensi lukemalla. 

Epäilen, että olin ensimmäinen sivunumerottoman, 1 265 grammaa painavan ja A4-kokoisen Tuhatkaunokin lainaaja ja lukija. Kun varsin ohuella langalla tehty koptisidos ei kestänyt ensimmäistä lukijaa, miten käynee seuraavalle lainaajalle.

Kustantaja Siltalan mukaan Neljä ratsastajaa -sarja huipentuu 650-sivuisessa Tuhatkaunokin tuhossa, joka ”palmikoi, bastardisoi ja romahduttaa Yli-Juonikkaan aiempaa tuotantoa ja jatkaa monien edeltävien teosten tarinalinjoja”. Näillä keinoin ”kirjailija etsii yhteyttä lukijaan, jolta peritään vanhoja velkoja”.

Vanhojen velkojen lisäksi tulee uusia, jos kirjasto komentaa ensilukijan korvaamaan tuhotun kirjan. Tai [Blokin] kuten kuuluu Tuhatkaunokin alaotsikko laminoidussa etukannessa. Yhtä ohuessa takakannessa on vain ISBN-tunnus. Painopaikkaa en löydä sisäsivuilta enkä kustantajan sivuilta, joten epäselväksi jää, kuka vastaa painojäljestä tai juoni – ehkäpä Yli-Juonikkaan avustamana – itse itseään purkavan koptisidoksen.

Jälkistrukturalismia

Kuopion pääkirjaston tiskillä lukijan harjoittamasta kirjan purkamisesta ei hermostuttu. Sidoksen vilkaisun jälkeen todettiin vain, että korjaamme tämän. Kiitos.

Tänään Suomen arkistojen, kirjastojen ja museoiden hakupalvelustakaan en löydä Tuhatkaunokin painopaikkaa. Sivuluvusta Finna antaa eri tiedot kuin kustantaja: ”noin 560 sivua useina numerointijaksoina : kuvitettu ; 30 cm.” 

Huomautukset: ”Osa sivuista ylösalaisin.”

Kaupungilla on myös kuultu, että netissä on video – tai Siltalan sivuilla on nähty liikkuvaa kuvaa – jossa Yli-Juonikas ja kirjailija Harry Salmenniemi eivät dekonstruoi painojälkeä vaan liimaavat kansikuvia Tuhatkaunokkeihin samalla tavalla kuin runoilija Tuija Välipakka lisäsi kuusen neulasen Saari josta olen poissa -kokoelman (2024) esilehdille.

Postpoststrukturalismia 14.10.2024

Kriitikko Ville Hänninen ei näe Tuhatkaunokin tuhossa kansia. Hänninen käsittää teosta määrittäväksi tekijäksi alaotsikon [Blokki], jolla hän tarkoittaa koptisidosta mainitsematta ”langoilla yhteen sidottua arkkinippua”.

Hänninenkään ei mainitse ”A4-kokoisen formaatin” painopaikkaa, mutta kertoo Parnasson 5/2024 Kirjan takana -palstalla Katri Astalan graafisen toteutuksen ja taiton tekijäksi. Kirjan poikkeuksellinen muoto syntyi kuitenkin keskusteluissa kustannustoimittaja Antti Arnkilin kanssa. Arnkilin mukaan:

Teos on niin säpäleinen, ettei se edes pysy jämptisti kasassa. Yksittäiset arkit vaikuttavat siltä kuin ne olisi vain kyhätty kokoon.

Pentti Saarikosken Hämärän tanssien draamallisuudesta

 

”Valamon ystävänä ja ortodoksina Kalle Holmberg lopetti ohjaajan uransa useamman kerran. Ideoita oli, ja työtarjouksia tuli teattereista niin, että ohjaaja ei osannut jäädä eläkkeelle, ennen kuin tuli se viimeinen niitti. Kun usko loppui, kaikki loppui. Holmbergin usko loppui, kun hän epäili menettäneensä kyvyn lumota työryhmä. 

Ritva ja Kalle Holmberg
Valamon hautausmaalla.

Kun on nähnyt Holmbergin esiintyvän yksin Kuopion kaupunginteatterin isolla näyttämöllä, tietää miten hän lumosi työryhmän lisäksi katsojan ja koko salin. 

Teatterieläin Holmbergiin verrattuna paperimies lähtee takamatkalta, mutta uskoni on vahva siihen, että Pentti Saarikosken runoelmasta Hämärän tanssit on mahdollista tehdä sovitus, näyttämöllinen esitys tai kuulokuva, josta nautimme vaikka seuraavilla Saarikoski-päivillä elokuussa 2025. 

