Kirjailijaksi tulemisen karu ja yksinkertainen ohje: "Kuole"

Tv-sarjassa suomalaisia häpeämään opettaneessa Jari Tervossa tutkija Anu Kantola näkee aikamme Kekkosen Hesarin kolumnissaan (25.1.2022). Kekkosmaisten rilliensä lisäksi Tervo esittelee nyt myös koiraansa tuoreena Instagrammin päivttäjänä.

Päivän pelastaa uutinen Finnpulpin hautaamisesta. Korkein hallinto-oikeus ei toisellakaan kerralla hyväksynyt Euroopan suurimmaksi suunnitellun sellutehtaan ympäristölupaa. Samalla meni uusiksi runon ”Finnpulp” selitysosa. Kokoelman työniemellä Näköala Haminavuorelle lähetin luettavaksi Jyrki Heikkiselle. Aiemmin emme ole luetuttaneet toistemme runoja ennen niiden julkaisemista.

Yöllä katsoin Meeri Koutaniemen tv-sarjasta Kuvasta irti kuvataiteilija Henri Wuorila-Stenbergin osuuden. Wuorilan työt ovat vaatineen uudistuakseen romahduksen reaalimaailmassa. Niin se pakotti uusimaan myös netissä julkaisemani runot. Tuskin yksikään sellaisenaan tulee julkaistuksi Näköalassa Haminavuorelle joulukuisen pettymyksen jälkeen, jos sitä ”kauhistuttavaa epätodellisuutta” nyt romahdukseksi voi kutsua. Siltä se ainakin on tuntunut pian kaksi kuukautta. Päivittäiseen päivittämiseen verrattuna paperille paneminen tuntuu siltä kuin hautakiveen kirjoittaisi. 

Entä milloin selviää, häpeänkö runojeni ensi versioita niin paljon, että Kuvan ja sanan vierailijat on rajoitettava tai suljettava blogi kokonaan? 

Kuolema on romahdus, joka synnyttää kirjailijan. Ankarammin kuin mikään häpeä se järkyttää loppu iäksi elämän turvallisuuden tunnetta. Kerran, kun eräs äiti toivoi, että hänen tyttärestään tulisi kirjailija, Leena Krohnin kielen päällä oli vastaus, jota hän ei tohtinut lausua ääneen, vaan puhui ”niitä ja näitä ja enimmäkseen joutavia hyvän kirjallisuuden lukemisesta jne.”

Mutta kerron nyt, näin myöhään, ohjeen, jonka silloin nielaisin. Se on karu ja yksinkertainen: ”Kuole!”

Toivon tietysti, ettei kukaan vanhempi, joka haluaisi lapsensa lähtevän kirjallisuuden tai taiteen saralle, ota onkeensa ohjettani. Mikään ei kuitenkaan tarjoa lapselle vahvempaa impulssia taiteilijan ammattiin kuin äidin tai isän kuolema. Se järkähdyttää peruuttamattomasti valheelle ja illuusioille perustuvaa turvallisuuden tunnetta. Se edesauttaa jo varhain ymmärtämään todellisuuden kauhistuttava epätodellisuutta.

Siitä minäkin kirjoitan. 

(Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut, Teos 2021, 207.)