”Surun puusta puhun, koska se kuoli ensimmäisenä”

 

"Kaunein kaikista puista on minulle kuusi. Se on ainoa puu joka ikään kuin tietäisi mikä se on."
(Pentti Saarikoski: Euroopan reuna, 40)

Valamossa kävin kesäseminaarissa 1987. Samana vuonna aloitin kulttuuritoimittajan työt Savon Sanomissa. Luostariin johtavassa kuusikujassa pääsin kuvaamaan säveltäjä Arvo Pärtiä, jonka vaikutuksen alaisena olin runoillut Pispalassa kolmatta kokoelmaani Hevoskomppi (1988). 

Samalla reissulla kävin Pentti Saarikosken haudalla. Omalla kameralla (Pentax KM) hautausmaalle johtavan hiekkatien varrella poltin firman mustavalkeaa Kodakin filmiä ”kivipäähän”, joka päätyi VB-valokuvakeskuksen näyttelyyn ja neljänteen kokoelmaan Metsännenä (1990).

”Kivipää” ilmestyi myös toisessa valokuvarunojen kokoelmassa Kuusikirja (2008). Mutta liitin siihen toisen runon kuin Metsännenässä, samasta kokoelmasta kuitenkin.

Surun puusta puhun, koska se kuoli ensimmäisenä. Sinä se olit.

Pyöreässä päässä maapallo on nyt suorakaide, pohjaan palanut 
pannukakku. Se on paistettu pellillä. Se maistuu öljyltä.

Puhdistaminen oli liian kallista. Nyt ei tarvitse, kun ei ole
metsääkään. On musta neliö, joka sykkii violettia aaltoa.
On Saharassa peruskallio, on kirjoja hiekassa siivet levällään.

Noin 37 vuotta myöhemmin ”kivipäätä” tuskin huomasi Valamon hautausmaalle kävellessä. Sammal painaa päätä ojan pohjaan, ja kynäarmeija kasvaa Saarikosken mahan päällä. 

Haudalla kaksipäiväiseen Saarikoski-seminaarin osallistujat sytyttivät tuohuksia, ja ortodoksipappi luki litanian runoilijan kuoleman 41. vuosipäivän muistoksi.  

 

Parnasson valokuvarunojen tausta

 

Kirjallisuuslehti Parnassossa 4/2024 on julkaista valokuvarunojen sarja, joka liittyy tekeillä olevaan neljänteen valokuvarunojen kokoelmaan Museorunot.

Julkaistut valokuvarunot ovat pääosin valokuvaajan ja runoilijan yhteistyötä, kuten kerrotaan Michael Nottin valokuvarunouden historiassa Photopoetry 1845 –2015: A Critical History (Bloomsbury 2018).

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen, jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.

Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen taitto korostaa Matinmikon tekstejä ja runoilijan ottamia kolmeakymmentä valokuvaa.

Parnassossa julkaistut mustavalkeat valokuvarunot (s. 54–62) ovat esimerkkejä siitä, miten rakennan kokoelmaa Museorunot ja näyttelyä. Samalla tavalla ensimmäiseen valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990) näyttely nähtiin VB-valokuvakeskuksessa ja Näköala Haminavuorelle (2022) Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä kaupungissa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016).

Valokuvarunoutta kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.  Jatkan pohdintaa Kirjoittajan päiväkirjassa ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” on julkaistu Parnassossa 5/2021.

Marraskuussa kirjallisuustapahtuma Kirjakantissa Kuopiossa järjestän kaksipäiväisen valokuvarunouden työpajan, jossa työstän Museorunoista näyttelyä niin, että jokainen osallistuja voi vaikuttaa sekä lopputulokseen että vedostaa oman valokuvarunon.

Maailman rehellisimmän median mätämuna

Helsingin Sanomat julkaisi seitsemän uutisjuttua toimittaja Matti Kuuselasta. Jutuissa viitattiin Kuuselan kirjaan Journalisti – Toisenlainen toimittaja (Warelia 2024), mutta arvostelua teoksesta ei ole ilmestynyt. Onko kukaan edes lukenut uutisten päälähdettä, kirjaa? 

