Jutut ei lopu kesken, kuhan vaan kuuntelijoita riittäisi

 

Vesannon ohi ajellessa mukaan tarttui Pekka Vepsäläisen kirja. Sattumalta Arastelematta (2021) löytyi 15 eurolla kirkonkylän monitoimipuodista, vähän isommasta kuin naapuri- ja synnyinkuntani Tervon keskustan Puoti ja puhvetti.

Jarruttelin, koska kävi lukion Vesannolla. Biologiaa opetti Tuomo Kivenoja, jonka vaatetukseen en osannut kiinnittää sen kummempaa huomiota. Ymmärrettävä aine, mukava ope, samaa tyyliä kuin muutkin maalikyläläiset. Mutta Arastelemattomien mukaan Kivenojan pukeutumistyyli edusti ensimmäistä keinokuitukautta.

”Vesannon koulussa samaa kuuluisuutta nautti biologianlehtori Tuomo Kivenojan vaaleahkon siniharmaa kokopuku, johon oli tehtaassa ompelemalla tehty prässit. Se kesti keskikoulusta läpi lukion, vain urheilu- ja pyykkipäivinä lehtorilla oli yllään jokin muu asu. Vasta kolmosella ollessamme vuosina 1980-81 kelpo miehelle ilmaantui uusi puku, ja kuuluisa KUL-19 -kuplakin vaihtui farmariin.” (Arastelematta, 156.)

Seuraavalla aukeamalla mainitaan myös rehtori Launo Suomela, joka opetti kuvaamataitoa. Suomelan tunneilla kokosimme Kurki-patsaan, joka seisoo edelleen Niinivedenpään levikkeellä kymmenkunta kilometriä Vesannolta Tervoon päin. Kurjen sulkina ruostuu muutama Saarismäen kotitilan viitakkeen terä.

Kirjaan on jututettu myös Topi Simosta, Vesannon Urheilijoiden valmentajaa ja Topin juoksutallin perustajaa, jonka takia lähdin lukioon Vesannolle enkä Karttulaan tai Pielavedelle, kuten sisko ja velipojat tekivät.

Yli 200-sivuinen Arastelematta on kuin silppusäkki. Tai lapsen perse, josta Otavan piispan Tuomas Anhavankaan mukaan ei koskaan tiedä, mitä sieltä tulee. Vepsäläinen on kiertänyt Sisä-Savoa, kuunnellut juttuja ja koonnut ne varsin omaperäiseen järjestykseen. Satojen fragmenttien joukosta sattumanvaraisesti kaivelee sitten helmiä: tuttuja nimiä, elettyjä paikkoja ja sanonnan poksautuksia, huumoria, joka saattaa avautua vain sisäsavolaiselle sisäpiirille.

Harvemmin nämä kuitenkin harmittavat kuin uudistuneen Savon Sanomien Nurkkavitsi; saman tapaisia yllätyksiä tapaa maakunnan kirjeenvaihtajien yksipalstaisista 1800-luvun sanomalehdissä.

Lopusta löytyy vielä tekstin todisteeksi värivalokuvia pielaveteläisen Ari Jauhiaisen Syvänmuan lennonjohtotornin ympäristöön rakentamasta ITE-taiteesta. Pielaveden lentokentästä en ole kuullutkaan, mutta niin vaan kuvassa pienkoneen vieressä seisoo kyltti:

”Uskallappas ajjoo kentällä.”

Tiedä sitten, kuinka moni osaa arastella kenttää? Tai pysäyttääkö kyltti naurun puoleen taipumattoman tai muuten kielitaidottoman kuskin tai lentäjän?

Mutta kuka on Pekka Vepsäläinen? Onko hän savolainen Lönnrot vai Gottlund, joka juoksee kasaan pian unohtuvia tarinoita? Tekstissä nimet on lihavoitu, joten kymmenet juttukaverit löytävät kirjasta itsensä, ja lukija huomaa, miten runsaasti tutuilta seuduilta löytyy tuntemattomia ihmisiä.

Kirjasta ei selviä, kuka Vepsäläinen on. Ilmeisesti hän kuitenkin kävi samaa lukiota muutamaa vuotta myöhemmin. Jo Kuopion kirjaston haulla selviää, että Vepsäläinen on tuntematon kirjailija vai päiväkirjan kirjoittajalle. Arastalemattakin odottaa sekä pääkirjaston että Juankosken lähikirjaston hyllyssä.

