Ahkeran kynäniekan menestyksen eväät

Kun on olemassa kirjan kirjoitusneuvot niin kuin ompelukaavat. Kun on käytössä koneohjelmat, joiden juoni- ja henkilökolot täyttämällä synnyttää teoksen. Kun on tekoäly, joka muokkaa kaiken maailman teksteistä vaikka kuinka monta versiota, aina vain parempia adaptaatioita, niin lähestytään sitä, miten pilapiirtäjä näki menestyskirjailijan työn 1800-luvulla.

Oriveden Opiston opeilla pääsin opiskelemaan vuonna 1982 Tampereen yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen draamalinjalle, entiseen Yhteiskunnallisen korkeakoulun draamastudioon. Teatterin ja draaman tutkimuksen linjan perustaminen lopetti draamalinjan vuonna 1996, eikä teatterin ja draaman tutkimusta voi enää opiskella pääaineena tai suuntautumisvaihtoehtona Tampereella, vaikka yliopistossa on edelleen teatterin ja draaman tutkimukseen keskittyvät professorin ja lehtorin tehtävät.

Soveltaessaan greimasilaista semiotiikkaa teatteriin opettajani Kari Salosaari (1932–2015) pyrki ylittämään sitä kuilua, joka perinteisesti erottaa tieteellisen ajattelun ja taiteellisen luomisen toisistaan. Vielä 1980-luvulla musiikin teoriaa lukuunottamatta monetkaan taiteentekijät eivät käyttäneet tai eivät osanneet käyttää sanottavasti hyväkseen esteettisluontoisten tutkimusten tuloksia.

Ja vielä tänäkin päivänä yliopistokoulutuksen saanut kriitikko Maaria Ylikangas elää siinä toivossa, että muillakin olisi ”tietoa kirjallisuuden kaltaisista asioista, että kyse ei ole vain mausta”.  Suomen Kuvalehden 30.1.2026 haastattelussa Ylikangas toteaa Salosaaren tapaan: 

”Ehkä me alamme päästä siihen pisteeseen, että suomalainen kirjallisuus ei pelkää enää teoreettisuutta.”

Salosaarelle taiteellinen työ ei ollut jonkin uuden tyylin etsimistä, vaan teknologiaa, jonka tavoitteena on hankkia lisää keinoja sisällön ja ilmauksen rakenteiden käsittelyyn. Näin ollen esimerkiksi ohjaustyö alkoi lähestyä luonteeltaan luonnontieteellistä koetta. Yliopiston Teatterimontussa Salosaari käytti väitöskirjansa koe-eläiminä draamalinjan opiskelijoita, joista osa haaveili näyttelijän töistä, toiset kirjailijan työkaluista.

Draamalinjalla ei ehkä tehty mitään suotta noin kuusitoista vuotta, mutta Salosaarta ei enää mainita, kun esitellään Tampereen yliopiston teatteriin liittyvää tutkimusta näyttelijäntyön laitoksella sekä Tutkivan teatterityön keskuksessa. Taiteellisen tutkimuksen professorin Esa Kirkkopellon johdolla Esiintymisen ääret -tutkimushanke on yksi Tampereen yliopiston Viestintätieteiden yksikön tutkimuskeskus Tarun tutkimusryhmistä, ja se toimii yhteistyössä ja kommunikaatiossa muiden tutkimusalojen kanssa. Esiintymisen ääret jatkaa Tutkivan teatterintyön keskus T7 vuonna 2007 aloittamaa esiintyvien taiteiden tutkimusta. 

Kokoamme yhteen esiintyvien taiteiden (performing arts) tutkijat ja jatko-opiskelijat Tampereen yliopistossa. Työmme kattaa taiteellisen tutkimuksen, taiteen tutkimuksen, taiteilijapedagogisen tutkimuksen sekä esiintyvien taiteiden soveltavan tutkimuksen. Tutkimuksissamme lähestymme, haastamme, laajennamme ja uudelleen määrittelemme näyttämöllisen esiintymisen ääriä: millaisia taiteellisia muotoja esiintyminen voi ottaa ja mitä esiintymisen keinoin voi maailmassa tehdä.

Näyttelijäksi tai kirjailijaksi haaveilevalle tämänhetkisen tutkimuksen fokuksista on ilmeisesti yhtä paljon annettavaa kuin greimasilaisella semiotiikalla:
– esiintyminen ja ihmisen ääret
– transformatiiviset teknologiat ja esiintyminen
– näyttämöanimointi
– kieli, ruumis ja dramaturgia
– kokeelliset yhteisöt
– esitysfilosofia.