Jos on luettu, miksi mitä ilmeisempiä selkään puukotuksia ei ole oikaistu.

Nyt kun klikkioikeudenkäynnistä alkaa olla puolisen vuotta, Journalisti löytyy kirjaston hyllystä. Ja kerran kun kirjan on lukenut, hämmästyy, miten paljon median luoma todellisuus poikkeaa itse kirjoituksesta. En tiedä, korjaisiko ilmiöjournalismin syntejä enää edes se, että valtakunnan pääsyyttäjä löytäisi lukutaitoisen arvostelijan.

Tai on löydetty, mutta ei julkaistu. Yhtä vähän eläköityneen toimittajan juttuja haluaa julkaista hänen entinen työnantajansa, joka tosin alun perinkin piti Kuuselaa kommunistina.

Vaikuttaa siltä, että lukuhaluton ja -taidoton somelynkkaajien lauma nosti Kuuselan ristille kuin kirjailija Timo K. Mukan. Jopa rehellisyyttään korostavalle maakuntalehden kirjallisuuskriitikolle ”Aamulehden Matti Kuuselan tapaus” – ei siis Journalistin lukeminen jopa arvosteluksi asti vaan tapaus – osoitti, miten Suomen toimituksiin osataan jatkossa palkata vain rehellisiä Kajavia eikä mätämunia Kuuseloita.

Netistä löytyy sentään Helsingin Sanomien rengin Aamulehden kritiikki, jota isäntä saataisi käyttää ilman tekijänoikeuskorvauksia. Turun Sanomien maksumuurin takana odottaa kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytösen laatiman arvio ja tamperelainen Kulttuuritoimitus.fi kuittasi kritiikin kirjeellä. Viestintäyrittäjä Pasi Kiviojan ennen kirjan ilmestymistä kirjoittamassa varsin asiantuntevassa blogiarvostelussa, joka löytyy täältä, ei edes mainita kohun synnyttänyttä tunnustusta.

Kommenttipuukottajien näppistä ei pysäyttänyt Aamulehden tilaama selvitys, jossa Kuuselan noin 600 jutusta löydettiin kolmisenkymmentä epäselvyyttä. Epäilen, että jos kenen tahansa koko ikänsä toimituksessa tai toimituksille töitä tehneen jutut kuurnitaan yhtä tarkasti, jokunen vastaava mätämuna löytyy varmasti.

Aloitetaan vaikka meikäläisen Savon Sanomien kulttuuritoimittajana vasemmalla kädellä rustaamista muistiinpanoista tai kenen tahansa toimittajan haastattelunauhoituksesta. Yks yhteen litterointi on lukukelvotonta tekstiä. Kuinka monta tulkintaa, muokkausta ja valintaa on siis tehty, ennen kuin juttu julkaistaan?

Silti, kuinka moni toimittaja oli valmis heittämään ensimmäisen kiven. Ja heitti myös, koska tietää, ettei koskaan pysty kirjoittamaan edes yhtä hyvin kuin Kuusela, jonka tyyliä paikoitellen raskauttaa romanttinen ylisanailu ja toista ajattelua kestämättömien aina ja kaikki -väitteiden toistelu.

Toinen kysymys, joka paljastuu vasta Kuuselan tunnustuksia lukiessa: miksi media käytti kritiikittömästi lähteitä, jotka puhuivat omassa asiassaan? Vastaus: koska kirjaa ei ole luettu. Eikä näköjään lueta, mutta puolikin vuotta ristillä roikkumista voi olla kovempi paikka kuin Kuuselan Afganistanin-juttureissu, jonka pelasti valokuvaaja Carina Appel.

Esimerkiksi Hesarissa Aamulehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2018–2023 toiminut Jussi Tuulensuu päästettiin todistamaan Kuuselaa vastaan kertomatta, että Journalistin mukaan Tuulensuu lopetti Aamulehden kulttuuritoimituksen kultakauden ja ajoi lehden Hesarin torppariksi.

Sen minkä Erkka Lehtola aloitti, Tuulensuu kuoppasi niin, ettei Aamulehteä tarvitse selata saati lukea edes netissä.