Vasta eläköitynyt toimittaja Kari Manninen haastatteli Vepsäläisestä Savon Sanomiin (10.2.2018). Jutussa kirjailija esittelee savolaista vuoden 1918 sisällissotaa viitaten teokseensa Annan ja Pekan vapaussota. Vepsäläisen mukaan Vesannolla kärsittiin nälkää, mutta ei sodittu, koska tappelunhaluiset lähtivät etelään.

Jyväskylän Yliopistopainossa painetun pehmeäkantiseen on kustantanut Mirastudio ja taittanut vesantolainen valokuvaaja Niko Ageenkon. Vepsäläisellä on nettisivu, jossa kirjailijan teokset luetellaan. Vielä pitempi lista Sisä-Savossa, ehkä koko itäisessä Suomessa, löytyy vain Tervossa entisellä Utrianlahden koululla asuvalta eräkirjailijalta ja valokuvaajalta Juha Jormanaiselta.

"ANNA JA ANNAN PEKKA: romaanisarjan 1. osa, kansanelämän kuvaus vuosilta 1897-1912. Myös talouden ja kulttuurin kehitys.
ANNAN JA PEKAN VAPAUSSOTA: 2. osa, alkaa sortokaudesta, 1. m-sota, linnoitustyöt, paheneva nälkä, kapina, torpparivapautus.
ANNAN JA PEKAN LAPSET: 3. osa, pulakausien ja hätäaputöiden läpi talvisotaan, perheet odottavat sotaan lähteneitä; välirauha.

TARINOITA SODAN JA RAUHAN TÖISTÄ: kaskukokoelma. 

JUTUN JUURIA: kaskuvihkonen. 

SANA LEIKKI: vitsejä ja sanaleikkejä savon, rajakarjalan ja pohjalaismurteilla sekä puhdasta puujalkaa; savon seksisanasto. 

SAVON ANTERO VIPUNEN: savolainen huumorikalevala, kotikeittoinen kuvitteellinen 100-vuotiaan selviytyjän elämänkaari. 

SEPPÄ SIMONEN JA GUSTAVA-TYTÖN KUNNIA: kielellisesti lahjakkaan Alfred Simosen ja hänen naisystävänsä elämäntarina, sarjakuva savon murteella. 

SANKAREITA SONKARILTA: kolme henkilökronikkaa (Julius Huttunen, Gustava Nousiainen ja Pesän Juakko). 

RUJOJA RUKKAS-RUNOJA: rakkausrunojen vastakohtia – eli kuinka ihastus on alkujaankin mahdoton. 

JALOILLEEN NOUSEVA SUOMI: työkaskuja Sisä-Savosta. 

TEKNIIKAN MIEHIÄ: konemiesten tarinoita (Alvar Turjamaa, Veikko Matilainen, Viljo Häkkinen, Martti Hytönen, Niilo Lindi, Aimo Sirén, Niilo Hentunen ja Matti Kovanen). 
KARJALA EI HAUVASSAKAA UNOHU: Salmin ja Suojärven evakkojen tarinoita, mukana Posti-Iivo, Ivan Sinda Suistamolta. 

VIERAS VANHANKODISSA – pahankurisia pakinoita. Pakinoiden kokoelma vuosien varrelta, osa on julkaistu Karttulan-Tervon-Vesannon Sanomissa sekä Sisä-Savon Sanomissa, osa pöytälaatikosta. 

SEKAKALOJA, TÖYRIÄ JA MATTEITA: metsästys- ja kalastuskaskuja sekä henkilötarinoita (Ukkolaiset, Pekka Puranen, Marjatta Puranen, Seppo Miihkinen ja Jouni Rautiainen).
PENTTI ALAJAN MATKASSA: muistoja ystävästäni konservaattori Pentistä sekä ihmisten tarinoita, millaista asiaa heillä Alajalle oli. 

Vesannon kotiseutuyhdistyksen kautta on saatavissa seuraavia kirjoittamiani teoksia: 

NÄRHILÄ – KYLÄ VETTEN VÄLISSÄ: Närhilän ja Nurmelan seudun kyläkirja; historia, talous, kulttuuri ja yhteiset riennot. 

