Mikä on metsien merkitys kuopiolaisille?

Innovaatioiden metsä – Suuren Metsädialogipäivän paneelikeskustelu Pauno Pohjolaisen taideluolalla Loistekatu 12, Savilahti 2.4. klo 18:00 – 19:30 

Mikä on metsien merkitys kuopiolaisille nyt ja tulevaisuudessa? Mitä metsä merkitsee sinulle? Koneen Säätiön tukema valtakunnallinen Suuri Metsädialogipäivä haastaa kaikki keskustelemaan metsien tulevaisuudesta. Innovaatioiden metsä -tilaisuuden avaa paneeli, jossa eri alojen edustajat kokoontuvat keskustelemaan metsien merkityksestä tässä ajassa. Paneelin jälkeen halukkailla osanottajilla on mahdollisuus osallistua keskusteluun vapaasti.

Paneelin moderoi kuopiolaissyntyinen kirjailija Oona Pohjolainen ja mukana ovat: Kuopion luonnontieteellisen museon museoamanuenssi Kimmo Jääskeläinen, Kuopion taidemuseon näyttelyintendentti Marja Louni, kuvataiteilija Pauno Pohjolainen, kirjailija Jouni Tossavainen ja Vuoden 2024 nuori luonnonsuojelija -palkittu Iida Tukeva.

Syö särkeä niin Venäjälle tulee järkeä

Kuva: Nuori Voima 1/2025, 25.

Pieninä palasina on tietomme Venäjältä, jos kohta monesta muustakin englantia puhumattomasta maapallon kolkasta. Virallisen yhteistyön loputtua elämme Venäjä-uutisoinnissa vain kahden toimittajan varassa: Ylen ja Hesarin.

Yksityiset yhteydet pelaavat netissä, kun ei kerrota mitään siitä, mikä kiinnostaa ohranaa.

Nuoresta Voimasta 1/2025 saamme kuitenkin tietää, miten muutamat taiteilijat vastustavat sotaa myös Venäjällä. ”Sodanvastainen katutaide Venäjällä elää ja voi hyvin, vaikka Suomessa se tunnetaan huonosti”, kerrotaan Susi Nousiaisen jutussa ”Päättömien joutsenten tanssi”. 

Otsikko viittaa baleteista ehkä poliittisimpaan Joutsenlampeen, joka pyöri tauotta Venäjän valtiollisella tv-kanavalla silloin, kun luvassa oli puhtaan propagandan sijasta kehnoa huonompia uutisia: Brežnev oli kuollut tai Gorbatšovilta kaapattiin valtaa. Tähän venäläisen muistiin viittaa No wobble -verkkogalleriasta löytyvä kuva, jossa neljä päätöntä ballerinnaa tanssii siinä toivossa, että olisi aika vaihtaa vallanpitäjää.

Venäläiselle selkeää merkkikieltä on myös kala, jonka päälle on vetäisty punainen ruksi. Kala näyttää lahnalta, mutta on särki, joka toimii meemikulttuurissa sodanvastaisena symbolina eikä luterilaisen alkuseurakunnan merkkinä. Särki-meemin synnytys lähti liikkeelle syyskuussa 2022, kun kolmikymppinen Alisa Klimentova pidätettiin jalkakäytävään kirjoitetun ”Net v***e”-viestin takia.

”Viestin ilmiselvä merkitys on ’Ei sotaa’, ’Net voine’, jossa asteriskilla peitetyt kirjaimet ovat samalla protesti sensuuria kohtaan. Klimentova kuitenkin vakuutti tulleensa väärinymmärretyksi: hänen viestinsä oli tietenkin ’Net voble’. Vobla on särkikala Rutulus Caspicus, joka on Venäjällä suosittu eväs oluen kanssa. Klimentova kertoi inhoavansa kyseistä särkikalaa, ja selitti asteriskien peitossa olevan sanan olevan ’voble’. Ei särkeä! Oikeus vapautti hänet syytteistä.”

Tarina jatkui kuitenkin netissä, ja särki paisui meemiksi, joka johti Klimentovan uuteen pidätykseen ja sakkoihin. Mutta sodanvastustajien särkiä painettiin jo t-paitoihin. 

Konstit on monet, ja elämä jatkuu diktaattorin lähdön jälkeen, kuten kerrotaan romaanissa Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla. Tosin savolaisen opportunistin elämää diktaattorien toimet ovat häirinneet yhtä vähän kuin idänkaupan parhaina päivinä. Huolimatta Sandels-lakostani iisalmelainen Olvi jatkaa edelleen ukrainalaisten verestä keitetyn kaljan valmistamista Valko-Venäjällä.

PS 

”Väestön keskittymisen myötä kulttuuripalveluita tarvitaan lisää alueilla ja kasvukeskuksissa, mutta samalla on huolehdittava palveluiden saatavuudesta harvaan asutuilla alueilla. Hyviä keinoja ovat mm. esittävän taiteen kiertuetoiminnan, tilojen yhteiskäytön sekä museopalveluiden lisääminen.”

(Opetus- ja kulttuuriministeriön Kulttuuripoliittinen selonteko, 2025, jonka teksti on tuotettu samalla tekoälyllä kuin Storytellin fantasiaromantiikan käännökset ja Venäjän federaation ulkoministeri Sergei Lavrovin puheet.)