Toimittajalleen päätoimittaja Tuulensuu ei ruvennut tuulensuojaksi vaan maksoi potut pottuina: ”’On täsmälleen vain yhdenlaista journalismia: sellaista mikä on totta. Olisi kullanarvoista, että tätä selvää asiaa ei soseutettaisi millään horinoilla mistään genreistä’, nykyisin Havblik Advisors oy:ssa liikkeenjohdon konsulttina työskentelevä Tuulensuu sanoo.”

Tyylilajiton konsultti viittasi näkemyksiin, joissa Kuuselan ratkaisuja perusteltiin kaunokirjallisia keinoja käyttävällä featurekirjoittamisella. Ja kun kysyttiin, käytiinkö toimituksessa keskustelua Kuuselan juttujen sisällöstä, mitään muuta päätoimittaja ei ehtinyt tehdä.

”Kyllä. Kuuselan jutut työllistivät toimitusta paikoin aika paljon. Niitä editoitiin, tarkastettiin, täydennettiin ja tarvittaessa oikaistiin jälkikäteen. Minä käytin siihen henkilökohtaista työaikaani ja niin tekivät kymmenet muut työntekijät”, Tuulensuu vastasi Hesarin kulttuurisivulla.

Teettähän se työtä päätoimittajallakin, kun tyylitajuton yrittää ymmärtää kaunokirjallisia keinoja. Siihen tarvitaan avuksi kymmeniä rehtejä ja rehellisiä ruututoimittajia, jotka päätteen äärestä ulos erehtyessään kääntyvät mieluummin sisäänpäin. Siellä on turvallisin tila.

Journalisti-lehdessä (19.6.2024) Kuusela luonnehti suomalaista toimittajakuntaa ”yllättävän kaunaiseksi ja vahingoniloiseksi”. Tässä suhteessa meidän sometteleva kirjailijakunta ei juuri näytä eroavan toimittajista, poikkeuksena muutama tamperelainen kirjailija ja Panu Rajala, jota Kuusela valitettavasti yritti ymmärtää kirjassaan enemmän kuin Hesarin ja Yleisradion kulttuuritoimituksia.

Se on yhtä suuri rikos kuin presidentin vaimon arvostelu.

”Hämmästyttävää on, miten kollegat eivät enää tervehdi. Se on tuntunut pahimmalta tässä. He pelkäävät, että joku näkee, jos he hymyilevät Matti Kuuselalle.” 

En ole tavannut Kuuselaa, vaan tavannut hänen juttujaan silloin, kun lehteä pystyi lukemaan. Tervehdin, saatanpa hymyilläkin, jos eläkeläiset joskus tapaavat. Silloinhan tavataan muistella. Ja kirjoittaa elämäkertoja, joiden läjässä Journalistin tunnustukset eivät jää alimmaiseksi.

Yhtä hyviä päätelmiä itse kunkin rehellisyydestä tekee lukemalla Helsingin Sanomien itsemurhan tehneen kulttuuritoimittajan Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat (Otava 1997).

 

 

Museokamaa

 

Kun on ruutu: yksi kuva.

Ei ole valokuvia, joista valita.

 

Kun on kuvia, on valittava

roskat ja ruuduista paras.

 

Tai tarina, liike ruudusta toiseen

filmiin, kirjaan tai teokseen.

 

Ja jos on video, olet

museokamaa taidemuseossa.

"Mikään ei ole vaikeampaa kuin köyhtyminen"

Filosofi Pauli Pylkkö on varsinaissuomalainen kirjailija ja ukko. Viime vuonna Pylköltä ilmestyi runokokoelma Häviämisen strategia, josta en tiennyt mitään, ennen kuin kuulin Päivän mietelauseen radiosta. 

Kiitos uutisesta kuuluu Riikka Kaihovaaralle. Toimittaja ja tietokirjailija Kaihovaara oli valinnut kuultavaksi tavanomaisen keskipäivän liturgian sijasta Pylkön proosarunon Otolliset, joka on käynnistetty 1376 kertaa ja on kuunneltavissa 29.5.2024 asti.