POES PAESTAMATON LIHA PÖYVÄLTÄ! Kirja seutukunnan savolaisista sanonnoista koko ihmisen elämänkaarelta.
Aiempia, joita ei enää ole saatavilla, mutta joita saattaa tilata kirjastojen kaukolainana:
AENA KUN SILIMÄ VÄLTTÄÄ: Sisä-Savon murteen sanakirja.
ENKELINSIIPIIN RAUTALANKAA!: koulukaskuja.
TYÖN REONASSA: työkaskuja."

Urheiluseuroja ei välttämättä tarvita lasten liikuttajiksi

 

Tänään kahden SAFA:n arkkitehdin Tarja Nurmen ja Hannu Puurusen mielipidekirjoitus Minna Canthin kotitalon Kanttilan remontin puolesta päättyy virkkeisiin:

”Tässä asiassa toivomme ja edyllytämme ennen kaikkea kaupungilta terävää ja kaukonäköistä katsetta. Sen voisi peli- ja urheilukaupunkina itseään korostava Kuopio kohdistaa muuhunkin kuin iänikuiseeen palloon.” (Savon Sanomat 3.5.2022, 26.)

Liikunta on ruumiin kulttuuria siinä missä päiväkirjan kirjoittaminen hengen maanviljelyä. Mieluummin siis sekä että, mutta käytännössä Kuopion kaupungilta pyörähtää noin vain 10 miljoonaa lisärahoitusta Savilahden liikuntaluolaston rakentamiseen samaan aikaan, kun Kanttilan 5 miljoonan remonttia on roikutettu kymmeniä vuosia.

Valtiovallan erityisessä suojeluksessa on huippu-urheilu, jolla on enemmän tekemistä bisneksen kuin liikuntakulttuurin kanssa. Yhtä hyvin kuin valtio Kuopion huippu-urheiluseurat perustelevat yritystensä merkitystä lasten liikuttajina. Kilpaurheilun nuorisolle aiheuttamista ikiaikaisista vammoista uutisoidaan harvemmin, kuten kirjoitin täällä.

 

"Liikuntatutkijoita painostetaan"

 

Nurmen ja Puurusen viimeistä lausetta jatkaa Helsingin Sanomien tiedesivulla tänään julkaistu Annika Mutasen juttu ”Liikuntatutkijoita painostetaan”.

HS:n toimittajan saamien tietojen mukaan korona-aikana liikuntatutkijoita, joita Suomen on peräti 400–500 – ehkä siis jopa enemmän kuin huippu-urheilijoita? –, on kovisteltu olemaan hiljaa tutkimuksista, joissa pandemia ei ole näyttäytynyt riittävän haitallisena liikkumiselle ja seuratyölle.

Etäkoulu romautti liikkumisen määrän koulupäivän aikana, kun koulumatkat ja välituntiliikunta jäivät puuttumaan, mutta kello 14 jälkeen ja viikonloppuisin peruskouluikäiset lapset ja nuoret sen sijaan liikkuivat yhtä paljon kuin ennen, vaikka ohjatut harjoitukset olivat tauolla.

”Viidesluokkalaiset ja yläkouluikäiset pojat alkoivat liikkua omaehtoisesti niin paljon, että heillä koulupäivän jälkeisen liikunnan määrä lisääntyi entisestä.

Nämä myönteiset uutiset eivät tue ajatusta urheiluseurojen ratkaisevan tärkeästä roolista lasten liikuttajana eivätkä toivetta lisärahoituksesta koronan jälkien korjaamiseksi.”

Alastomia totuuksia kirjailija Franz Kafkasta

 

Kaksi juttua, joka eivät sovi mielikuvaani Franz Kafkasta. Ensimmäisen tapasin Maurice Blanchot’n Kirjallisesta avaruudesta (2003). Päähenkilöidensä tapaan äänettömäksi koppakuoriaiseksi vieraantunut, sisäänpäin kääntynyt virkamies ei vain juossut karkuun yhteisöään, vaan Kafka halusi painautua yleisöään vasten lukemalla tekstejään ääneen.