Tai sitten todetaan, että Hämärä ei tanssi enää, kuten kuuluu Vesa Haapalan viidennen runoteoksen nimi (Otava 2019). Ikään kuin Saarikosken Hämärän tanssien (Otava 1983) päälle- tai sivullekirjoitetussa runoelmassa tanssin loppuun viittaavat säkeet:

raivoaan haukkovat lähiöt

hämärä ei tanssi enää

pimeä on pilkkonut valon

eikä puhdasta tilaa ole.

Onko ilmastonmuutoksen ajassa, puhtaan valon ja tilan puutteessa, aikaa runoelmien adaptaatioihin? Ja miksi palata juuri Hämärän tansseihin? Ja jos hämärää tanssitetaan, miten näyttämöllinen sovitus toimii suhteessa meidän antroposeenin hätätilaan; tästä hetken – ja hetkestä elävästä – suhteestahan esittävän taiteen lumossa on kyse.”

Näin alkoi alustus, jonka pidin Saarikoski-päivillä Valamon luostarissa 16. elokuuta 2024. Esitelmän jatkot on julkaistu esseenä Kritiikin Uutisissa 18. syyskuuta 2024.

Litania Pentti Saarikosken (1937-1983) haudalla Valamossa 16.8.2024.

Valamossa tein kaksi lisäystä, jotka eivät ole mukana esseessä. Kesällä saaressa tiskatessani kuuntelin näyttelijä ja kirjailija Johannes Lahtelan keväällä julkaistua elämäkertaa. Lahtela on esittänyt monologin Tiarnia-sarjasta, joka nettitarkistuksen perusteella koettiin Lahden Runomaratonissa ja Vaasan kaupunginteatterissa vuonna 2003.

Ohjaaja Heikki Huttu-Hiltunen puolestaan muistutti Facebook-kommentissaan, että näyttelijä ja ohjaaja Kimmo Kahra on tehnyt sovituksen Hämärän tansseista Vaasan kaupunginteatteriin. Teatterin listaamasta ohjelmistosta ei kuitenkaan löydy minkäänlaista merkintää esityksestä, ja näinhän näytelmälle joskus käy; teatterihistoriaa laadittaessa muutaman esityskuvan tai videon lisäksi arvostelut jäävät ainoiksi lähteiksi. Tällä kertaa arvosteluakaan ei löytynyt.

”Surun puusta puhun, koska se kuoli ensimmäisenä”

 

"Kaunein kaikista puista on minulle kuusi. Se on ainoa puu joka ikään kuin tietäisi mikä se on."
(Pentti Saarikoski: Euroopan reuna, 40)

Valamossa kävin kesäseminaarissa 1987. Samana vuonna aloitin kulttuuritoimittajan työt Savon Sanomissa. Luostariin johtavassa kuusikujassa pääsin kuvaamaan säveltäjä Arvo Pärtiä, jonka vaikutuksen alaisena olin runoillut Pispalassa kolmatta kokoelmaani Hevoskomppi (1988). 

Samalla reissulla kävin Pentti Saarikosken haudalla. Omalla kameralla (Pentax KM) hautausmaalle johtavan hiekkatien varrella poltin firman mustavalkeaa Kodakin filmiä ”kivipäähän”, joka päätyi VB-valokuvakeskuksen näyttelyyn ja neljänteen kokoelmaan Metsännenä (1990).

”Kivipää” ilmestyi myös toisessa valokuvarunojen kokoelmassa Kuusikirja (2008). Mutta liitin siihen toisen runon kuin Metsännenässä, samasta kokoelmasta kuitenkin.

Surun puusta puhun, koska se kuoli ensimmäisenä. Sinä se olit.

Pyöreässä päässä maapallo on nyt suorakaide, pohjaan palanut 
pannukakku. Se on paistettu pellillä. Se maistuu öljyltä.

Puhdistaminen oli liian kallista. Nyt ei tarvitse, kun ei ole
metsääkään. On musta neliö, joka sykkii violettia aaltoa.
On Saharassa peruskallio, on kirjoja hiekassa siivet levällään.

Noin 37 vuotta myöhemmin ”kivipäätä” tuskin huomasi Valamon hautausmaalle kävellessä. Sammal painaa päätä ojan pohjaan, ja kynäarmeija kasvaa Saarikosken mahan päällä. 

Haudalla kaksipäiväiseen Saarikoski-seminaarin osallistujat sytyttivät tuohuksia, ja ortodoksipappi luki litanian runoilijan kuoleman 41. vuosipäivän muistoksi.  