Salmenniemen trilogian viimeinen osa ei ole pettymys

Verkkojulkaisu Long Playn Perjantaikirjeessä 8.2.2025 kulttuuritoimituksen tuottaja Pekka Torvinen arvosteli pettymykseksi Harry Salmenniemen romaanin Valohammas (Siltala 2025). Kirjailija Harry Salmenniemen autofiktioromaanitrilogian päätös Valohammas (Siltala) julkaistiin juuri ja se on pettymys. Liian monta kertaa aiemmin tehtyjä, kuluneita havaintoja ruuhkavuosista. Yhden kiireettömän kiireellisen perhekesäpäivän kuvaus rikkoontuu vain kerran, kun ”Harry Salmenniemi” on työelämään liittyvällä illallisella Olo-ravintolassa, paitsi että ”Harry Salmenniemi” muistelee illallista unessa, tottakai. Työelämä tuntuu unelta ja perhe-elämä todelta, tajutaan. Kertoja vaihtelee jälleen minä- ja hän-pronomineja, mutta kikkailu tuntuu turhalta. Kirjan loppupuolella ”Harry Salmenniemi” äityy pohtimaan, että ”perhe-elämän kuvaukset ovat yleensä huonoja”. Näin hän tekee sen jälkeen kun on kirjoittanut banaaleja havaintoja perhe-elämästä. Touché. Satiiriksi tämä on väsynyttä.

Luettuani Valohampaan banaaliksi arvostelee mieluummin Torvisen kritiikkiä kuin itse teosta. Trilogian toiseen osaan verrattuna Valohammas ei ole pettymys. Entä, ovatko esimerkiksi nämä niitä Torvisen ”kuluneita havaintoja” meidän ihmisenä olemisen hetkistä:

Se oli niin lyhyt herääminen, että se oli kuin vauvan kynsi.

Näytän niin tavalliselta, ettei minua kohta ole olemassa.

Se kävi niin nopeasti, ettei sitä huomannut.

Heti kun se [kirjoittaminen] ei ole välttämätöntä, se on järjetöntä.

Olen harmaaksi muuttunutta mustaa.

Kun olemme kahden, ehdin ajatella. Ajatteleminen on harvinaista… En ajattele ajatuksia. Ajattelen lauseita… Ajatukset ovat ensin kieltä ja sitten ei mitään… Sitten kun ajatuksista puuttuvat välimerkit, kun lauseet sulautuvat toisiinsa, on syytä palata töihin.

Niin ohut jalka ei voinut olla niin pehmeä, ja kuitenkin se oli.

Sellaista kiitollisuutta, joka ei mahdu mihinkään.

En ole enää niin hullu, että voisin sanoa itseäni hulluksi.

Mäntymetsä tietää kaikkien asioiden pituuden.

Siinä oli kortteja, joita hän ei koskaan käyttänyt. Kirjailijaliiton kortti putosi tiskille.

Taivaan laajuus vallitsi kumpujen yllä. (nettihaku ”ei vastaa yhtään sivua. Ehdotuksia:”)

Elän maakuopassa viisivuotisen apurahan turvin. Minusta näkyy vain lapion kärki, kun yritän kaivaa juuri tietynlaista kuoppaa.

Tornin päällä huojui Järki ja tunteet… Tästä saa hyvän alustan. Hän antoi Joelille Mark Z. Danielewskin romaanin House of Leaves.

Ihmiset eivät kestä omaa arkeaan. Miten he voisivat kestää muiden elämää.

Toisin kuin Torvinen väittää kiireettömän päivän kuvaus ei rikkoonnu vain kerran vaan koko ajan, kun on kyse kahden aikuisen elämästä kahden lapsen kanssa. Eikä vain perhe-elämästä vaan elämästä yleensä niin, että lähestytään sitä, miltä ihmisenä oleminen tuntuu ja tarkoittaa.

Satiirista romaanissa on kyse ehkä vain Sitran tarjoaman lounaskohtauksen verran ja kotimaisen kirjallisuuden kritiikkinä. Luettavaa kirjoitusta, siis sitä mistä saattaa keskustella Sitran tarjoamalla lounaalla, tehdään vain ulkomailla.

Valohampaan aamupäivän ajatuksissa on björlingmäistä runoutta, dialogissa Antti Hyryn realismia. Iltaa kohti lukunautintoa häiritsevät kirja-ja viinipongailun lisäksi ylihygienisointi, lian, hullujen, huumeiden, maalaisten ja muiden yhtä vieraiden pelko, jota perustellaan perheen suojelulla.

Kirjailijakertojalle kritiikillä ei ole hirveästi merkitystä. ”Työ ja arvostus unohtuvat helposti” verrattuna siihen, että hän saa pidettyä lapsistaan huolta. Silti, miten typerä arvostelija saa olla? Tuskin myönnän erehtyneeni, mutta esseekokoelmasta Turvaton tila (2024) löytyi viimein yksi kotimainen kriitikko, joka tunnustaa tehneensä virheen:

”Luin kirjan [Emme enää usko pahaan] uudestaan ja patistin vaimonikin lukemaan sen. Liityn nyt [Pontus] Purokurun pilkkaamien tunnustavien miesten joukkoon: [Riku] Korhonen oli oikeassa. Olin tosiaan lukenut kirjan  huonosti ja tehnyt aivan vääriä johtopäätöksiä. Rakensin olkiukon ja olin epäreilu. Asiassa ei ollut minkäänlaista tulkinnanvaraa. Jos vaadin kirjailijoilta vaivannäköä, minun pitää pystyä samaan. Jos kriitikon pitää jossain olla tarkka, niin lukemisessa. Rikoin periaatetta, joka on työmme ydin. Korhonen asetti eteeni peilin, jonka edessä kysyin: siis kuinka typerä saa olla?”

