”Täällä kaukana” tässä ollaan nyt

Viimeisiä muutoksia, ennen kuin lähetin valokuvarunojen kokoelman taittajalle, siis sunnuntai-iltana noin klo 23.45, oli runon ”Pullopostia” nimen vaihtaminen Pentti Sammallahden valokuvakirjaan Täällä kaukana (Opus 57 2012). Esipuheessaan Finn Thrane pitää nimeä hienovaraisena ja paradoksaalisena viittauksena kuvaajan ja katsojan kohtaamisen mahdollisuuteen kirjan sivulla:

”Pentti Sammallahden teoksen hienovarainen nimi viittaa kuitenkin paradoksiin: valokuva edustaa aina läsnäoloa tässä ja nyt.”

Täällä kaukana tässä ja nyt ollaan niin kuin ei oltaiskaan. Kun runot on runoiltu, Ukrainan sota jatkuu neljättä päivää. Aamulla kävin huilaamassa tunnin hiihtolenkin Kallavedellä, ennen kuin aurinko pehmittää hankikannon. 

Se vaatii verhoa eteensä puolilta päivin työhuoneessa. Sinne hukkuvat Kalevalan päivän liput.

Viime viikolla sain taittaja Satu Enstedtiltä kansiehdotuksen ja muokkasimme kustantaja Vesa Tompurin kanssa katalogitekstiä. Sadun ajatus on, että kansi olisi kangasmaista kloottia, valokuva näköalasta Haminavuorelle syvennetään ja tekstit tulisivat foliopainatuksella. Aiempien kokoelmien kohdalla tällaisesta ei ole uskaltanut edes haaveilla. Esimerkiksi Like-kustantamossa runoilut loppuivat kustannusjohtajan rehtiin tunnustukseen: 

Me emme oikein osaa markkinoida runoja.

Totta tosiaan, kun häntä alkaa heiluttaa koiraa – eli raha ratkaisee eikä runouden laatu – mikä on kirjoituksen tulevaisuus ja mitä kirjailija voi tehdä. Se saa nököttää nurkassa siihen asti, kun päkistää pitkää proosaa ja päällikkö pääsee kiillottamaan omaa kuvaansa palkintoselfiellä. Loput "minästä" ja minun egoiluista saa lukea runosta ”Omakuva” kokoelmassa Näköala Haminavuorelle.

Syyskatalogin teksti näyttää tässä ja nyt tältä. Toimii ilmeisesti sen verran, että tänään Prisman sisäänostaja on jo kysellyt näytesivuja kustantajalta.

Jouni Tossavainen: Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja

Jouni Tossavaisen neljästoista runokokoelma ja kolmas valokuvarunojen kokoelma Näköala Haminavuorelle lähestyy maailman kauneutta kuvan ja sanan voimalla. Valokuvan ja runon yhteisteoksissa runoilija vaeltaa kotikaupunkinsa Kuopion järvimaisemassa, lapsuutensa Tervon metsissä, Euroopassa ja Venäjällä.

Runomatkoilla käydään dialogia nykyisten ja entisaikojen kollegojen kanssa. Seuraa löytyy milloin Rainer Maria Rilkestä, Wallace Stevensistä tai Paul Valerysta, milloin taas Eeva-Liisa Mannerista ja Gunnar Björlingistä. Toisinaan Tossavainen löytää sielunkumppanin satojen vuosien takaisista kiinalaisista tai japanilaisista tankarunoilijoista. Portugalista hän löytää ”hylätyn esineen”, Fernando Pessoan aiemmin suomentamattoman runon.

Retkillään runoilija eksyy myös rakkauden erämaahan ja laatii ”Eksymisen kenttäoppaan”.

Teoksen kunkin osaston avaa värivalokuva näköalasta Haminavuorelle, samalle mäelle, josta Tossavaisen romaanin Taistelevien metsojen (Aviador 2020) päähenkilö Ferdinand von Wright maalasi klassikkoteoksen Näköala Haminavuorelta (1853).

Kolmen proosateoksen jälkeen Näköala Haminavuorelle on Tossavaisen paluu runouden pariin kuuden vuoden tauon jälkeen.

