Isolla aukolla en erota muuta kuin sumua

”Neljän markan isojako”, Heikki Vennon juttu Suomen Kuvalehdessä (4/2022) siitä, miten säästöpankit pilkottiin. Vento ei vieläkään kerro, kuka hänelle tiedot paljasti, mutta Savon Sanomien toimitussihteerin töiden kovimmaksi skuupiksi se jäi.

Iltavuorossa jännitettiin ja tarkistettiin päätoimittajan suostumusta myöten 16.10.1993 julkaistua uutista. Silloin ei tiedetty, että ”tappioiden maksajiksi joutuivat veronmaksajat” eikä nähty SS:n kulta-aijan ohitusta. Ennen 1980-luvun lopun nurkanvaltausta sanomalehti oli setelipaino, monopoliin tungettiin mainoksia ovista ja ikkunoista. Aamupalaverissa ei ollut paperipulaa; oli vain ilmoitusasia, jos halusi julkaista kulttuurissa aukeaman.

SS:n ainoan kulttuuritoimittajan Iikka Taavitsaisen jutun innoittamana tarkistan YouTubessa Laura Luotolan blogia Kirjailijan huoneessa, jossa kertoo kolmannen kirjansa kirjoitusvaiheesta muutettuaan vuoden vaihteessa Floridaan. Neljä tykkäystä, 92 tilaajaa. Viime vuonna saanut paljon tykkäyksiä esiteltyään viittä suosikkikirjaansa. 

Siihenkö tässä nyt pitäisi pyrkiä? Eikö se tullut jo Kuohareita äänikirjaksi tehdessä selväksi, että YouTubeen en saa seuraajia. Mitä mieltä on sitten julkistaa Kirjoittajan päiväkirja?

Mutta Antti Holma ”on palannut”, kuuntelee uusin sarja. Kauanko Holma on ollut poissa ja mistä? Maailma on niin suuri, minun suodatinpussi niin pieni. Maailma on niin iso harmaa; isolla aukolla et erota kuin sumua, pienestä reiästä yritän tarkentaa lähelle. Se ottaa aikansa niin kuin neulasilmäkamera.

Kuten näkyy kirjastosta lainattu ja luettu valokuvakirjojen palkintoehdokas Aura Saarikosken sumututkielma Harmaita päiviä (2020). Kuten myös Harry Salmenniemen kolmen runokirjan kokoinen runokirja Kuume (2022). En lämmennyt, jos kohta kylmennytkään; ihmettelen vaan miten 200 sivulla niin harva säe pakotti kynää käteen, mikä yleensä on ollut hyvän merkki.

No, näitä ei tarvitse miettiä noin viitenä työpäivänä, kun aloitan valtion kirjallisuustoimikunnalle lähetettyjen kohdeapuraha-anomusten lukemisen (noin 220 kpl). Viime viikolla Ville Hännisen ja esittelijä Ansa Aarnion kanssa sorvattiin jo ehdotus taidejournalistien kohdeapurahan saajista (22 kpl, joista neljä puoltoa).

 

Kirjailijaksi tulemisen karu ja yksinkertainen ohje: "Kuole"

Tv-sarjassa suomalaisia häpeämään opettaneessa Jari Tervossa tutkija Anu Kantola näkee aikamme Kekkosen Hesarin kolumnissaan (25.1.2022). Kekkosmaisten rilliensä lisäksi Tervo esittelee nyt myös koiraansa tuoreena Instagrammin päivttäjänä.

Päivän pelastaa uutinen Finnpulpin hautaamisesta. Korkein hallinto-oikeus ei toisellakaan kerralla hyväksynyt Euroopan suurimmaksi suunnitellun sellutehtaan ympäristölupaa. Samalla meni uusiksi runon ”Finnpulp” selitysosa. Kokoelman työniemellä Näköala Haminavuorelle lähetin luettavaksi Jyrki Heikkiselle. Aiemmin emme ole luetuttaneet toistemme runoja ennen niiden julkaisemista.

Yöllä katsoin Meeri Koutaniemen tv-sarjasta Kuvasta irti kuvataiteilija Henri Wuorila-Stenbergin osuuden. Wuorilan työt ovat vaatineen uudistuakseen romahduksen reaalimaailmassa. Niin se pakotti uusimaan myös netissä julkaisemani runot. Tuskin yksikään sellaisenaan tulee julkaistuksi Näköalassa Haminavuorelle joulukuisen pettymyksen jälkeen, jos sitä ”kauhistuttavaa epätodellisuutta” nyt romahdukseksi voi kutsua. Siltä se ainakin on tuntunut pian kaksi kuukautta. Päivittäiseen päivittämiseen verrattuna paperille paneminen tuntuu siltä kuin hautakiveen kirjoittaisi. 