Adornon yhdeksän varoitusta kirjoittajalle

Theodor W. Adornon ensimmäinen varoitus kirjoittajalle sattui sopivasti Kirjoittajan päiväkirjan kirjoittajaan erään vielä julkaisemattoman esseen viimeistelyvaiheessa. Tai itse asiassa itsestään selvään tarkistamisvaroitukseen liittyvä perustelu herätti synnintuntoon:

Se, joka haluaa ilmaista jotain, on helposti niin innostunut asiastaan, ettei huomaa reflektoida aihettaan. Hän on liian lähellä intentiotaan, niin ’ajatuksissaan’, että unohtaa, mitä haluaa sanoa.

Mikään tekstin parannus ei ole Adornon mielestä niin pieni, ettei sitä tulisi tehdä. Helppo on olla samaa mieltä, mutta perustelu luo uskoa viilaamisen jatkolle:

Sadasta muutoksesta jokainen saattaa yksinään näyttää naurettavan pikkumaiselta. Yhdessä ne voivat nostaa tekstin aivan uudelle tasolle. 

Kolmaskin varoitus ”Koskaan ei pidä kitsastella yliviivauksissa” vaikuttaa tuoreelta tekoälyn ja -älykköjen jatkuvasti lihovien kirjojen näpynäpyajassa. Pelkoa siitä, että tekstiä ei ole tarpeeksi, Adorno pitää lapsellisena, sillä mikään ei ole olemassaolon arvoista sen takia, että sen on kirjoitettu.

Kirjoittamisen tekniikkaan kuuluu osata luopua jopa hedelmällisistä ajatuksista, jos tekstin rakenne sitä vaatii. Tekstin rikkautta ja voimaa ruokkivat juuri tukahdutetut ajatukset, aivan kuten pöydässäkään ei pidä syödä viimeistä suupalaa ja juoda lasistaan viimeistä tilkkaa. Muuten joutuu epäillyksi köyhyydestä.

Vastenmielisimpinä kliseinä Adorno ei kuurni yksittäisiä sanoja vaan sellaisia sanayhdistelmiä, joita Karl Kraus käytti ja joilla aikamme vakiokolumnistit laimentavat tekstiään täyttääkseen palstansa määrämitan: ”täysin ja kokonaan, hyvässä ja pahassa, meni syteen tai saveen”…

Viidennessä varoituksessa Adorno palaa kolmanteen. Kirjoittajan on raivattava pelkästä itsensä ilmaisemisen houkutuksesta syntyneet rönsyt, vaikka tekstille hyvää tekevää ”epäilevää tunnustelua” ei voi aina erottaa vaikeatajuisesta tai teennäisestä loruilusta. Epäilevä tunnustelija, joka tunnistaa kyllä terveen järjen tyhmyyden (vrt. Paavo Lipponen: Järki voittaa, 2008) saattaa kuitenkin sortua tyylittelyynsä:

Juuri kirjoittajan, joka ei halua tehdä myönnytyksiä terveen järjen tyhmyydelle, täytyy varoa verhoamasta jo valmiiksi banaaleja ajatuksiaan tyylittelyllä.

Vähäisimmätkin epäilykset valmiiksi kirjoitetun tekstin suhteen pitää ottaa äärimmäisen vakavasti. Kuten tunnettua  tätä harkintaan sumentavat ”affektiivinen suhde tekstiin ja turhamaisuus”. Toisaalta Adornon mukaan rajoittaminen ja varovaisuus eivät synnytä ”terveen järjen tyhmyys” -tyylistä dialektista ajattelun avautumista, vaan:

Maltillisuus, joka kieltäytyy viemästä lausetta liian pitkälle, toimii lähinnä yhteiskunnallisen kontrollin ja sen myötä tyhmistymisen agenttina.

Seitsemännessä varoituksessa epäillään usein esitettyä moitetta, että jokin teksti tai muotoilu on ”liian kaunis”. Jos kirjoittaja onnistuu sanomaan juuri sen, mitä hän tarkoittaa, se on Adornon mielestä kaunista.

Ilmaisun kauneus vain sen pelkän itsensä vuoksi taas ei missään tapauksessa ole ”liian kaunista” vaan koristeellista, tekotaiteellista, rumaa. Kuitenkin se, joka sillä verukkeella, että itsensä unohtamalla palvelee asiaa, luopuu ilmaisunsa puhtaudesta, pettää näin aina myös itse asian.

Kelvollisesti editoitua tekstiä Adorno vertaa hämähäkin seittiin, joka vetää puoleensa ravitsevaa saalista ja houkuttelee esiin sitaatteja. Valmiin, lukkoon lyödyn ajatuksen, totaliteetin, sijasta toisetkin tuumat alkavat välkkyä mielessä. Aikamme totaliteetit: terveen järjen tyhmyys, joka on algoritmin ruokaa, ja hyvä diili, jonka öljytalous oikeuttaa minkä tahansa väkivallan, eivät vilkuile vaihtoehtoja kasvutalouden kammiossaan:

Siellä, missä ajatus on avannut yhden todellisuuden kammion, sen tulee ilman subjektin väkivaltaa tunkeutua seuraavaan. Suhteensa objektiin se osoittaa sillä, että objektit myös sen ympärillä kristallisoituvat. Valossa, jonka se kohdistaa omaan erityiseen kohteeseensa, muutkin kohteet alkavat välkkyä.