Ovh 29,50 €

Runokokoelma (valokuvitettu)

150 sivua

ISBN 9789523811201

Ilmestyy: syyskuussa 2022

Sidottu

Kl 82.2

Jouni Tossavainen (s. 1958) on Tervossa syntynyt, Tampereella opiskellut ja sen jälkeen pääasiassa Kuopiossa asunut kirjailija. Hänen laajaan, vuonna 1985 käynnistämään julkaistuun tuotantoonsa sisältyy sekä proosaa että runoutta – yhteensä 27 teosta. Taistelevien metsojen (2020) jälkeen Tossavaiselta on ilmestynyt romaani Pojan usko (Aviador 2021).

”Ulkomaalaiset eivät ole nähneet vielä alkuakaan”

Perustaessaan Vremja-lehteä vuonna 1861 Fjodor Dostojevski markkinoi sitä lähetyskäskyä, jota tsaarit, stalinit sekä Vladimir Putinin toteuttaa tänään hotkaistessaan toisen palasen Ukrainasta. Ja samaa valloitussotaa jatkavat imperiumin keisarit Putinin jälkeen, koska ”ulkomaalaiset eivät ole vielä nähneet alkuakaan meidän valtavista voimistamme”.

”Tiedämme, ettemme nyt enää eristäydy ihmiskunnasta Kiinan muurin taakse. Nöyrää kunnioitusta tuntien aavistelemme, että tulevaisuuden toimintamme täytyy olla mitä suurimmassa määrin yleismaailmallista, että Venäjän idea ehkä muodostaa synteesin kaikista niistä ideoista, joita Euroopan eri kansallisuudet niin urhollisesti ja peräänantamattomasti kehittelevät, ja että näiden ideoiden vihamieliset ainekset löytävät sovinnon ja tulevan kehityksensä Venäjän kansan ominaislaadussa. Emme ole turhaan puhuneet kaikilla kielillä, ymmärtäneet kaikkia sivilisaatioita, tunteneet myötätuntoa jokaisen eurooppalaisen kansan intressejä kohtaan, ymmärtäneet meille täysin outojen ilmiöiden merkitystä ja järkiperäisyyttä. Emme ole turhaan ilmaisseet vahvaa, ulkomaalaisia hämmästyttävää taipumusta itsearviointiin. He ovat moittineet meitä siitä ja väittäneet, että olemme vailla identiteettiä ja isänmaata, mutta he eivät ota huomioon, että kyky irrottautua joksikin aikaa omasta maaperästä nähdäkseen itsensä selvemmin ja puolueettomammin on jo sinänsä merkki suurenmoisesta erityislaatuisuudesta: onhan kyky nähdä vieras ja outo sovinnollisessa valossa mitä ylevin ja jaloin luonnonlahja, joka suodaan vain muutamille kansallisuuksille. Ulkomaalaiset eivät ole vielä nähneet alkuakaan meidän valtavista voimistamme… Mutta nyt näyttää siltä, että myös me astumme uuteen elämään.”

(Fjodor Dostojevski: ”Ilmoitus Vremja-lehden tilauksesta vuodelle 1861”, Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä, niin & näin 2015, suom. Tiina Kartano, 50)

Niinpä kaikki Venäjällä sulautuu sorjaksi yksituumaisuudeksi ja yhtyminen tapahtuu hyvin helposti, luonnollisesti ja rauhanomaisesti.

”Jos erimielisyyksiä onkin, ne ovat vain ulkoisia ja väliaikaisia, satunnaisia ja helposti sovitettavia eikä niillä ole juuria meidän maaperässämme, ja tämän me ymmärrämme oikein hyvin. Tämä tapahtumaketju on alkanutkin jo kauan sitten, ikimuistoisena aikana; itse luonto on sisällyttänyt sen venäläiseen henkeen ja kansalliseen ihanteeseen…

Uuden Venäjänmaan voi jo aistia hieman, se tiedostaa itseään jo hieman, eikä sillä ole väliä, ettei se ole suuri. Sen sijaan se elää, vaikkakin tiedostamattomana, kaikkien venäläisten sydämessä ja kaikkien venäläisten toiveissa ja pyrkimyksissä. Meidän uusi Venäjänmaamme on ymmärtänyt, että on vain yksi sementti, sidos ja maaperä, jolla yhdistyminen tapahtuu ja jolla sovinto tehdään – se on kaikille yhteinen hengellinen sovinnonteko, joka saa alkunsa koulutuksesta. Tämä uusi Venäjänmaa on jo päässyt todistamaan orgaanisia ja kokonaisvaltaisia ilmiöitä, ei epäonnistuneita kopioita ja siirrännäisiä, kuten te kuvittelette. Se on todistanut olemassaolonsa nuoren polven nousevassa uudessa moraalissa, joka varjelee itseään innokkaasti ja tinkimättä, se on todistanut olemassaolonsa jalossa itsearvioinnissa ja ankarassa omassatunnossa – mikä on merkki valtavasta voimasta ja taipumattomasta pyrkimisestä kohti ihannetta…