Jos Kafka oli aikansa lavarunoilija, niin hän oli myös fitness-propagandan uhri. Tanskalaissyntyinen Jorgen Peter Müller julkaisi vuonna 1904 harjoitusoppaan My System, jossa vartin treeneillä surkimuksen luvattiin muuttuvan teräsmieheksi. Opas käännettiin 25 kielelle, ja ”mülleröinnistä” tuli yhtä suosittua kuin tuttipulloista kuntosaleillamme.

”Muun muassa Franz Kafka suoritti Müllerin harjoitukset kaksi kertaa päivässä.” (A. H. Sidwick Kävelyesseet Nastamuumio2014, suom. Asmo Koste, 7.)

Kafka saattoi olla myös ekshibitionisti, jos hän suoritti voimisteluliikkeensä ”vähävaatteisena ja avoimen ikkunan ääressä”, kuten Müllerin suositus kuului. Mülleröintiä harjoitettiin Suomessakin. Liki alasti voimisteluliikkeitään esitteli muun muassa Paavo Nurmi.

Yhtä luonnollisena osan alastomuus kuului Hitlerin natsien ruumiskultturiin.

Onko Kuva ja sana lopullisesti lukemattomissa?

 

Nimimerkki SatuK lähetti kysymyksen postaukseen ”Setämies paisuttelee tunteitaan” (16.1.2022):

”Jouni, onko ’kuva ja sana’ lopullisesti lukemattomissa? Onneksi bongasin tämän tuolta blogit sivustolta...”

Kun tavaran lisääntyessä uuden blogin löytyminen on entistä hankalampaa, epäilemättä hautautuu tuo kysymys ja vastaukseni, jos niitä ei toisteta tässä, täällä ja jatkuvasti laajenevassa nettiavaruudessa.

”Tervetuloa lukijaksi SatuK. Ehkä lukija on kuitenkin olemassa, vaikka päivittäminen tuntuu jäävän useimmiten ikään kuin metsään (ei vaan kaupunkimeluun) huuteluksi. Kuvan ja sanan julkisen lukuoikeuden lopetukseen viittasin postauksessa 21.2.2022. Paperille eli kokoelmaan Näköala Haminavuorelle (2022) siirrettynä runojen ja kuvien yhdistelmät muuttuivat niin paljon, että erehdyksiään, virheitään ja kaiken kaikkiaan kehnoja tuotoksia en halunnut tulevaisuuden riipaksi. Yksityisasetuksilla kuka tahansa on kuitenkin kutsuttavissa lukijaksi; ystävähän on sellainen, joka tietää ja tuntee sekä hyvät että ikävimmät puolesi, joten Kuvan ja sanan pöljyydet tuskin tuovat uutisia kuvaani taikka mielikuvaani.”

Pentti Linkolan kynää ei liikuttanut viha vaan suru

Kuvanveistäjä Eemil Halosen teoksia Lapinlahden taidemuseossa 2022. Onko näiden kipsimiesten, tai miesten päissä yleensä, surua, vihaa, viisaan lepoa vai Bo Carpelan sanoin ”liikaa logiikkaa ja liian vähän salaisuutta”?

”Kirjailija, esseisti Antti Nylén arvelee, että kaunokirjallisuuden ytimenä on viha ja kirjoittaminen on parhaimmillaan aggressiota. Pentin kirjoittamisessa on vihanpurkauksia, mutta sen lähteenä ei ehkä sittenkään ole viha. Kynää liikutti suru. Sen alkusyynä oli rakkaus ja huoli. Nykypäivän vihapuhetta se ei ole. Suuttumus oli vasta toinen taso, ’toinen nuoli’.

Pentin tekstejä ei ole syytä lukea kuvina kirjoittajan psyykestä tai todisteina mielentiloista. Kirjoittaminen oli oma maailmansa. Pentin elämä ei viimeisinäkään vuosikymmeninä ollut yhtä masennusta ja synkkyyttä, niin kuin joistakin tulkinnoista voisi päätellä.”

(Anni Jussila Pentti Linkola ja minä. Elämää toisinajattelijan kanssa Minerva 2021, 53.)

Luonnonperintösäätiön toiminnanjohtaja Anni Jussilan kirja täydentää hyvin Riitta Kylänpään elämäkertaa Pentti Linkola – ihminen ja legenda (2017).