 

Parnasson valokuvarunojen tausta

 

Kirjallisuuslehti Parnassossa 4/2024 on julkaista valokuvarunojen sarja, joka liittyy tekeillä olevaan neljänteen valokuvarunojen kokoelmaan Museorunot.

Julkaistut valokuvarunot ovat pääosin valokuvaajan ja runoilijan yhteistyötä, kuten kerrotaan Michael Nottin valokuvarunouden historiassa Photopoetry 1845 –2015: A Critical History (Bloomsbury 2018).

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen, jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.

Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen taitto korostaa Matinmikon tekstejä ja runoilijan ottamia kolmeakymmentä valokuvaa.

Parnassossa julkaistut mustavalkeat valokuvarunot (s. 54–62) ovat esimerkkejä siitä, miten rakennan kokoelmaa Museorunot ja näyttelyä. Samalla tavalla ensimmäiseen valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990) näyttely nähtiin VB-valokuvakeskuksessa ja Näköala Haminavuorelle (2022) Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä kaupungissa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016).

Valokuvarunoutta kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.  Jatkan pohdintaa Kirjoittajan päiväkirjassa ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” on julkaistu Parnassossa 5/2021.

Marraskuussa kirjallisuustapahtuma Kirjakantissa Kuopiossa järjestän kaksipäiväisen valokuvarunouden työpajan, jossa työstän Museorunoista näyttelyä niin, että jokainen osallistuja voi vaikuttaa sekä lopputulokseen että vedostaa oman valokuvarunon.

Maailman rehellisimmän median mätämuna

Helsingin Sanomat julkaisi seitsemän uutisjuttua toimittaja Matti Kuuselasta. Jutuissa viitattiin Kuuselan kirjaan Journalisti – Toisenlainen toimittaja (Warelia 2024), mutta arvostelua teoksesta ei ole ilmestynyt. Onko kukaan edes lukenut uutisten päälähdettä, kirjaa? 

Jos on luettu, miksi mitä ilmeisempiä selkään puukotuksia ei ole oikaistu.

Nyt kun klikkioikeudenkäynnistä alkaa olla puolisen vuotta, Journalisti löytyy kirjaston hyllystä. Ja kerran kun kirjan on lukenut, hämmästyy, miten paljon median luoma todellisuus poikkeaa itse kirjoituksesta. En tiedä, korjaisiko ilmiöjournalismin syntejä enää edes se, että valtakunnan pääsyyttäjä löytäisi lukutaitoisen arvostelijan.

Tai on löydetty, mutta ei julkaistu. Yhtä vähän eläköityneen toimittajan juttuja haluaa julkaista hänen entinen työnantajansa, joka tosin alun perinkin piti Kuuselaa kommunistina.

Vaikuttaa siltä, että lukuhaluton ja -taidoton somelynkkaajien lauma nosti Kuuselan ristille kuin kirjailija Timo K. Mukan. Jopa rehellisyyttään korostavalle maakuntalehden kirjallisuuskriitikolle ”Aamulehden Matti Kuuselan tapaus” – ei siis Journalistin lukeminen jopa arvosteluksi asti vaan tapaus – osoitti, miten Suomen toimituksiin osataan jatkossa palkata vain rehellisiä Kajavia eikä mätämunia Kuuseloita.

Netistä löytyy sentään Helsingin Sanomien rengin Aamulehden kritiikki, jota isäntä saataisi käyttää ilman tekijänoikeuskorvauksia. Turun Sanomien maksumuurin takana odottaa kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytösen laatiman arvio ja tamperelainen Kulttuuritoimitus.fi kuittasi kritiikin kirjeellä. Viestintäyrittäjä Pasi Kiviojan ennen kirjan ilmestymistä kirjoittamassa varsin asiantuntevassa blogiarvostelussa, joka löytyy täältä, ei edes mainita kohun synnyttänyttä tunnustusta.

Kommenttipuukottajien näppistä ei pysäyttänyt Aamulehden tilaama selvitys, jossa Kuuselan noin 600 jutusta löydettiin kolmisenkymmentä epäselvyyttä. Epäilen, että jos kenen tahansa koko ikänsä toimituksessa tai toimituksille töitä tehneen jutut kuurnitaan yhtä tarkasti, jokunen vastaava mätämuna löytyy varmasti.

Aloitetaan vaikka meikäläisen Savon Sanomien kulttuuritoimittajana vasemmalla kädellä rustaamista muistiinpanoista tai kenen tahansa toimittajan haastattelunauhoituksesta. Yks yhteen litterointi on lukukelvotonta tekstiä. Kuinka monta tulkintaa, muokkausta ja valintaa on siis tehty, ennen kuin juttu julkaistaan?