Se tietää tulleensa teikäläisen, eurooppalaisen sivistyksen tien päähän ja aloittelevansa nyt uutta, mittaamattoman antoisaa elämää” ja tuo kansalle tieteen lahjaksi. Tiede peruslakeineen on toki ikuinen ja vakaa kaikille ja itse kullekin, mutta sen varttaminen ja sen hedelmät riippuvat nimenomaan kansallisista erityispiirteistä, siis maaperästä ja kansanluonteesta. (Dostojevski: ”Kirjoituksia venäläisestä kirjallisuudesta”, Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä, 68 – 70.) 

JK

Kiitos blogin nimestä kuuluu koneelle, joka ei kääntänyt Dostojevskin Dnevnik pisateljaa Kirjailijan päiväkirjaksi, kuten esimerkiksi Tiina Kartanon suomennoksessa Kulta-aika taskussa (2015), vaan Kirjoittajan päiväkirjaksi.

”Toisin sanoen: et ole läheskään varmasti tarpeeksi tärkeä”

Kirjailija Joe Dunthorne kirjoitti London Review of Booksissa (31.1.2022), miten hänen Instagram-tilinsä varastettiin ja kuinka hän huomasi olevansa olematon ihminen. Konekäännöksenä jutun ”Real me and fake me” viimeinen lause kuuluu: 

”Toisin sanoen: et ole läheskään varmasti tarpeeksi tärkeä.”

Puolitoista kuukautta vapaaehtoisena Fbook- ja Instagram-pakolaisena kertoo saman. Kukaan noin 1 600 kaverista ja noin 436 seuraajasta ei ole kommentoinut hiljaisuuttani tai sitä, että olen vähitellen poistanut kuvani. Toisaalta tänä vuonna en ole peukuttanut enkä sydämistynyt kenenkään toisen päivityksille, joten sitä saa mitä tilaa: 

olemattomuutta ja helpotusta, kun saa olla vain lokkina somelokkien joukossa.

Toisaalta ihmetyttää, että viimeksi yli kuukausi sitten päivitetyssä blogissa Kuva ja sana vierailee edelleen noin 80 lukijaa/katsojaa viikossa. Lähemmäksi nollaa on päästävä, ennen kuin lopetan vaihtaakseni päivittelyni tähän mustavalkeaan blogiin. 

Toisaalta olen saanut lukea Taiken kohdeapuraha-anomuksia, tehdä omia anomuksia ja runokirjan, josta tänään sain allekirjoitettavaksi kustannussopimuksen sekä luonnoksen katalogitekstiksi, jota koetan muokata mieleisekseni, joten mitä apua näissä töissä olisi ollut päivittelyilläni. Ehkä keskittyminen päätyöhön onnistui paremmin?

Mielipidekirjoittelun onnistuin lopettamaan tai keskittämään vain blogiini jo vuosia sitten. Julkiset arvostelutkin lopetin siksi aikaa, kun istun kirjallisuustoimikunnassa. Ja sitten tulee vastaan jotain niin muinaisia idiotismin pohjamuria pintaa nostavaa, että on twitteröitävä:

"Savolaista arkkitehtuurikeskustelua parhaimmillaan."

SS:n päätoimittaja, silloin kun joutuu kirjoittamaan kolumninsa, pysyttelee yleensä kaidalla tiellä. Eli ei erehdy sanomaan liian omaperäistä, saati uutista. Mutta miksi piti nyt sortua paikalliseen aiheeseen, josta siitäkään ei näytä olevan kuin siistin sisätyöläisen ruudun ääressä rapistuneet tiedot. Uutiseksi jää vain paha tahto, hirmuinen halu loukata niitä, jotka ovat olleet aikoinaan niitä puutaloja puolustamassa.

Tiedän kaksi minut Fbookin kavereistaan poistanutta. Toinen on tämä Iisalmen lahja mediakentälle ja toinen kirjailija Timo Hännikäinen. En tiedä, olenko menettänyt muuta kuin golftuloksia ja humalaisen toljailuja, mutta somelokkina ei ole tarvinnut nokkia kummankaan seinällä. 

