Kuka määrää kirjallisen maun vuonna 2026?

Kirjamaailman vaikutusvaltaisin henkilö oli kriitikko Mervi Kantokorpi (1958–2023) Helsingin Sanomien vuonna 2010 tekemässä verkostoanalyysissa. Kantokorpi avusti Helsingin Sanomia ja päätti samaan aikaan muun muassa valtion jakamista apurahoista. ”Muodollisten asemien lisäksi Kantokorvella oli myös halu käyttää valtaansa.” (HS 14.8.2010)

Kuusitoista vuotta myöhemmin kirjallisuuden portinvartijat määrittelevät edelleen, mikä on hyvä maku. Samalla tämä verkosto määrittelee, kenen kirjoja arvostetaan, ketkä saavat palkintoja ja kenelle myönnetään apurahoja. Toisaalta portinvartijat kilpailevat keskenään määrittelyvallasta.

Suomen Kuvalehden toimittaja Tyyne Pennanen määrittelee kriitikko Maaria Ylikankaan Suomen keskeisimpiin kirjallisuusvaikuttajiin (SK 30.1.2026). Kantokorven tapaan Ylikangas kirjoittaa arvosteluja Helsingin Sanomiin ja on aktiivinen kirjallisuuskeskustelija. Hän kirjoittaa esseitä, opettaa kirjoittamista ja on julkaissut tietokirjan Kritiikistä (2025) ja esseeteoksen Autofiktio (2025).

Pennasen haastattelussa Ylikangas määrittelee, mikä on kiinnostavinta kirjallisuutta juuri nyt ja millaisista kirjoista olisi syytä päästä eroon. Yliopisto-opinnot ovat muokanneet hänen kirjallista makuaan ja hän toivoo, että muillakin olisi ”tietoa kirjallisuuden kaltaisista asioista, että kyse ei ole vain mausta”.

”Ehkä me alamme päästä siihen pisteeseen, että suomalainen kirjallisuus ei pelkää enää teoreettisuutta,” Ylikangas sanoo.

Ylikankaan toive muistuttaa kääntäjä Stefan Mosterin Finlandia-puheesta, jossa hän raadin puheenjohtajana määritteli suomalaisen kirjallisuuden epä-älylliseksi. Mosterin mukaan Suomessa ei arvosteta eurooppalaista intellektuellia:

”Intellektuelli on irvikuva ja elitismi synti. Suomessa intellektuellit eivät ajattele julkisesti.” 

Mosterin määrittelyt synnyttivät vilkkaan verkkokeskustelun. Savon Sanomissakin (10.12.2006) pääkirjoitustoimittaja Mauri Liukkonen totesi, että Moster on väärässä: ”Parhaissa suomalaisissa romaaneissa on älyä vaikka muille jakaa… Herra Moster on kuin 1980-luvun Paavo Haavikko, joka harva se ilta istui televisiossa keskustelemassa siitä, miksi Suomessa ei keskustella.” Liukkonen päättää kolumninsa savolaisen intellektuellin toiveeseen:

”Jos kirjailija haluaa elää kirjojensa tuotolla, hänen on kirjoitettava kirjoja, joita ihmiset haluavat lukea.”

Mitä se on? Persusuomeksi sanottuna: Jos et tule toimeen taiteilullasi, mene oikeisiin töihin. Töitä tein Savon Sanomissa, kuudentena vapaan kirjailijan työvuotena SS:n terävän pään neuvot eivät tuntuneet älykkäiltä. Mutta 26 vuoden jälkeen tähän alkaa jo tottua, kun harva se päivä luksustuotteiden tuottajia lihotetaan potkimalla.

Viisi kaunokirjailijaa tuli toimeen kirjan ostajan rahoilla viime vuonna. Jos äänikirjoja ei lasketa, valtion yksivuotisen apurahan verran tai sitä enemmän hankkivat painettujen teostensa kirjakauppamyynnillä Satu Rämö, Ilkka Remes, Enni Mustonen, Monica Fagerholm ja Max  Seeck. Kaikki muut eli noin 800 Suomen Kirjailijaliiton jäsentä kirjoittivat kirjoja, joita ihmiset eivät halua lukea.

Intellektuelli Mosteria ei löydy Helsingin Sanomien vuoden 2010 kirjamaailman vallan verkostosta. Jos vallan verkosto kartoitettaisiin vuonna 2026, Ylikangas saattaisi ottaa Kantokorven paikan. Se vaatisi kuitenkin tuomarin siirtymistä myös palkitsijan rooliin. Muodollisten asemien lisäksi Ylikankaalta pitäisi löytyä samanlaista halua vallan käyttöön kuin Kantokorvella oli esimerkiksi valtion kirjallisuustoimikunnassa.

Tätäkin valtaa jaetaan parhaillaan, kun uusi laki Taide- ja kulttuurivirastosta astui voimaan 1.1.2026. Helmikuun alussa opetus- ja kulttuuriministeriö lähetti kirjeet uuden Taide- ja kulttuurineuvoston jäsenten esityspyynnöistä ja kulttuurivirasto 16.3. esityspyynnöt ensimmäisen asiantuntijapankin jäseniksi. 

Suomen arvostelijain liiton hallituksen jäsenenä Ylikangas kuului Runeberg-palkinnon 2026 valitsijaraatiin. Toista puolta kolmihenkisen raadin vallasta käyttivät Suomen Kirjailijaliiton ja Finlands svenska författareföreningin valitsemat jäsenet. 

Suomen Kuvalehden jutussa Ylikangas haluaa erityisesti mainita, että kirjallisuuden kenttä on naisistunut, ja olisi syytä keskustella, onko se tarpeeksi moniääninen. Kriitikon havainnosta kirjailija Kaarina Hazard on jokseenkin eri mieltä; mikään ei ole muuttunut. Elämme edelleen sisäistetyn naisvihan ja epätasa-arvon aikaa, ja Hazardista ”olisi mahtavaa olla mies” (HS 8.2.2026).

Kirjallisuuden naisistumisesta kertoi ainakin Runeberg-palkintoehdokkaiden kahden miehen ja kahdeksan naiskirjailijan teosten lista. Yhtä moniääninen on Suomen Kirjailijaliiton johtokunta, johon kuuluu kaksi miestä ja yhdeksän naista. Ruotsinkielisten kirjailijaliiton hallituksessa istuu mies ja kolme naista. 

Kirjailijaliiton Runeberginkadun toimistossa työskentelee kuusi naista. Yhtä vähän tarvitaan miehiä edistämään Suomen kirjallisuuden käännösten ilmestymistä maailmalla Kirjallisuuden vientikeskus FILI:ssä.

Kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestön Sanaston hallitukseen on valittu peräti kolme miestä ja seitsemän naista. Kymmenen kirjallisuusalan järjestön perustamassa Lukukeskuksessa työskentelee kahdeksan naista. Lukukeskuksen järjestämän lukuviikon 24 esiintyjästä mieskirjailijoita on kuusi.

(Parnasso 2/2026, 6–7)