Jussilan kokemusperäinen tieto toisinajattelijan elämästä vertautuu siihen, mitä vaikkapa Mia Berner, Aila Meriluoto ja Tuula-Liina Varis ovat julkaisseet kirjoittavista miehistään. Tämä näkökulma saattaisi avata jotain myös siitä, mitä puuttuu esimerkiksi Paavo Haavikon elämäkerroista.

Toisaalta avioliiton omaisessa suhteessa Linkolan kansa eläneen Jussilan ”läheiskulma” rikastuttaa mielikuvitusta niin, että on entistä vaikeampi hallita käsitystään, mikä mies Linkola oli. Mikä oli hänen salaisuutensa ihmisenä ja kirjoittajana, jos ne voi jakaa kahteen eri maailmaan Jussilan tapaan?

Jos totuus Pentistä ihmisenä hämärtyy rakastuessaan ja rikastuessaan, niin usko Linkolan kirjoitusten todistusvoimaan näyttää vankistuvan päivä päivältä. Voiko olla tuntematta myös vihaa, kun katsoo dokumenttia Intian saasteista, Amerikan autojonoista tai ihmislajin yhdestä saastaisimmasta oliosta, venäläisestä tappajasta, joka Putinin sodassa paskoo ukrainalaisten lattiamatoille.

Ihminen on maapallon syöpä.

Vihan suhteen Jussila arvelee Nylénin erehtyneen, mutta jatkossa hän käyttää esseistin tulkintoja Linkolan teksteistä ilman nokertelua. Omissa vihoissani olen sortunut vinoilun syntiin useammin kuin Jussila koskaan – ja Nylénin suhteen alussa lainattu on kuin bensaa nuotioon, jonka sytykkeet löytyvät Kuoharit-romaanin III osan sivulta 430.

Laajemmassa pohdinnassa vihan merkityksestä kirjailijalle ja kulttuurielämälle yleensä päädyin lainaamaan Bo Carpelanin viimeistä romaania Blad ur höstens arkiv (2011) Caj Westerbergin suomennoksena:

Heissä on liikaa logiikkaa ja liian vähän salaisuutta. Heidän lähtökohtansa on totuus, ei todellisuus. He eivät tiedä, että totuus on vain elämän työstämistä, ei sen tarkoitus. (Lehtiä syksyn arkistosta, 17.)

Julkaisemattomassa käsikirjoituksessa epäilin kiusaajani ja vihamieheni olevan valmista kuohariainesta Linkolan tapaisten isieni jalanjäljillä. Siis jos intohimokseen ei pääse viiltelemään itseään tai toista, tosi taidetta ei voi syntyä, sillä ”vihassaan itse kukin tuumii, juonii ja tahtoo tuloksia, vahinkoa ja tuhoa vääräuskoisille, jotka eivät osaa käyttää järkeä yhtä terävästi”.

Ehkä sitten kun vihani talttuu, pääsen siihen viisaan lepoon, joka on kirjoitettu latinaksi Kansalliskirjaston deviisiin. Otium sapientis viittaa roomalaiseen kylpylään, hengen lepoon, josta Sirpa Kähkönen puhui juhliessamme 150-vuotiasta Kuopion kirjastoa 22.3.2022.

Ugrikansat hurraavat Putinin sodalle ja luopuvat oikeuksistaan

 

Suomen kielen päivänä maakuntalehtien yhteinen uutistoimitus Uutissuomalainen julkaisi Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen tilannetta valaisevan jutun. Putinistien ja vähemmistöoikeuksien  puolustajien riidat ovat kärjistyneet pinnan alla, mutta Putinin sota Ukrainassa paljastaa lopullisesti Moskovan vallan hännystelijät.

Ugritasavalloissa ei voi puhua suomettumisesta, vaan härskistä valtapelistä, jossa suomalais-ugrilaista kulttuuriyhteistyötä on käytetty ja käytetään omien etujen ajamiseen. Suomessa suomettumisen linjaa ugriyhteistyössä on edustanut Suomi-Venäjä-seura, kun taas huomattavasti kehnommin tuettu M. A. Castrénin seura on ollut kriittisempi hankeyhteistyötä rahoittaessaan.

Vuotta 2022 varten Castrénin seura on saanut 59 yhteistyöhanke-ehdotusta, mikä on nykyisen hakumenettelyn ennätys. Esimerkiksi 2021 tuettiin 33 hanketta. Valmiuksia yhteistyöhön on, ja ”erityisesti näin saatu moraalinen tuki koetaan ensiarvoisen tärkeäksi ja kannustavaksi”.