”Jos värit olisivat ajatuksia. Jos niissä olisi ajatus, joka täten ilmaantuu meille. Jos keväisen tammimetsän illanvihreys olisikin ajatus, joka meille tarjoutuu. Avaan lastenvaunun kuomun ja Alli katselee oksistoja, jotka piirtyvät hiipuvaa taivasta vasten ja liikkuvat hiljalleen taaksepäin. Vihertävä valo virtaa päällemme ja täyttää meidät. Tammen värissä on oltava jotakin, mikä tekee sen silmällemme otolliseksi. Muutoin emme sitä näkisi. Ja silmässä jotakin, mikä tekee sen otolliseksi tammen ajatuksille. Muutoin emme niitä kuulisi. Yöllä näen Margarethassa unen lapsesta, joka oppii hengittämään veteen liuennutta happea ja muuttaa takaisin mereen. Jos tuuli olisikin ajatus, joka lehahtaa ruohikolta lehvistöön, ja sitten ilmaantuu meille. Koska olemme sille otolliset. Jos tulisikin kevät, josta minun ei enää olisi kirjoitettava mitään. Suuri, korkea kevät. Ja tuuli vailla loppua, ja tuntematon meri.”

Kuvahakuni ei löydä Pylkköä (s.1951). Ehkä hänestä on yhtä vähän julkaistuja kuvia kuin filosofi Maurice Blanhot’sta? Kun kirjailija Pentti Linkola on kuollut, jonnekin Varsinais-Suomen yksinäisyyteen vetäytyneestä veneenveistäjä Pylköstä on ainesta luomuajan uusiolinkolaksi, jos jossain muualla kuin Elonkehässä (4/2022) julkaistaisiin kerettiläisen ukkorunoilijan haastattelu.

Ensimmäisen kerran Pylkkö jäi mieleen Pentti Saarikosken tuotannon arvostelijana. Sittemmin viittauksia Pylkköön on tullut vastaan Kaihovaaran, Antti Salmisen ja Tere Vadénin teksteissä. Perusteellisesti Pylkön filosofisen tuotannon haasteisiin ovat perehtyneet myös Häviämisen strategian toimittajat Jussi Sivenius ja Pasi Takkinen.

Saarikosken kootuista runoista kirjoitin Kiiltomadon arvosteluun 13.7.2024:

”Toisin kuin [Kari]Kontio filosofi Pauli Pylkkö näyttää jopa lukeneen Saarikosken tekstejä. Semiootikkojen lehdessä Synteesi 4/1990 julkaistua Pylkön artikkelia ’Runoilijan tieto ‒ filosofinen johdatus Pentti Saarikosken myöhäistuotantoon’ pidetään edelleen epätavallisen kriittisenä. Pylkön mukaan Saarikosken tietäjärunoilija tahtoi päästä isojen poikien neuvotteluihin, mutta shamaanin laiskan ajattelun todelliset tiedot sosiaalisista ja poliittisista ongelmista olivat noin sata vuotta ajastaan jäljessä. Pylkön loppupäätelmä on selvä opetus:

'Voidaankin sanoa, että Saarikosken tekstien vanhahtava estetiikka ja pelokkaan sulkeutuva maailmankuva sopivat hyvin yhteen hänen julkisuudessa luomansa runoilijatyypin kanssa. Yhtä vähän kuin hänen tekstiensä maailmankuva todella pystyy tarjoamaan vastusta nykyaikaiselle luonnontieteelliselle maailmankuvalle, yhtä etäällä tuo boheemirunoilijan rooli on todellisista sosiaalisista ja poliittisista ongelmista. Ja niiden välissä harhailee Saarikosken tajunnanvirta reliikkinä poeettisesta tekniikasta, joka oli ajankohtainen ennen hänen syntymistään. Eksynyt lapsi kiertää jälleen kehää hämärtyvässä metsässä ja supisee itsekseen hillitäkseen pelkoaan.’"

Kaihovaaran vinkistä kaukolainasin Häviämisen strategian (Elonkehä-kirjat 2023). Antia on runsaasti, ja valistuksen vastaisen kerettiläisen eetoksessa riittää pohtimista. Monesti sana lehahtaa Kaihovaaran valitseman Päivän mietelauseen tapaiseksi runoudeksi, toisinaan taas ukon ajatus jää kiertämään kehäänsä; säkeen sijasta Pylkön nykyaikaiseen luonnontieteelliseen maailmankuvaan sidottu poeettinen tekniikka rakentaa lausetta.