Entä milloin selviää, häpeänkö runojeni ensi versioita niin paljon, että Kuvan ja sanan vierailijat on rajoitettava tai suljettava blogi kokonaan? 

Kuolema on romahdus, joka synnyttää kirjailijan. Ankarammin kuin mikään häpeä se järkyttää loppu iäksi elämän turvallisuuden tunnetta. Kerran, kun eräs äiti toivoi, että hänen tyttärestään tulisi kirjailija, Leena Krohnin kielen päällä oli vastaus, jota hän ei tohtinut lausua ääneen, vaan puhui ”niitä ja näitä ja enimmäkseen joutavia hyvän kirjallisuuden lukemisesta jne.”

Mutta kerron nyt, näin myöhään, ohjeen, jonka silloin nielaisin. Se on karu ja yksinkertainen: ”Kuole!”

Toivon tietysti, ettei kukaan vanhempi, joka haluaisi lapsensa lähtevän kirjallisuuden tai taiteen saralle, ota onkeensa ohjettani. Mikään ei kuitenkaan tarjoa lapselle vahvempaa impulssia taiteilijan ammattiin kuin äidin tai isän kuolema. Se järkähdyttää peruuttamattomasti valheelle ja illuusioille perustuvaa turvallisuuden tunnetta. Se edesauttaa jo varhain ymmärtämään todellisuuden kauhistuttava epätodellisuutta.

Siitä minäkin kirjoitan. 

(Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut, Teos 2021, 207.)

Heikki A. Reenpään avoin avioliitto

Kirjastosta lainattu Matti Klingen päiväkirja vuosilta 2020–2021 selattu muutamassa tunnissa. Koko muu sarja luetuttanut tarkemmin, tämä 22. tai 23. osa ohuin (160) ja toistaa entistä. Onko tässä varoittava esimerkki, mihin myös tämä julkinen päivittäminen saattaa johdattaa?

Kuohareissa (2018) rakentaessani kesästäni 1979 mahdollisimman tarkkaa kuvaa huomasin, miten vähän ja väärin muistaa, joten aloin pistellä vähän tarkempia merkkejä muistikirjaan ja sitten konepäiväkirjaan runoja ja hävitettyjä viestejä lähinnä blogipäivityksiä ja viisivuotisen tilityksiä varten. Joskus ehkä kaikki nämä päiväkirjamaiset digimuistot on koottava ja tulostettava.

Eero Tarastillakin on ollut, tai on blogi, josta koonnut kirjan. Toisena uutisena Klingen kynästä harvinainen juoru, joka liittyy tämän viikkoisen KulttuuriCoctailin avoinavioliitto-teemaan. Osattiin sitä ennenkin, keskiviikon tv-puolituntisessa juostiin ahkerammin tulevaisuuden naisoletettujen toiveita kohti.

Äskettäin esitettiin tv-uusintana omalla tavallaan hyvä pitkä ohjelma Heikki A. Reenpäästä, mutta siinä oli aika lailla fuskua!... Heikki A. osasi kuitenkin vähän venättä ja eli viimeisinä vuosinaan "salaisessa" avoliitossa Töölössä venäläistyylisen Kaarina Kaurinkosken kanssa, jonka kuolinilmoituksen ensimmäinen allekirjoittaja hän oli. vaikka siis oma vaimo Lotte oli edelleen elossa… (Terätön veitsi ilman kahvaa, Siltala 2021, 48)

Näköala Haminavuorelle kirkastui Kantin kahvilassa

Kirjastossa selatussa Kanavassa tutkija Minna Maijala tölvii harvinaisen kovin sanoin maan rakoon Silvia Hosseinin Hesariin kirjoittaman lukujutun, jonka lukemiseen riittikin silmäily yhtä hyvin kuin nettilinkkaajien hymistelyn ihmettelyyn. 

Emeritustutkija Timo Vihavainen puolestaan ymmärtää suomettumista huomattavasti syvällisemmin kuin Jari Tervo kolumneissaan ja juontamassaan tv-sarjassa. Joku kolmas tutkija puolestaan ymmärtää hyvin Martti Anhavaa hänen Haavikko-elämäkertansa pohjalta kysymättä, mitä kirjasta puuttuu. Esimerkiksi Haavikko-tutkija Aarne Kinnunen, miksi? 

En tiedä enkä jaksa päivitellä tämän enemmän, ennen kuin syöksyn syksyn runokirjan kimppuun.

Sanotaanko, että Kanttilan kahvilassa korjailtuani aamupäivällä kasaamani liuskaläjän, kehittelin nimeksi Näköala Haminavuorelta. Valokuvarunoja. Se kyllä välähti mieleen jo kehrätessäni nivaskaan jonkinlaista punaista lankaa. Runoilija Jyrki Heikkinen lupautui eilen ensilukijaksi tuoppipalkalla. Tänään tullessa Tuli & Savussa Löppönen mainitsee kasviesseessään järviruokokynällä kirjoitetun ja piirretyn Heikkisen uusimman kokoelman.

