Valokuvaaja kuvaa, vaikka ei uskalla

 

"Petroskoin pultsari makasi sateisella hautausmaalla samalla tavalla kuin pariisilainen juoppo metron tuuletusritilällä." Pääsiäiskuva: Pariisi 1985.

Valokuvaajan työmaata on koko maailma ja vähän avaruutta. Ruutu kannattaa aina ottaa pois, sanoo avaruuden rajaaja työssään; elämä ei toistu samanlaisena, ja koskaan ei tiedä missä ruudulla on vaihtoarvoa. Me muut olemme joko kameran kohteita tai sivullisia. Mutta myös kuvaaja jää elämän sivulliseksi. Tuskin paparazzi pääsee sen keskemmälle, vaikka näkee rikkaitten taivasta. Ehkä hän haluaakin pysytellä yhtä sivullisena kuin luontokuvaaja? Silti hän ei ole niin sivussa kuin se, joka ei uskalla kuvata. Kuvaaja kuvaa, vaikka ei uskalla, me muut panemme silmät kiinni. Tai otamme salakuvia, yleensä epätarkkoja. Ruumiimme tärisee elävän elämän pelon kourissa niin, että tirkistely ei onnistu. Vakavasti ottava menee vaikka sotaan.  Hän urheilee henkensä kaupalla kuin huippuhiihtäjä. Hän jos kuka osaa laskea voittonsa hintaan dopingin arvon. Hän syöksyy paikalle siellä, missä miestä raudoitetaan, vaikka olisi nainen. Edes ystävän häissä, ristiäisissä tai synttäreillä en ota rohkeasti askelta eteenpäin. Mieluummin jätän kameran taskuun tai nappaan heittolaukauksen toverin pään yli koko Puna-armeijan kuorosta. Onpa edes kärpäsen kokoinen muisto. Siis mistä? Varjostani, pelosta vai jostain muusta, joka sattui kuvaan? Ensimmäisen kerran muistan pelänneeni Konsussa. Kaljupää viilteli lasinpalasella sen näköisenä, että en uskaltanut kääntää kameraa. Otin kyllä kuvan väsähtäneestä punkkaritytöstä. Vedoksesta puuttuu edelleen sattuma, joka yhdistää hetken ruumiiseeni. Toisen kerran jätin kuvaamatta hautajaisissa. Oli pakko kysyä, onko ruutu isompi kuin suru. Suru on sanaton, eikö se saa olla myös kuvaton. Seuraavan kerran jäi ottamatta vauvan sormi. Äidin huoli pojan puolesta oli niin hankala silitettävä, että rypistyneen kynnen kuvaaminen tuntui varkaudelta. Kerran olin rohkea. Homojen hakkaajasta sain verikuvan torilla. Suutelimme runoilijan kanssa samassa kapakassa, jossa minut raudoitettiin kymmenen vuotta myöhemmin. Putkasta päästyäni otin vangitsijastani ruudun. En pelkoni vähyyden takia, vaan digikameran nopeuden ansiosta. Kuopiossa putkan oven hakkaaminen muistutti miliisistä, jonka seurannasta huolimatta ehdin vanhalla Pentaxillani dian neuvostoliittolaisesta työnsankarista. Petroskoin pultsari makasi sateisella hautausmaalla samalla tavalla kuin pariisilainen juoppo metron tuuletusritilällä. Petroskoin miehen paperipussista tuijotti vasikan pää. Vai oliko se sian? Luonnossa taikka metsän tapaisessa en tunne olevani sivullinen, vaikka olen yksin metsänpeitossa koko kyläv väen ulkopuolella. Kaiken keskellä kuolemakin tuntuu lohdulliselta niin kuin kuvassa, jonka katkotut kuusenkäpälät nostavat pystyyn Komin matkalla tapaamani siperianpihdan. Siksi ristin kuvan Neulastieksi. Sitä pitkin sielu menee maahan taikka kiipeää kuusta pitkin avaruuteen. Kun kamera menee rikki, kuvaaminen helpottuu. Pelko on poissa ja elämä tässä, käsissä joka hetki yhdessä kuvassa. Toistumatta kaikki yhtä totta ja jokaisella liian vähän. (Sivullisia: ”Valokuvaaja”, 2011, 262–263)