En drömmares dagbok 1982, 30.
Runebergin päivänä muistin Thomas
Wulffin ja Tom Sandqvistin yhteisteoksen En drömmares dagbok (1982).
Kokoelman 36 sivulla on 16 valokuvamontaasia. Kahdella aukeamalla kuvan ja
sanan pyhä raja on rikottu, kun säkeet ”andningen kommer häftigare nu” ja ”fyller
oss med den grymmaste längtan” on taitettu montaasien päälle.
Valokuvarunoissa kirjaimet tai
muut merkilliset merkit juoksevat valokuvan pinnalla varsin harvoin verrattuna siihen,
miten muussa printtimediassa teksti surutta peittää valokuvaajan teosta.
Valokuvarunous-sanaa
käytettiin kuitenkin ensimmäisen kerran 1930-luvulla, kun Paul Éluardin säkeet rikkoivat
Man Rayn valokuvan pinnan. Yhtä hyvin toimivat Aleksandr Rodšenkon ja Vladimir
Majakovskin montaasit, joiden vaikutteet näkyvät Wulffin ja Sandqvistin
kokoelmassa.
Miksi kuvaajien ja runoilijoiden yhteisteoksissa, joita suurin osa julkaistuista valokuvarunoista on, avantgardistien kuvan ja sanan rajan rikkominen ei ole saanut jatkoa? Yhtenä syynä varmaan se, että valokuvan oli kamppailtava varsin pitkään itsenäisen taideteoksen arvon ja aseman puolesta; auran pyhyyttä ostajalle tai museolle vakuutellessa ei kannata töhriä kaunista pintaa.
Valohämy 2024, 56-57.
Painettujen
valokuvarunoteosten listauksestani en löydä En drömmares dagbokin lisäksi
kirjaa, jossa kuvan ja sanan raja olisi rikottu samalla tavalla kuin runoilija Maria
Matinmikon kokoelmassa Valohämy (2024). Matinmikon ottamista 30
valokuvasta kolmessa kirjoitus on taitettu otoksen päälle.
Miksi näin on tehty, ja mitä rajan
rikkominen tarkoittaa, on toinen kysymys. Ehkä se selviää, kun luen/katson koko
teoksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista, vastaan mahdollisimman pian.