Kirjoittaminen ja siihen liittyvät esineet olivat ainoa kotipaikka, joka Saksasta sodan jaloista Kaliforniaan karkotetulle Adornolle jäi, ja tekstistään kirjoittaja järjestää itselleen kodin. Mutta lopulta kirjoittajan ei ole sallittua elää edes omassa kirjoittamisessaan.

Itsensä kovettamisen vaatimus itsesääliä vastaan pitää sisällään käytännön vaatimuksen suhtautua äärimmäisen tarkkaavaisesti ajatuksen vireyden herpaantumiseen ja eliminoida kaikki, mikä muodostuu työn kuorrutukseksi tai mikä vain ajelehtii mukana. Se ehkä jossain aikaisemmassa vaiheessa loi jutustelunomaista lämmintä ilmapiiriä, mutta nyt kuitenkin joutaa ummehtuneena ja mauttomana pois heitettäväksi.

Varoitukset löytyvät Frankfurtin koulukunnan perustajafilosofin Adornon Minima moralian. Ajatuksia särjetystä elämästä (2024/1951) toisen osan avaavasta esseestä Peilin takaa Raija Sirosen ja Erkki Vainikkalan suomentamina. Kirjoittavaan ihmiseen Adorno palaa esseessä tai esseemäisessä fragmentissa Moraali ja tyyli.

Vain kaupankäynnin hioma sana koskettaa 

Kirjoittajan toteuttaessa varoitustensa mukaista moraalia ja tyyliä vastaanoton vaikeus on ilmeinen; pikemminkin löyhä ja vastuuttomasti muotoiltu teksti palkitaan tietynlaisella hyväksynnällä, koska ”sivistystä ei enää ole”. Algoritmin tapaan ”tiedetään, mitä tahdotaan, koska tiedetään, mitä toinen tahtoo” ja mikä tahansa erityinen arkikielestä poikkeava, jota ei ole lainattu valmiista kaavasta näyttää epäilyttävältä tahdittomuudelta.

Epämääräinen ilmaisu sallii lukijan kuvitella kaiken sen, mikä häntä miellyttää ja mitä mieltä hän jo muutenkin on. Tarkka muotoilu vaatii selkiytettyä käsitystä ja käsitteellistä ponnistelua, joista ihmiset tarkoituksella totutetaan pois. Se edellyttää heiltä jo ennen sisältöön perehtymistä yleisten, vakiintuneiden mielipiteiden hylkäämistä, täten eristäytymistä, jota he mitä voimallisimmin vastustavat… Vain todellisuudesta vieraantunut, kaupankäynnin hioma sana koskettaa heitä läheisenä. Harva asia vaikuttaa yhtä syvästi intellektuellin moraaliseen rappioon. Siltä välttymistä haluavien täytyy tunnistaa viestinnän puolestapuhujat sen asian pettureiksi, jota he viestivät.

Seuraavassa fragmentissa Vatsan kurinaa Adorno palaa arkikieleen. Totaliteetin tasapäistämistä vastustettaessa hän pitää taantumuksellisena työläisten puhetapojen ja kirjakielen asettamista vastakkain. Ei kuitenkaan niin, että vasemmistolaisen ajattelun ideologina pidetty Adorno ylistäisi työläisen kielen aitoutta, ja niin kuin työläiskirjallisuuden tyyliin on kuulunut köyhän kielen rikkauden kehuminen.

Ei vaan joutilaisuus, jopa ylpeys ja ylimielisisyys ovat tuottaneet yläluokan kieleen ripauksen riippumattomuutta, joka kääntyy kieltä käskemiseen väärinkäyttäviä vastaan ja irtisanoutuu herran etujen palveluksesta. Sen sijaan valta on tuhonnut proletaarin kielen ja kauna inhimillisyyden.

Alistettujen kieleen on valta sen sijaan jättänyt jälkensä ja riistänyt siltä sen oikeudenmukaisuuden, jonka typistämättömät, itsenäiset sanat lupaavat niille, jotka ovat kyllin vapaita lausumaan ne vailla kaunaa. Proletaarinen kieli on nälän sanelemaa… Niinpä hän kostaa kielellä. Hän häpäisee kieliruumiin, jota hänen ei anneta rakastaa, ja toistaa voimattomasti sen häpeän, joka hänelle itselleen on aiheutettu… Vasta puhuminen, joka sulauttaa itseensä kirjoituksen, vapauttaa ihmisen puheen siitä valheesta, että se olisi jo inhimillistä.  

Uusimmassa Tiede & Edistys -lehdessä 4/2024 on julkaistu neljä puheenvuoroa Minima moraliasta, Adornon henkilökohtaisimmasta teoksesta.

Raivoni yltyy kun pilkkaan sinua

 

Arasti minä etsin sanoja:

olen nuori mies

ja haastan taisteluun

elinikäisen vihollisen

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Viholliseni on suuri,

mahtava mies,

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Kohtaloni?

En elä kauan,

en varmaan.