Suomen tuki ugreille oli tärkeää jo ennen Putinin sotaa, mutta helpottaako rahoituksen – jos tätäkin Venäjä-yhteistyötä ei saada pakotteiden piiriin – suuntaamista entisestään, kun vaikkapa Mordvan ersien joukosta nousevat esiin innokkaimmat Z-kirjaimen piirtelijät.

 

”Me häviämme nyt ja jatkossa yhtä enemmän”

 

Moskovalaisaktivistiksi Uutissuomalaisen jutussa (Savon Sanomat 9.4.2022, A 22 –23) nimitetty nuorehko udmurtti kertoo, kuinka Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen edustajat hurraavat Putinin sodalle ja ovat luopuneet vähemmistöoikeuksien vaatimuksistaan.

Udmurttiaktivisti on seurannut läheltä erityisesti suomalais-ugrilaisten kansojen reagointia sotaan. Hänen mukaansa tavalliset ihmiset – erityisesti maaseudulla – ovat täysin lamaantuneita. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten ihmiset reagoivat sodassa kaatuneisiin.

”Sotilaiden äitien ikäiset naiset tyypillisesti vain toteavat toisilleen, että menetys oli valtava, mutta sille ei voi mitään. Kukaan ei sano: ’Me menetämme rakkaitamme – lopettakaa sota.’ Sen sijaan viesti on: ’Me häviämme nyt ja jatkossa yhä enemmän’.”

Nuorten ja vanhempien ihmisten sota-asenteissa on kuitenkin eroa. Ihmiset noin 45 ikävuodesta alaspäin seuraavat asioita myös sosiaalisen median kautta, mutta kriittiset ajatukset jäävät kuitenkin oman pään sisälle.

”Sotaan kriittisesti suhtautuvia sivustoja ei uskalleta edes avata omilla laitteilla. Ukrainan lähteitä seuraavat vain todelliset sodan vastustajat. Erityisen huolestuttavaa on se, että vähemmistökansojen etuja ajavat järjestöt näyttävät halvaantuneen täysin. ’Separatistiksi’ leimautumisen pelko on niin suuri.

Esimerkiksi jotkut kansallisten kielten oikeuksia puolustaneet järjestöt ovat nyt yhtäkkiä luopuneet täysin vaatimuksistaan ja siirtyneet venäläistä hegemoniaa ajavaan ”Russkij Mir” -ideologiaan.”

Russkij Miriin eli ”venäläiseen maailmaan” kuulutaan etnisestä alkuperästä riippumatta. Näinä aikoina ”kaikki ovat yhdessä, kaikki yhtä kansaa, kaikki venäläisiä, kaikki voittamattomia”, julisti vastikään myös tunnettu mordvalaisrunoilija Rimma Zhegalina, ja mordvalaiskongressin toimeenpaneva komitea julistautui heti perään ”venäläisen maailman” osaksi.

”Tusinoittain hyvin tunnettuja ersiä (itämordvalaisia) on myös vastikään allekirjoittanut lausunnon, jossa he ilmoittavat tukevansa Ukrainan invaasiota… Mordvalaisten oikeuksien äänekkääksi puolustajaksi onkin jäänyt Ukrainan puolella toimiva mordvalaisyhdistys, jota johtaa Venäjän puolella antihenkilöksi muuttunut mordvalaisaktivisti Boljaen Syres.”

Putinin sota on siis vaikuttanut julkisiin kannanottoihin ja nostanut vähemmistökansojen venäläistämisen ”uuteen huippukohtaansa”. Vaikka sodan kannatus ei oletettavasti ole vähemmistökansojen parissa muuta väestöä korkeampaa, se saanut paikoin jopa absurdeja piirteitä.

”Esimerkiksi kansallisten tasavaltojen ja alueiden hallinto- ja muita virallisia rakennuksia on koristeltu laajasti sotaa tukevilla Z-bannereilla ja valoilla. Tasavaltojen omakieliset lehdet ovat yhtäkkiä alkaneet tykittää juttuja ’Ukrainan valheista’ ja Naton vihamielisyydestä. Alueiden johtajat seuraavat pilkuntarkasti valtiollisen propagandan sanankäänteitä – sotkien siihen ajoittain omaa kansallista tarustoa – ja etnisten järjestöjen edustajat jakelevat tunnustuksiaan Donbasin kansantasavalloille.”