Pylkön köyhyyden filosofian esimerkkinä ja opetuksena eläviä sanoja ja säkeitä sivulta 93:

”Teollisuustuotanto, kauppa, pankkitoiminta ja viihde muodostaa / suljetun kuvitelmamaailman, Imperial Images Corporation, joka on / vain löyhästi, sieltä täältä, kiinni valveessa…

Sillä heidän todellisuutensa on aina siellä missä tulotkin. Siis jos ei ole tuloja, / ei ole todellisuuttakaan, ei varsinkaan yliannokseen asti.

Teollisuustuotanto, kauppa, pankkitoiminta ja viihde muodostaa / suljetun kuvitelmamaailman ja sinun on keskitettävä / ajatuksen voima ja liike jotta löytäisit tien köyhyyteen sillä / mikään ei ole vaikeampaa kuin köyhtyminen…”

"Lielahden Prisman parhaat tarjoukset”

Romaani ei ole enää sika, joka syö kaiken.

Ei edes runoilija syö sikaa, hyvä jos siikaa

sika silakkaa sutena. Meidän jätetaloudessa

kaikki käy, kun ollaan oikealla asialla:

kirjakauppaan tullaan käymään eikä lukemaan.

Koen empatiaa, Anna Karenina on hyvä ihminen

tulevaisuuden lukemattomien tarinoiden

sankari. Minä olen tehnyt tarpeeksi tälle päivälle.

Valokuvarunon tausta

Maria Mäkelän artikkeli ”Kertomakirjallisuus myöhäiskapitalistisessa tarinataloudessa” teoksessa Paperinen avaruus. Näkökulmia kirjaesineen ja kirjallisuuden materiaalisuuksiin, Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 128, Jyväskylän yliopisto 2020. Kuva: Lielahden Prisma Tampere 22.5.2023.

Jos vaatii kirjailijalta, kriitikon pitää pystyä samaan

 
Juha-Pekka Kilpiö, Oskari Onninen, Silvia Hosseini ja Vesa Rantama Tekstin talossa 27.4.2024.

Helsingin-reissun jälkeen on jatkettava Jyväskylän Talvipäivien keskustelua kriittisen arvostelun vaikeudesta. Arvostelijat istuivat seminaaria uudessa Tekstin talossa samana päivänä, kun kirjailijat kokoontuivat vasta remontoidun Kulttuurikasarmin yläkerrassa.

Kun Tekstin talon ikkunattomassa kellarissa pumpattiin kahvia pöntöstä pieneen kuppiin ja kuunneltiin hartaina Juha-Pekka Kilpiön, Oskari Onnisen ja Silvia Hosseinin alustukset, kirjailijat saivat heti kasarmin ovella kaksi juomalippua ja kevätkokouksen jälkeen täyteläisen seisovan pöydän (jopa savumuikuilla) sekä avaran näkymän liki korkkaamattomalta terassilta.

Kirjailijaliiton tarjoiluun verrattuna arvostelija on Tekstin talon sika, jota lihotetaan potkimalla. Ja jos olisin oikein negatiivinen, jatkaisin kritiikkiä virkkeellä: Lasipalatsinaukiolla mielenosoittajat muistuttivat Gazan sodan jatkumisesta samaan aikaan, kun kippistimme kuohuvalla Leena Krohnin ja Kirsti Kurosen palkintopuheille.

”Negatiivista kritiikkiä on käsitelty Suomessa oudon vähän siihen nähden, miten arvokasta se on kritiikki-instituutiolle ja lukevalle yleisölle.”

Vihreä tuli vastaan Loimaalla matkalla Turkuun, jossa purin Kirjan talon näyttelyn, ennen kuin pääsin nauttimaan Helsingin herkuista. Mäntyharjulle asti järvet lainehtivat vapaina jäistä junaillessani kotiin, jossa odottivat Herman Raivion uunituoreet esikoisesseet. 