Sinä olet noita, kokenut,

sielujen varas, murhamies,

ja minä vain vasta alkaja,

haparoivat pikku šamaani.

Tapa siis minut

ja varasta sieluni!

…

 

Huhu kulkee:

juorut pilkkaavat

suurta šamaania!

Onko totta:

kun piileskelit

vaimosi selän takana,

hän viskasi

ämpärillisen vettä

kasvoillesi?

Pomppasit pystyyn,

voimasi oli kadonnut,

sinulle naurettiin,

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Olet kuin lapsi,

joka vinkuu ja vikisee

päivät pitkät:

kaikille tyrkytät

tyttäriäsi vaimoksi.

Häivy! Tiehesi!

Pane piiloon

typerä naamasi!

Vaimosikin kärsii

sinun häpeäsi takia!

Kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Raivoni yltyy

kun laulussani

pilkkaan sinua.

Sinä vehkeilijä,

noita ja murhamies,

väijyit ja surmasit sukuni,

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Iskekäämme siis yhteen, 

nuoruus ja vanhuus:

toisen on kuoltava!

Laulu tietää tuhoa:

toisen on kuoltava

haavoihin.

 

 (”Haaste” valikoimasta Laulu ilman hengelle. Valikoima eskimorunoja, toimittaneet ja suomentaneet Hannu Launonen ja Lassi Saastamoinen, Otava 1977, 65–68. Kuva: Tukholma 1983)

Kirjailijat vierailevat kaikissa Kuopion kirjastoissa 2025

 

Kirjailijat teillä -kiertueella 2012 Vieremän Kauppilanmäella Heidi Jaatinen ja Jyrki Heikkinen tanssivat läänitaiteilija Marjo Heiskasen ja näyttelijä Johanna Jauhiaisen tulkitessa Heikkisen runoa valssiksi.

”Joukko tunnettuja kirjailijoita kiertää kaikki Kuopion kirjastot tämän vuoden aikana. Kyseessä on Kirjailijat teillä -kirjallisuuskeskustelujen sarja. Tapahtumia järjestetään yhteensä 15”, uutisoi Marianne Mattila Yle Kuopiossa.

Kiertueen tavoitteena on lisätä muun muassa kuopiolaisten lukuintoa ja vahvistaa paikalliskirjastojen identiteettiä.

Ensimmäinen tilaisuus järjestetään Kuopion pääkirjastossa keskiviikkona 15.1. klo 17.00 alkaen. Pääkirjastossa kiertuekirjailijoista ovat mukana Marja-Sisko Aalto, Heidi Jaatinen, Tatu Kokko, Riitta Kylänpää, Kirsi Pehkonen, Marja-Leena Tiainen, Jouni Tossavainen ja Kaija Vuorio.

Kirjastossa julkistetaan myös keskustelusarjan ideoineen kirjailija Marjo Heiskasen romaani Magdan aaria (Siltala 2025). Heiskasen kiertueidean taustalla ovat kokemukset kirjallisuuden läänintaiteilijan töistä Pohjois-Savossa vuosina 2011–2013. Silloin toteutettiin kaksi kiertuetta eri puolilla maakuntaa.

Blogista Kuva ja sana löytyy ”Muutama sananen ensimmäisestä kirjailijakiertueesta”

https://jounitossavainen.blogspot.com/2011/09/muutama-muistiinpano.html

”Savon kirjailijat teillä 15.12.2012” 

https://jounitossavainen.blogspot.com/2012/10/savon-tekijat-teilla-authors-on-roads.html

Runo ”tip” Keiteleen kirjastossa 2012

https://jounitossavainen.blogspot.com/2012/10/runo-tip-kokoelmasta-kerro-soundpoetry.html

Kirjailijat teillä -sarjan toteutuksessa on ollut vahvasti mukana Kuopion kaupunginkirjasto. Tapahtumasarja on osa Kuopion 250-vuotisjuhlan ohjelmistoa. Syksyllä jatkuvan kiertueen kevään ohjelmistoon kuuluvat:

ke 22.1. klo 17 Karttulan kirjastossa vieraana Antti Hurskainen ja Jouni Tossavainen

ke 19.2. klo 17 Puijonlaakson kirjastossa vieraana Erkka Mykkänen, Kari Hotakainen ja Marjo Heiskanen to 20.3. klo 17 Nilsiän kirjastossa vieraana Antti Heikkinen ja Sirpa Kähkönen

ke 23.4. klo 17 Vehmersalmen kirjastossa vieraana Kirsi Pehkonen ja Heidi Jaatinen

to 8.5. klo 17 Neulamäen kirjastossa vieraana Riitta Kylänpää ja Kaija Vuorio

pe 6.6. klo 18 Valkeisenlammella Puškinin synttäreiden runopiknik

Kirjailijakiertueen off-ohjelmistoon suunnitellaan runopuulaakeja sekä Puijonlaakson että Nilsiän keikkojen jälkeen ja Valkeisenlammen runopiknik jatkuu lavarunouden SM-kisan Kuopion aluekarsinnnalla. Ajat ja paikat tarkentuvat blogissa Runopuulaaki.

 Läpi tuulen ja tuiskun Karttulan kirjastoon kokoontui varsin aktiivisia kuuntelijoita ja kirjaston kirjoittajapiiriläisiä 22.1.2025. Antti Hurskaiselta (vas.) piirissä oli luettu Suntio (2023) ja Jouni Tossavaiselta New Yorkin Lentävä suomalainen (2014). 