Päätoimittaja suivaantui väitettyäni, etteivät lukijan vaihtoehdot lisäänny kolumnistien määrää vähentämällä. Toisaalta miksi onnetonta kirjoituspalkaa maksetaan edes jäljelle jäääneille kuvansa kiillottajille; kolumnistiksi pitäisi palkata kirjoittaja, joka kertoo osuvasti omalta alaltaan yhteiskunnallisesti merkittävää, mutta päivittäiseen uutisvirtaan hukkuvaa tietoa.

”Real me and fake me”

A few months ago a poet contacted me to ask if my Instagram account had been hacked. This was surprising because I didn’t think that I had an Instagram account. But when I looked online I discovered that I did and I was really quite popular. Someone had taken all the underwhelming posts from my Twitter profile – about how sea cucumbers eject their internal organs when under threat, about how Gary Oldman and George Saunders share the same face – and reposted them to enormous success. My replicant had more than six thousand followers after only four months. If fake me continued at this rate then he would quickly become more popular than real me, and – since popularity is now the only true measure of legitimacy – I would, at that moment, become my own impersonator. So I joined Instagram and sent fake me a message asking him (I thought of him as a him) to stop – after which he quickly blocked me. Then I asked my friends to make contact on my behalf. The confrontational comments they left on fake me’s profile were immediately flagged as abusive and removed. When I reported the problem directly to Instagram – filling in their online form, sending a photo of me holding my passport – I had to admire the brazenness of the disclaimer that came up as I clicked ‘send’: ‘We’re trying hard to prioritise reviews for the most urgent cases. This means we may be unable to review your ID or it may take a long time.’ In other words: you’re almost certainly not important enough.

”Todella minua ja teeskennellä minua"

Muutama kuukausi sitten eräs runoilija otti minuun yhteyttä ja kysyi, oliko Instagram-tiliäni hakkeroitu. Tämä oli yllättävää, koska en uskonut, että minulla olisi Instagram-tiliä. Mutta kun katsoin netistä, huomasin niin ja olin todella suosittu. Joku oli ottanut Twitter-profiilistani kaikki tyrmäävät viestit – siitä, kuinka merikurkut irrottavat sisäelimistään ollessaan uhattuna, kuinka Gary Oldmanilla ja George Saundersilla on samat kasvot – ja julkaissut ne uudelleen valtavasti. Replikantillani oli yli kuusi tuhatta seuraajaa vain neljän kuukauden jälkeen. Jos valeminä jatkaisi tällä vauhdilla, hänestä tulisi nopeasti suositumpi kuin todellinen minä, ja – koska suosio on nyt ainoa oikea legitiimiyden mitta – minusta tulisi sillä hetkellä oma matkijani. Joten liityin Instagramiin ja lähetin fake minulle viestin, jossa pyysin häntä (pidin häntä hänestä) lopettamaan - minkä jälkeen hän esti minut nopeasti. Sitten pyysin ystäviäni ottamaan yhteyttä puolestani. Heidän valeprofiiliin jättämänsä vastakkainasettelukommentit merkittiin välittömästi loukkaaviksi ja poistettiin. Kun ilmoitin ongelmasta suoraan Instagramiin – täytin heidän verkkolomakkeensa, lähetin kuvan passistani – minun piti ihailla vastuuvapauslausekkeen röyhkeyttä, joka ilmaantui, kun napsautin ”lähetä”: ”Yritämme kovasti priorisoi tarkistukset kiireellisimpiä tapauksia varten. Tämä tarkoittaa, että emme ehkä pysty tarkistamaan henkilöllisyystodistustasi tai se voi kestää kauan.’ Toisin sanoen: et ole läheskään varmasti tarpeeksi tärkeä.

Isolla aukolla en erota muuta kuin sumua

”Neljän markan isojako”, Heikki Vennon juttu Suomen Kuvalehdessä (4/2022) siitä, miten säästöpankit pilkottiin. Vento ei vieläkään kerro, kuka hänelle tiedot paljasti, mutta Savon Sanomien toimitussihteerin töiden kovimmaksi skuupiksi se jäi.

Iltavuorossa jännitettiin ja tarkistettiin päätoimittajan suostumusta myöten 16.10.1993 julkaistua uutista. Silloin ei tiedetty, että ”tappioiden maksajiksi joutuivat veronmaksajat” eikä nähty SS:n kulta-aijan ohitusta. Ennen 1980-luvun lopun nurkanvaltausta sanomalehti oli setelipaino, monopoliin tungettiin mainoksia ovista ja ikkunoista. Aamupalaverissa ei ollut paperipulaa; oli vain ilmoitusasia, jos halusi julkaista kulttuurissa aukeaman.