Positiivisten, juonivetoisten hömppäarvostelujen ajassa Talvipäivien kapakkakritiikkiin on palattava jo Turvattoman tilan sivulle 49 ehdittyään:

”Kritiikkiaiheisissa kirjoituksissa negatiivinen kritiikki jää yleensä sivuhuomautukseksi. Akateemista suomalaista tutkimusta aiheesta ei löydy. Alan ainoassa kotimaisessa perusteoksessa, Martta Heikkilän toimittamassa sinänsä ansiokkaassa antologiassa Taidekritiikin perusteet negatiivista kritiikkiä sivutaan vain ohimennen. Negatiivista kritiikkiä on käsitelty Suomessa oudon vähän siihen nähden, miten arvokasta se on kritiikki-instituutiolle ja lukevalle yleisölle.”

Oliko sitten arvostelijalla asiaa, negatiivista tai positiivista, Tannerin patsaan takana Tekstin talossa, jossa vierailin ensimmäisen kerran?

Tutkija Kilpiön asiana oli todistaa, että kritiikki ei tule toimeen ilman tutkimusta. Senkin takia kritiikki on jotain muuta kuin arvostelu, jonka julkaisemista tutkimuksen puute ei näytä estävän, ei ainakaan positiivisen arvion. Hyvää kritiikkiä on Kilpiön mielestä ”luettava runon tarkkuudella”. Esimerkiksi kritiikistä, joka yrittää pysyä runouden perässä , hän otti Tuli&Savun kritiikkikokeilun numerossa 4/2008.

Onnisen kritiikkiin mahtuu yhdestä kolmeen ajatusta, aivan kuten kolumniin. Ja lyhyestä virsi kaunis, koska ”ammattikirjoittaja osaa aina horista jotain”. Onnisen mielestä kritiikki ei ole yhden ihmisen mielipide vaan perusteltu mielipide. Kriitikolle ei pitäisi maksaa omista mielipiteistä, jotka ovat monesti huonoimpia lauseita, vaan muista havainnoista ellei peräti uutisesta.

Onninen aloitti integriteetistä, jota viljeli jatkossakin kuta kuinkin rehellisyyttä ja riippumattomuutta tarkoittavana käsitteenä. Esimerkiksi integriteetin puutteesta hän otti kirjailijaliiton puheenjohtajan, joka kirjoittaa arvostelun päälehteen. 

"Voisiko jääkiekkoliiton puheenjohtaja tehdä samoin?" Onninen kysyi.

Hosseini määritteli esseen ”ajattelun pukemiseksi luettavaan muotoon”. Ajatukset oli puettu opettavaiseen muotoon, ja luento yhtä sujuvasti kuunneltu oppitunti kuin Hosseinin tietokirja Kirjallisuuden kiihottava historia (2023).

Kuinka typerä saa olla?

Turussa kirjailija Riku Korhonen kirjoittaa ilmeisesti viimeistä romaaniaan tautinsa kanssa kamppailusta. Raivio kirjoitti nuivan kritiikin Korhosen romaanista Emme enää usko pahaan (2016). Turvattomassa tilassa hän myöntää lukeneensa huonosti, ja ”jos kriitikon pitää olla jossain tarkka, niin lukemisessa”. 

Suosittelen niin kirjailijalle kuin kriitikoille, niin näkijälle kuin tekijöille:

”Luin kirjan uudestaan ja patistin vaimonikin lukemaan sen. Liityn nyt Purokurun pilkkaamien tunnustavien miesten joukkoon: Korhonen oli oikeassa. Olin tosiaan lukenut kirjan huonosti ja tehnyt aivan vääriä johtopäätöksiä. Rakensin olkiukon ja olin epäreilu. Asiassa ei ollut minkäänlaista tulkinnanvaraa. Jos vaadin kirjailijoilta vaivannäköä, minun pitää pystyä samaan. Jos kriitikon pitää jossain olla tarkka, niin lukemisessa. Rikoin periaatetta, joka on työmme ydin. Korhonen asetti eteeni peilin, jonka edessä kysyin: siis kuinka typerä saa olla?”