”Yleisölle kirjoittava kirjailija ei todellisuudessa kirjoita”

 

Ranskalaista Maurice Blanchot’a (1907—2003) voi pitää näkymättömänä ja kahdella tavalla mykkänä kirjoittajana. Ensinnäkin Blanchot’sta on julkaistu vain kaksi valokuvaa, ja hän ei esiintynyt julkisesti eikä antanut haastatteluja, joten hänen arvovaltansa kirjailijana ei perustunut julkisen intellektuellin roolin – kuten esimerkiksi Jean-Paul Sartrella –, vaan hänen tekstiensä äänettömään puheeseen. Henkilökohtaisen näkymättömyytensä ja hiljaisuutensa lisäksi Blanchot’a ei pysty määrittelemään kirjailijaksi, kriitikoksi tai filosofiksi muussa mielessä kuin siinä, että hän yritti jatkuvasti kyseenalaistaa nämä tekijänimet. Samalla kun Blanchot kirjoitti kirjallisuutta ja filosofiaa, hän kyseenalaisti oman asemansa kirjoitustensa omistajana ja vallanpitäjänä. Tästäkin syystä Blanchot’a ei haluaisi nimetä kirjailijaksi, vaan on tyydyttävä sanaan ”kirjoittaja” joskaan ei tarkalleen siinä mielessä kuin Ronald Barthes ”kirjoittajalla” erotuksena ”kirjailijasta” tarkoitti.¹

 

Jos kirjailijantyötä lähestyy Blancho’n kahden mykkyyden näkökulmasta, saattaisi ensinnäkin päätellä, että vetäytyminen julkisuudesta tarkoittaa myös vetäytymistä vastuusta. Tätä Blanchot ei kuitenkaan tarkoittanut, vaan hän näki että tavallisella kasvottomalla kansalaisellakin on vastuunsa, ja tämä vastuu painaa ehkä syvemmälle, koska kadunmiehelle ei ole luvassa palkinnoksi sankarinviittaa.² Kirjailijalle tuota viittaa tarjotaan, ja hän tahtoo ehkä sitä tavoitella, mutta jos se tarkoittaa yleisön miellyttämistä tai lukijalle kirjoittamista, Blanchot pitää sitä toivottomana yrityksenä. Lukija ei halua hänelle kirjoitettua teosta, vaan vieraan teoksen, josta hän löytää jotain hänelle ennen tuntematonta. Blanchot’n omin sanoin sanottuna esseessä ”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan”:

 

Nimenomaan yleisölle kirjoittava kirjailija ei todellisuudessa kirjoita: yleisö kirjoittaa, minkä vuoksi yleisö ei voi enää olla lukija – lukeminen on vain näennäistä, todellisuudessa se ei ole mitään.

 

Yleisölle kirjoittamaton kirjailija ei voi silti vetäytyä vain itseensä, koska silloin hänen olisi luovuttava myös kirjoittamisesta, toimesta, josta pitäisi syntyä joku jälki, jotain joka tulisi itsestään tietoiseksi tuloksistaan riippumatta. Kirjailija voi yrittää oikeuttaa itsensä antamalla itselleen kirjoittamisen tehtävän, yksinkertaisen kirjoittamisen toimen ilman tulosvastuuta, ja näin Blanchot’n mukaan esimerkiksi Valéry pelasti itsensä. Muihin kirjailijanimiin, joiden kautta Blanchot lähestyy yhtä ainutta pääkysymystään ”mitä on kirjallisuus”, kuuluvat etenkin Dostojevski, Hölderlin, Kafka, Mallarmé ja Rilke.

 

Kysymällä ”mitä on kirjallisuus” – tai Sartren esseen mukaisesti Mitä kirjallisuus on? – kuristetaan monesti kirjallisuus pelkiksi lajityypeiksi ja perustetaan kirjallisuuden kaanon, mikä sulkee ulkopuolelleen sen mitä kirjallisuus voisi olla. Mikä voisi olla kirjallisuuden mahdollisuus Auschwitzin jälkeisessä ajassa, jossa taide on menettänyt asemansa ihmisten kohtaloiden ohjaajana? Mitä on taide, joka jatkuu, vaikka Sartren esseen vastaisesti myönnettäisiin, että taide ei enää liity aktiiviseen työhön maailmassa? Jos kirjallisuus ei ole taistelua eikä sitoutumista tai politiikkaa, vaan taidetta, sen mahdollisuus olla olemassa, on oltava tänä päivänä koko ajan mietinnän alla. Tätä kirjallisuuden mahdollisuutta olemassaoloon Blanchot kuvaa esimerkiksi Hölderlinin runoudessa runoilijasta, Kafkan taistelussa teoksen mahdottomuuden kanssa, Mallarmén yritystä tehdä kirja, joka ei enää riipu tekijästä eikä maailmasta ja Rilken runoilijan epätoivona mahdottoman asian itsepintaisena jatkumisena.