SS:n ainoan kulttuuritoimittajan Iikka Taavitsaisen jutun innoittamana tarkistan YouTubessa Laura Luotolan blogia Kirjailijan huoneessa, jossa kertoo kolmannen kirjansa kirjoitusvaiheesta muutettuaan vuoden vaihteessa Floridaan. Neljä tykkäystä, 92 tilaajaa. Viime vuonna saanut paljon tykkäyksiä esiteltyään viittä suosikkikirjaansa. 

Siihenkö tässä nyt pitäisi pyrkiä? Eikö se tullut jo Kuohareita äänikirjaksi tehdessä selväksi, että YouTubeen en saa seuraajia. Mitä mieltä on sitten julkistaa Kirjoittajan päiväkirja?

Mutta Antti Holma ”on palannut”, kuuntelee uusin sarja. Kauanko Holma on ollut poissa ja mistä? Maailma on niin suuri, minun suodatinpussi niin pieni. Maailma on niin iso harmaa; isolla aukolla et erota kuin sumua, pienestä reiästä yritän tarkentaa lähelle. Se ottaa aikansa niin kuin neulasilmäkamera.

Kuten näkyy kirjastosta lainattu ja luettu valokuvakirjojen palkintoehdokas Aura Saarikosken sumututkielma Harmaita päiviä (2020). Kuten myös Harry Salmenniemen kolmen runokirjan kokoinen runokirja Kuume (2022). En lämmennyt, jos kohta kylmennytkään; ihmettelen vaan miten 200 sivulla niin harva säe pakotti kynää käteen, mikä yleensä on ollut hyvän merkki.

No, näitä ei tarvitse miettiä noin viitenä työpäivänä, kun aloitan valtion kirjallisuustoimikunnalle lähetettyjen kohdeapuraha-anomusten lukemisen (noin 220 kpl). Viime viikolla Ville Hännisen ja esittelijä Ansa Aarnion kanssa sorvattiin jo ehdotus taidejournalistien kohdeapurahan saajista (22 kpl, joista neljä puoltoa).

 

Kirjailijaksi tulemisen karu ja yksinkertainen ohje: "Kuole"

Tv-sarjassa suomalaisia häpeämään opettaneessa Jari Tervossa tutkija Anu Kantola näkee aikamme Kekkosen Hesarin kolumnissaan (25.1.2022). Kekkosmaisten rilliensä lisäksi Tervo esittelee nyt myös koiraansa tuoreena Instagrammin päivttäjänä.

Päivän pelastaa uutinen Finnpulpin hautaamisesta. Korkein hallinto-oikeus ei toisellakaan kerralla hyväksynyt Euroopan suurimmaksi suunnitellun sellutehtaan ympäristölupaa. Samalla meni uusiksi runon ”Finnpulp” selitysosa. Kokoelman työniemellä Näköala Haminavuorelle lähetin luettavaksi Jyrki Heikkiselle. Aiemmin emme ole luetuttaneet toistemme runoja ennen niiden julkaisemista.

Yöllä katsoin Meeri Koutaniemen tv-sarjasta Kuvasta irti kuvataiteilija Henri Wuorila-Stenbergin osuuden. Wuorilan työt ovat vaatineen uudistuakseen romahduksen reaalimaailmassa. Niin se pakotti uusimaan myös netissä julkaisemani runot. Tuskin yksikään sellaisenaan tulee julkaistuksi Näköalassa Haminavuorelle joulukuisen pettymyksen jälkeen, jos sitä ”kauhistuttavaa epätodellisuutta” nyt romahdukseksi voi kutsua. Siltä se ainakin on tuntunut pian kaksi kuukautta. Päivittäiseen päivittämiseen verrattuna paperille paneminen tuntuu siltä kuin hautakiveen kirjoittaisi. 

Entä milloin selviää, häpeänkö runojeni ensi versioita niin paljon, että Kuvan ja sanan vierailijat on rajoitettava tai suljettava blogi kokonaan? 

Kuolema on romahdus, joka synnyttää kirjailijan. Ankarammin kuin mikään häpeä se järkyttää loppu iäksi elämän turvallisuuden tunnetta. Kerran, kun eräs äiti toivoi, että hänen tyttärestään tulisi kirjailija, Leena Krohnin kielen päällä oli vastaus, jota hän ei tohtinut lausua ääneen, vaan puhui ”niitä ja näitä ja enimmäkseen joutavia hyvän kirjallisuuden lukemisesta jne.”