Onko kolmetoista edelleen epäonnen luku?

Partanen & Lamusuolta tuottaja Hanna Kalliokoski kysyy, voidaanko Tervon hautausmaalla odottavan Runopaaden tekstejä käyttää toukokuussa ilmestyvässä kirjassa. Runot ja runoon ”Runopaasi” liittyvä viite on julkaistu 13. kokoelmassa Se mikä jäi sanomatta.Sanomelehtirunoja, Palladium Kirjat 2016, 77-78.

Sen piti jäädä viimeiseksi paperille painetuksi runokokoelmakseni, mutta 13 on ilmeisesti edelleen epäonnen luku. Jälleen värkkään valokuvarunoista kaunista metsää kaatavaa paperia.

Tänään saan karsittua kolmetoista runoa 112 sivun liuskaläjästä, josta rakentuu vähitellen valokuvarunojen kokoelma. Tuskin mikään siitä, mitä olen julkaissut netissä, päätyy kirjaan sellaisenaan. Samalla tavalla kävi kahtena vuotena Sunnuntaisuomalaiseen painetuille runoille, joista kuvittelin helpostikin syntyvän viimeinen paperilla julkaistavan kokoelmani.

Aika on eri, minä olen toinen – sokeampi, viisaampi taikka tyhjempi – siksi tuskin mikään menee niin kuin piti.

Kuka muu kuin narsisti julkaisee selfien?

Runosarja Hylättyjä esineitä loppuu teemaan sopivasti hylkäämällä myös julkaistut valokuvarunot. Julkisena Kuvan ja sanan blogia on syytä pitää niin kauan kuin lukijoita riittää. Eilen ensimmäisten seitsemän Hylätyn vierailijoita noin 200 enemmän kuin 4.1.022, kun julkaisin viimeisen 60. valokuvarunon.

Kahdeksannesta runosta taakse päin vierailijat ovat hylänneet blogin; 52. postauksen jälkeen sivunäyttöjen määrä ei ole muuttunut.

Aamuyöstä poistin omakuvan Fbookista ja saman tien tietysti Instasta, joista olen ollut deittitauolla pian kaksi viikkoa. Somessa lukijat katoavat heti, ainakin tykkäysten määrästä päätellen. Yhtä nopeasti treffikaveri saattaa hävitä Tinderissä. 

Selityksittä keskustelun- ja yhteydenpidon lopettaneissa on eilisen Hesarin mukaan havaittu psykopaattiasia ja narsistisia piirteitä.

Kenessäpä ei, mutta eivätkä juuri nuo piirteet ole somen polttoainetta. Selfien ottajassa on pakko olla narsistinen piirre, ja jos vielä julkaisee otoksensa, mitä totuutta sillä tahtoo kertoa tai peittää.

 

Setämies paisuttelee tunteitaan

Ei ole setämiehilläkään helppoa. Tviittasin aamuviideltä: "Lokkina somelokkien joukossa nokin toisten päivityksiä." Ei responssia. Fbookin ja Instan päivitykset lopetin jo 4. tammikuuta, En kuitenkaan samasta syystä kuin palasin tviittailijaksi; piti keskittyä töihin eli seuraavaan kirjaan täyspäisesti, kun viisivuotinen loppui eikä tälle vuodelle ole rahoitusta.

"Twitterissä setämies oppi lopulta lukemaan muitakin kuin itseään ja vaappui nuorten perässä paisuttelemassa tunteitaan itserakkautensa kokoisiksi. Jos haluaa seurata boomerin rakastumista omaan herkkyyteensä yhä uudestaan ja uudestaan, Jari Tervo on kirjoittanut usean vuoden ajan sairaskertomuksia Hesariin." (Jyrki Lehtola: "M-M-Mun S-S-S-S-Sukupolvi" Image 1/2022, 64.) 

Kirjailija Tervo jatkaa minä-minä-päiväkirjaansa sunnuntain Hesarissa niin, että siitä viittailu muuttuisi vinoiluksi. Tänään hän puffaa teevesarjaansa suomettumisesta, toissa pyhän vaimoaan ja poikaansa. Kommenteissa kehutaan, kuinka kirjailija osaakin avautua. Pyritäänkö, ei vaan pyrinkö, siis siihen jatkossa?

Blogeina Kirjailijan päiväkirjoja löytyy avoimempina ja suljetumpina, joten aloitan tänään Kirjoittajan päiväkirjan. Kiitos nimestä kuuluu Googlelle. Se ei käännä Dostojevskin Dnevnik pisateljaa kirjailijan päiväkirjaksi, kuten esimerkiksi Tiina Kartanon Dosjoveksi-suomennoksessa Kulta-aika taskussa (niin & näin 2015), vaan kirjoittajan päiväkirjaksi.