Kun on olemassa kirjan kirjoitusneuvot niin kuin ompelukaavat. Kun on käytössä koneohjelmat, joiden juoni- ja henkilökolot täyttämällä synnyttää teoksen. Kun on tekoäly, joka muokkaa kaiken maailman teksteistä vaikka kuinka monta versiota, aina vain parempia adaptaatioita, niin lähestytään sitä, miten pilapiirtäjä näki menestyskirjailijan työn 1800-luvulla.
Oriveden Opiston
opeilla pääsin opiskelemaan vuonna 1982 Tampereen yliopiston Yleisen
kirjallisuustieteen draamalinjalle, entiseen Yhteiskunnallisen korkeakoulun
draamastudioon. Teatterin ja draaman tutkimuksen linjan perustaminen lopetti draamalinjan vuonna 1996, eikä teatterin ja draaman tutkimusta voi enää opiskella pääaineena tai
suuntautumisvaihtoehtona Tampereella, vaikka yliopistossa on edelleen teatterin ja draaman
tutkimukseen keskittyvät professorin ja lehtorin tehtävät.
Soveltaessaan
greimasilaista semiotiikkaa teatteriin opettajani Kari Salosaari (1932–2015)
pyrki ylittämään sitä kuilua, joka perinteisesti erottaa tieteellisen ajattelun
ja taiteellisen luomisen toisistaan. Vielä 1980-luvulla musiikin teoriaa
lukuunottamatta monetkaan taiteentekijät eivät käyttäneet tai eivät osanneet
käyttää sanottavasti hyväkseen esteettisluontoisten tutkimusten tuloksia.
Ja vielä tänäkin päivänä yliopistokoulutuksen saanut kriitikko Maaria Ylikangas elää siinä toivossa, että muillakin olisi ”tietoa kirjallisuuden kaltaisista asioista, että kyse ei ole vain mausta”. Suomen Kuvalehden 30.1.2026 haastattelussa Ylikangas toteaa Salosaaren tapaan:
”Ehkä me alamme päästä siihen pisteeseen, että suomalainen
kirjallisuus ei pelkää enää teoreettisuutta.”
Salosaarelle
taiteellinen työ ei ollut jonkin uuden tyylin etsimistä, vaan teknologiaa,
jonka tavoitteena on hankkia lisää keinoja sisällön ja ilmauksen rakenteiden
käsittelyyn. Näin ollen esimerkiksi ohjaustyö alkoi lähestyä luonteeltaan
luonnontieteellistä koetta. Yliopiston Teatterimontussa Salosaari käytti väitöskirjansa
koe-eläiminä draamalinjan opiskelijoita, joista osa haaveili näyttelijän
töistä, toiset kirjailijan työkaluista.
Draamalinjalla ei ehkä
tehty mitään suotta noin kuusitoista vuotta, mutta Salosaarta ei enää mainita,
kun esitellään Tampereen yliopiston teatteriin liittyvää tutkimusta näyttelijäntyön
laitoksella sekä Tutkivan teatterityön keskuksessa. Taiteellisen tutkimuksen professorin
Esa Kirkkopellon johdolla Esiintymisen ääret -tutkimushanke on
yksi Tampereen yliopiston Viestintätieteiden yksikön
tutkimuskeskus Tarun tutkimusryhmistä, ja se toimii yhteistyössä ja
kommunikaatiossa muiden tutkimusalojen kanssa. Esiintymisen ääret jatkaa
Tutkivan teatterintyön keskus T7 vuonna 2007 aloittamaa esiintyvien taiteiden
tutkimusta.
Kokoamme yhteen
esiintyvien taiteiden (performing arts) tutkijat ja jatko-opiskelijat Tampereen
yliopistossa. Työmme kattaa taiteellisen tutkimuksen, taiteen tutkimuksen,
taiteilijapedagogisen tutkimuksen sekä esiintyvien taiteiden soveltavan
tutkimuksen. Tutkimuksissamme lähestymme, haastamme, laajennamme ja uudelleen
määrittelemme näyttämöllisen esiintymisen ääriä: millaisia taiteellisia muotoja
esiintyminen voi ottaa ja mitä esiintymisen keinoin voi maailmassa tehdä.
Näyttelijäksi tai kirjailijaksi
haaveilevalle tämänhetkisen tutkimuksen fokuksista on ilmeisesti yhtä paljon
annettavaa kuin greimasilaisella semiotiikalla:
– esiintyminen ja ihmisen ääret
– transformatiiviset teknologiat ja esiintyminen
– näyttämöanimointi
– kieli, ruumis ja dramaturgia
– kokeelliset yhteisöt
– esitysfilosofia.