Silti, kuinka moni toimittaja oli valmis heittämään ensimmäisen kiven. Ja heitti myös, koska tietää, ettei koskaan pysty kirjoittamaan edes yhtä hyvin kuin Kuusela, jonka tyyliä paikoitellen raskauttaa romanttinen ylisanailu ja toista ajattelua kestämättömien aina ja kaikki -väitteiden toistelu.

Toinen kysymys, joka paljastuu vasta Kuuselan tunnustuksia lukiessa: miksi media käytti kritiikittömästi lähteitä, jotka puhuivat omassa asiassaan? Vastaus: koska kirjaa ei ole luettu. Eikä näköjään lueta, mutta puolikin vuotta ristillä roikkumista voi olla kovempi paikka kuin Kuuselan Afganistanin-juttureissu, jonka pelasti valokuvaaja Carina Appel.

Esimerkiksi Hesarissa Aamulehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2018–2023 toiminut Jussi Tuulensuu päästettiin todistamaan Kuuselaa vastaan kertomatta, että Journalistin mukaan Tuulensuu lopetti Aamulehden kulttuuritoimituksen kultakauden ja ajoi lehden Hesarin torppariksi.

Sen minkä Erkka Lehtola aloitti, Tuulensuu kuoppasi niin, ettei Aamulehteä tarvitse selata saati lukea edes netissä.

Toimittajalleen päätoimittaja Tuulensuu ei ruvennut tuulensuojaksi vaan maksoi potut pottuina: ”’On täsmälleen vain yhdenlaista journalismia: sellaista mikä on totta. Olisi kullanarvoista, että tätä selvää asiaa ei soseutettaisi millään horinoilla mistään genreistä’, nykyisin Havblik Advisors oy:ssa liikkeenjohdon konsulttina työskentelevä Tuulensuu sanoo.”

Tyylilajiton konsultti viittasi näkemyksiin, joissa Kuuselan ratkaisuja perusteltiin kaunokirjallisia keinoja käyttävällä featurekirjoittamisella. Ja kun kysyttiin, käytiinkö toimituksessa keskustelua Kuuselan juttujen sisällöstä, mitään muuta päätoimittaja ei ehtinyt tehdä.

”Kyllä. Kuuselan jutut työllistivät toimitusta paikoin aika paljon. Niitä editoitiin, tarkastettiin, täydennettiin ja tarvittaessa oikaistiin jälkikäteen. Minä käytin siihen henkilökohtaista työaikaani ja niin tekivät kymmenet muut työntekijät”, Tuulensuu vastasi Hesarin kulttuurisivulla.

Teettähän se työtä päätoimittajallakin, kun tyylitajuton yrittää ymmärtää kaunokirjallisia keinoja. Siihen tarvitaan avuksi kymmeniä rehtejä ja rehellisiä ruututoimittajia, jotka päätteen äärestä ulos erehtyessään kääntyvät mieluummin sisäänpäin. Siellä on turvallisin tila.

Journalisti-lehdessä (19.6.2024) Kuusela luonnehti suomalaista toimittajakuntaa ”yllättävän kaunaiseksi ja vahingoniloiseksi”. Tässä suhteessa meidän sometteleva kirjailijakunta ei juuri näytä eroavan toimittajista, poikkeuksena muutama tamperelainen kirjailija ja Panu Rajala, jota Kuusela valitettavasti yritti ymmärtää kirjassaan enemmän kuin Hesarin ja Yleisradion kulttuuritoimituksia.

Se on yhtä suuri rikos kuin presidentin vaimon arvostelu.

”Hämmästyttävää on, miten kollegat eivät enää tervehdi. Se on tuntunut pahimmalta tässä. He pelkäävät, että joku näkee, jos he hymyilevät Matti Kuuselalle.” 

En ole tavannut Kuuselaa, vaan tavannut hänen juttujaan silloin, kun lehteä pystyi lukemaan. Tervehdin, saatanpa hymyilläkin, jos eläkeläiset joskus tapaavat. Silloinhan tavataan muistella. Ja kirjoittaa elämäkertoja, joiden läjässä Journalistin tunnustukset eivät jää alimmaiseksi.

Yhtä hyviä päätelmiä itse kunkin rehellisyydestä tekee lukemalla Helsingin Sanomien itsemurhan tehneen kulttuuritoimittajan Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat (Otava 1997).