 

Blancho’n kirjailijoista suurimpien lähestymisen voi laskea kirjallisuuskritiikin piiriin, mutta kritiikki ei tarkoita tässä arvoarvostelmia kirjailijoista tai heidän teksteistään, vaan kirjoittajan yritystä kohdata toinen kirjoittaja. Näin kritiikki muuttuu enemmän kirjailijan ja lukijan dialogiksi, yritykseksi kommunikoida sillä tavalla, että hän ei kerro keitä kirjailijat ovat – eli hän ei tee kirjallisuudenhistoriaa – eikä hän tee teosanalyysejakaan. Sen sijaan hän etsii jälkeä kokemuksesta, josta käsin teos on syntynyt. Tämän kirjallisuuden kokemuksen hän lukee usein esiin kirjailijoiden ei-kirjallisista teksteistä kuten päiväkirjoista ja muistiinpanoista, mutta näin ei synny omaelämäkertojakaan, vaan yrityksiä kuvata kirjailijan työtä lumoutumisen ja eksymisen tilana, jonka lävistää teoksen vaatimus. Kirjailijana olemisen tilan Blanchot näkee mahdottomana, alituisena horjumisena toimettomuuden ja toiminnan välillä. Kirjoittaminen on kyettävä aloittamaan, mutta tämä päätös supistaa välttämättä kirjallisen avaruuden tilaa. Toisaalta teoksen lähestyminen saa kirjailijan eksymään itsestään, omasta minästään ja lumoutumaan tulevan teoksen takia. Blanchot yrittää määritellä määrittelemätöntä ja näin hän tekee yrityksellään palveluksen sille, joka ei löydä kirjoittamisen kokemukselleen sanoja tai yrittää kohti teoksen syntymisen mahdollisuuksia.

 

Mikä teos sitten on? Se on vain tehty, ja se on. Teos ei ole kirja materiaalina eikä se sijoitu aikaan tai tilaan, vaan teos itse avaa ”toisenlaisen ajan”, toisenlaisen tilan, jonka voi nimetä avaruudeksi. Jos teos on teos, sen oma tila on avautuva, avautuminen kohti kaaosta -- tai Blanchotä’n omin sanoin kohti ”toista yötä”. Tämän ”kirjallisen avaruuden” taustalla ovat Heideggerin kirjoitukset teoksesta Avoimen avautumisena, mutta toisin kuin Heidegger ja Sartre Blanchot ei usko, että taide voi palata tilaan, johon totuus saattaisi tulla. Taiteen tehtävänä Blanchot ei näe enää kodin, olinpaikan tai valtion perustamista, vaan eksymisen, ulkopuolelle ajautumisen, katoamisen Kafkan kuvaamaan erämaahan vailla toivoa Luvatusta Maasta. Kirjailijan on eksyttävä, menetettävä maailmansa, kaikki, jotta toinen, toisen yön ja ihmisen äänet päästetään kuuluville. Teoksen syntyä voi kuvata Kirjallisen avaruuden suomentajan Susanna Lindbergin sanoin ”maailmanavaruuden kahinaksi kirjailijan sydämessä”, mutta tämä sydän ei ole romantikkojen salainen lähde, josta minä pulppuaa, vaan sydäntä joka sykkii sen takia että sillä on mahdollisuus avautua kohti ulkopuolta. Sisin ja ulkopuoli luovat toisensa tässä liikkeessä.

 

Liike kuitenkin pysähtyy, kun se nimetään. Asian nimeäminen on sen tappamista, kuten Hegel kirjoitti. Blanchot lähtee samasta ajatuksesta esseessä ”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan”: Asian nimi on sen hauta. Nimeämisen mahdollisuus on asian poissaolon mahdollisuus, ja vastaavasti oma kirjoitukseni on oma hautani, koska teksti jatkaa elämäänsä minusta riippumatta. Kun sanon nimeni, on kuin lukisin omat muistosanani, erotan itseni itsestäni, en ole enää läsnäoloni vaan hautakiveni, jonka tehtävänä on olla painona tyhjyyden päällä. Pitäisikö kirjailijan siis lopettaa kirjoittaminen, että kirjoitus ei olisi hauta? Vai pitäisikö kirjailijan jatkaa tätä kuoleman työtä, tehdä kuoleman teosta? Paradoksaalisesti kuolema on sekä kirouksemme että olemassaolomme edellytys. Blanchot’n esseen sanoin:

 

Kuolema johtaa olemiseen: tässä on ihmisen toivo ja hänen tehtävänsä, koska juuri tyhjyys auttaa tekemään maailman, tyhjyys luo maailman ihmisessä, joka työskentelee ja ymmärtää. Kuolema johtaa olemiseen: tässä on ihmisen haava, hänen onnettoman osansa alkuperä.

 

Kuten kuolema, kirjallisuus on äärimmäinen kokemus, äärimmäinen raja, jotain joka elää ilman meitä ja samalla se on jotain, joka on ja koskee meitä. Kuolemaa niin kuin kirjallisuutta ei tavoita, jos pyrkii ottamaan ne valtaansa, vaan eräänlaisena puhtaana toimettomuutena.

 

Kirjailija horjuu toimettomuuden ja toiminnan välillä, koska kirjoittaminen on kyettävä aloittamaan, mutta tämä päätös supistaa välttämättä kirjallisen avaruuden tilaa. Siinä määrin kuin kirjailija yhä kirjoittaa hän on oman kuolemansa henkiinjääjä, koska teos on teos vain, jos kirjailija on kuollut teoksesta. Teosta kirjoittaessaan kirjailijan pitäisi siis sanoa lause, joka on elävälle ihmiselle mahdoton: Olen kuollut. Tätä Blanchot pitää fiktion eli valheen alkuperänä. Näin kirjailijan työnä on elää kuoleman avaruudessa, Orfeuksen kuolemanvarjon maassa, jossa oma kuolema on vielä vähän edessä ja samalla jo takana, jos teos on tullut tehdyksi tai vaikka yrittäisi tehdä hyvää työtä ja kirjoittaa muusansa manalasta ulos.