Mutta kerron nyt, näin myöhään, ohjeen, jonka silloin nielaisin. Se on karu ja yksinkertainen: ”Kuole!”

Toivon tietysti, ettei kukaan vanhempi, joka haluaisi lapsensa lähtevän kirjallisuuden tai taiteen saralle, ota onkeensa ohjettani. Mikään ei kuitenkaan tarjoa lapselle vahvempaa impulssia taiteilijan ammattiin kuin äidin tai isän kuolema. Se järkähdyttää peruuttamattomasti valheelle ja illuusioille perustuvaa turvallisuuden tunnetta. Se edesauttaa jo varhain ymmärtämään todellisuuden kauhistuttava epätodellisuutta.

Siitä minäkin kirjoitan. 

(Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut, Teos 2021, 207.)

Heikki A. Reenpään avoin avioliitto

Kirjastosta lainattu Matti Klingen päiväkirja vuosilta 2020–2021 selattu muutamassa tunnissa. Koko muu sarja luetuttanut tarkemmin, tämä 22. tai 23. osa ohuin (160) ja toistaa entistä. Onko tässä varoittava esimerkki, mihin myös tämä julkinen päivittäminen saattaa johdattaa?

Kuohareissa (2018) rakentaessani kesästäni 1979 mahdollisimman tarkkaa kuvaa huomasin, miten vähän ja väärin muistaa, joten aloin pistellä vähän tarkempia merkkejä muistikirjaan ja sitten konepäiväkirjaan runoja ja hävitettyjä viestejä lähinnä blogipäivityksiä ja viisivuotisen tilityksiä varten. Joskus ehkä kaikki nämä päiväkirjamaiset digimuistot on koottava ja tulostettava.

Eero Tarastillakin on ollut, tai on blogi, josta koonnut kirjan. Toisena uutisena Klingen kynästä harvinainen juoru, joka liittyy tämän viikkoisen KulttuuriCoctailin avoinavioliitto-teemaan. Osattiin sitä ennenkin, keskiviikon tv-puolituntisessa juostiin ahkerammin tulevaisuuden naisoletettujen toiveita kohti.

Äskettäin esitettiin tv-uusintana omalla tavallaan hyvä pitkä ohjelma Heikki A. Reenpäästä, mutta siinä oli aika lailla fuskua!... Heikki A. osasi kuitenkin vähän venättä ja eli viimeisinä vuosinaan "salaisessa" avoliitossa Töölössä venäläistyylisen Kaarina Kaurinkosken kanssa, jonka kuolinilmoituksen ensimmäinen allekirjoittaja hän oli. vaikka siis oma vaimo Lotte oli edelleen elossa… (Terätön veitsi ilman kahvaa, Siltala 2021, 48)

Näköala Haminavuorelle kirkastui Kantin kahvilassa

Kirjastossa selatussa Kanavassa tutkija Minna Maijala tölvii harvinaisen kovin sanoin maan rakoon Silvia Hosseinin Hesariin kirjoittaman lukujutun, jonka lukemiseen riittikin silmäily yhtä hyvin kuin nettilinkkaajien hymistelyn ihmettelyyn. 

Emeritustutkija Timo Vihavainen puolestaan ymmärtää suomettumista huomattavasti syvällisemmin kuin Jari Tervo kolumneissaan ja juontamassaan tv-sarjassa. Joku kolmas tutkija puolestaan ymmärtää hyvin Martti Anhavaa hänen Haavikko-elämäkertansa pohjalta kysymättä, mitä kirjasta puuttuu. Esimerkiksi Haavikko-tutkija Aarne Kinnunen, miksi? 

En tiedä enkä jaksa päivitellä tämän enemmän, ennen kuin syöksyn syksyn runokirjan kimppuun.

Sanotaanko, että Kanttilan kahvilassa korjailtuani aamupäivällä kasaamani liuskaläjän, kehittelin nimeksi Näköala Haminavuorelta. Valokuvarunoja. Se kyllä välähti mieleen jo kehrätessäni nivaskaan jonkinlaista punaista lankaa. Runoilija Jyrki Heikkinen lupautui eilen ensilukijaksi tuoppipalkalla. Tänään tullessa Tuli & Savussa Löppönen mainitsee kasviesseessään järviruokokynällä kirjoitetun ja piirretyn Heikkisen uusimman kokoelman.