”Neljän markan isojako”, Heikki Vennon juttu Suomen Kuvalehdessä (4/2022) siitä, miten säästöpankit pilkottiin. Vento ei vieläkään kerro, kuka hänelle tiedot paljasti, mutta Savon Sanomien toimitussihteerin töiden kovimmaksi skuupiksi se jäi.
Iltavuorossa jännitettiin ja tarkistettiin päätoimittajan suostumusta myöten 16.10.1993 julkaistua uutista. Silloin ei tiedetty, että ”tappioiden maksajiksi joutuivat veronmaksajat” eikä nähty SS:n kulta-aijan ohitusta. Ennen 1980-luvun lopun nurkanvaltausta sanomalehti oli setelipaino, monopoliin tungettiin mainoksia ovista ja ikkunoista. Aamupalaverissa ei ollut paperipulaa; oli vain ilmoitusasia, jos halusi julkaista kulttuurissa aukeaman.
Siihenkö tässä nyt pitäisi pyrkiä? Eikö se tullut jo Kuohareita äänikirjaksi tehdessä selväksi, että YouTubeen en saa seuraajia. Mitä mieltä on sitten julkistaa Kirjoittajan päiväkirja?
Mutta Antti Holma ”on palannut”, kuuntelee uusin sarja. Kauanko Holma on ollut poissa ja mistä? Maailma on niin suuri, minun suodatinpussi niin pieni. Maailma on niin iso harmaa; isolla aukolla et erota kuin sumua, pienestä reiästä yritän tarkentaa lähelle. Se ottaa aikansa niin kuin neulasilmäkamera.
Kuten näkyy kirjastosta lainattu ja luettu valokuvakirjojen palkintoehdokas Aura Saarikosken sumututkielma Harmaita päiviä (2020). Kuten myös Harry Salmenniemen kolmen runokirjan kokoinen runokirja Kuume (2022). En lämmennyt, jos kohta kylmennytkään; ihmettelen vaan miten 200 sivulla niin harva säe pakotti kynää käteen, mikä yleensä on ollut hyvän merkki.
No, näitä ei tarvitse miettiä noin viitenä työpäivänä, kun aloitan valtion kirjallisuustoimikunnalle lähetettyjen kohdeapuraha-anomusten lukemisen (noin 220 kpl). Viime viikolla Ville Hännisen ja esittelijä Ansa Aarnion kanssa sorvattiin jo ehdotus taidejournalistien kohdeapurahan saajista (22 kpl, joista neljä puoltoa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista, vastaan mahdollisimman pian.