 

Tämä kirjailijan työ, liukuminen mahdottoman ja mahdollisuuden avaruuden äärellä, tekee hänet jatkuvasti poissaolevaksi, samalla kun tämä vastuuttomuus luo hänen riskinsä ja vastuunsa laajuuden. Tästä liikkeestä on tuloksena se, että ”kun rehellinen tietoisuus arvostelee kirjailijaa pysäyttämällä hänet yhteen näistä muodoista esimerkiksi tuomitsemalla teoksen epäonnistuneeksi, kirjailijan toinen rehellisyys vastustaa toisten vaiheiden nimissä ja vetoaa taiteen puhtauteen, joka puolestaan näkee epäonnistumisessa oman voittonsa.” Ja toisinpäin. Silloin kun kirjailija onnistuu, hän Blanchot’n esseen sanoin tunnistaa itsensä jo jossain toisessa vaiheessa:

 

Kun häntä puhutellaan kauniin teoksen tekijänä, hän kieltää teoksen. Kun häntä ihaillaan innoittajana ja nerona, hän näkee itsessään vain uutteruutta ja kovaa työtä. Kun kaikki lukevat häntä, hän sanoo:”Kuka minua voi lukea? En minä ole mitään kirjoittanut.” 

 

Mutta vallankumousvuonna 1793 Ranskassa eli mies, jolle kuolema oli suurin intohimo ja perimmäinen latteus. Hän samaistui täydellisesti vallankumoukseen ja hirmuvaltaan. Hän oli aristokraatti, vapaamielinen, aika ujo, nöyristelevän kohtelias, mutta hän kirjoitti, ja hänet vangittiin Bastiljiin, vaikka hän ymmärsi parhaiten että vapauden hetkellä kaikkein mielettömimmät intohimot voivat muuttua todellisuudeksi, olla laki. Tätä miestä Blanchot pitää kirjailijana ennen kaikkea.  Markiisi de Sadessa ”yhdistyvät kaikki kirjailijan ristiriidat”:

 

Yksinäinen, kaikista ihmisistä yksinäisin ja kuitenkin julkinen hahmo ja tärkeä poliittinen persoonallisuus. Ikuisesti vangittu ja ehdottoman vapaa, teoreetikko ja absoluuttisen vapauden symboli. Hän kirjoittaa valtavan tuotannon eikä tämä tuotanto ole olemassa kenellekään. Tuntematon, mutta sillä, mitä hän edustaa, on kaikille välitön merkitys. Hän on vain kirjailija, joka kuvaa intohimoksi korotettua elämää ja julmuudeksi ja hulluudeksi muuttunutta intohimoa. Hän tekee yksilöllisimmästä, kätketyimmästä ja järjettömimmästä tunteesta yleispätevän väitteen, julkisen puheen todellisuutta, josta historian myötä tulee pätevä selvitys ihmisen osasta kokonaisuudessaan. Lopulta hän on negaatio itse: hänen tuotantonsa on pelkkää negaation työtä, hänen kokemuksensa raivoisaa verenhimoista negaatiota, joka kieltää toiset ihmiset, Jumalan, luonnon, ja tässä loputtomasti jatkuvassa kehässä nauttii itsestään ehdottomana suvereeniutena. (”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan”)

 

¹⁾ Suomeksi Roland Barthesin artikkeli, jossa pohditaan muun muassa ”kirjailijan” ja ”kirjoittajan” töiden eroavaisuuksia löytyy teoksesta Tekijän kuolema.

²⁾ Yksilön vastuuta ja mahdollisuutta muodostaa todella ”yhteisöllinen” yhteisö Blanchot on pohtinut tarkemmin teoksessa Tunnustamaton yhteisö.

Barthes, Roland (1993) Tekijän kuolema, tekstin syntymä. Toim. Lea Rojola, suom. Lea Rojola ja Pirjo Thorel. Jyväskylä: Vastapaino.

Blanchot, Maurice (2003) Kirjallinen avaruus. Suom. Susanna Lindberg. Vantaa: ai-ai. (Alkuteos L’espace littéraire. Editions Gallimard 1955.)

Blanchot, Maurice ”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan.” Suom. Outi Alanko. Tampere: Nuori Voima 1/2001. (Alkuteos La Littérature et le droit ála la mort. Gallimard 1949.)

Blanchot, Maurice (2004) Tunnustamaton yhteisö. Suom. Janne Kurki ja Panu Minkkinen. Helsinki: Loki-Kirjat. (Alkuteos La communauté inavouable. Les Edition de Minuit 1983.)

Kirjailija omisti elämänsä hiljaisuudelle. Maurice Blanchot’n muistokirjoitus. Alanko, Outi. Helsingin Sanomat 26.2.2003.

Sartre, Jean-Paul (1976) Mitä kirjallisuus on? Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Keuruu: Otava. (Alkuperäisessee Qu’est-ce que la littérature?. Editions Gallimard, Pariisi 1948.)

Tossavainen, Jouni: ”Maurice Blanchot’n käsityksiä kirjailijantyöstä”, Jyväskylän yliopisto 2006.