 

PS

M. A. Castrénin seuran vuosikokous pidetään seuran toimistolla (Mariankatu 7 A 5, Helsinki) torstaina 28.4.2022 klo 18.00.

Suomalais-ugrilaisesta yhteistyöstä raportoin säännöllisen epäsäännöllisesti blogissa AFUL.

https://ugrikirjallisuus.blogspot.com/

PS2 

Sotarikollisten kunniamerkki pitää professori Matti Klingen "jonkinlaisessa tasapainossa". (Helsingin Sanomat 15.4.2022, B12.)

Esseitä kotimaisen nykyrunouden periferiasta

Runoilija Louise Glückin Nobel-palkinnosta on mahdoton aloittaa toteamatta, miten vanhanaikaisilta runojen täydelliset lauseet tuntuivat. Runot eivät näyttäneet varsinaisesti olevan tätä aikaa, vaan kaikkea muuta kuin Suomessa on arvioitu lyriikkamme merkkiteoksiksi 2000-luvulla.

Kukin noin tuhannesta suomalaisesta runokirjan potentiaalisesta ostajasta tietää nuo mieluummin kokeilevat kuin perinteiset poetiikat, joten näiden tekijöiden luetteleminen ei motivoi päiväkirjan kirjoittajaa.

Vilkaisu runohyllyyn riittää. Merkillisten kokoelmien välissä nobelisti Glückin julkaisemasta 12 kokoelmasta Uskollinen ja hyveellinen yö (Enostone 2020) odottaa seurakseen kahta muuta Anni Sumarin suomennosta Talvisia reseptejä kollektiivista (2021) ja Villi Iiris (työnimi 2022).

Sitten kirjastossa tuli vastaan Glückin Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä (2021), jonka suomennoksen kustantaja Vesa Tompuri tilasi tamperelaiselta paremminkin musiikkitoimittajana tunnetulta Jussi Niemeltä. Hyvä kun tilasi, nyt on saatu nobelistin kahdesta esseekokoelmista toinen suomeksi ja uusi ammattilainen runosuomentajien harvalukuiseen joukkoon.

Yhtä hyvin on saatu opas amerikkalaiseen runouteen, ehkä jopa johdatus uuteen poetiikkaan – tai paluu tarinankerrontaan. Kun yritykseni aikamme paperille painetun poetiikan käsittämiseksi lähtee lähinnä kielitietoisten runoilijoiden Ashbery-Bernstein-Lehto pohjalta, niin Glückin esseistä avautuu toisenlainen kartta jenkkikirjoitukseen.

Huomattavasti perinteisempi, mutta samalla kiehtovaa patsastelua paperilla, kun New Yorkin kielikoulun hyökkäysketjun lisäksi yksikään beatnik ei vetele viinaa, viivaa ja vittua edes lavarunokentän katsomossa.

Kun tarinoidaan jälleen puhujan äänestä hentä kyseenalaistamatta & säkeet saattaisivat olla täydellisiä proosalauseita & netistä ei veistellä ei veistetä merkkiteoksia, luetaan ilmeisesti sillä kartalla ja sillä maaperällä, jota kielinerot olivat kyntäneet siementääkseen ennestään tuntemattomia lajikkeita.

Mutta ovatko rikkaruohot jääneet kitkemättä? Tai ehkä juuri ne ovat tulevaisuuden villeintä antia, itse luontoa, lajienvälisyyden juurta ja rihmastoa.

Kun lukuni jenkkirunoudesta, jota kuitenkin vähintään joka toinen tuntemistani runoilijoista tuntee ja viljelee työkseen, on näin kehnoa, mitä aukkoja katsellen elän vaikkapa aikamme afrikkalaisen, kiinalaisen ja venäläisen runoilun suhteen. Mistä löytyisi kunkin mantereen esseisti, joka Glückin tapaan saattaisi valaista edes pienesti, miten nyt runoillaan Suomen periferioissa?

Tai on runoiltu niin, että se maistuu ja ruokkii mielikuvitusta myös tulevaisuudessa. 

Onnellisuuden pelko

Viimeisen esseen ”Onnellisuuden pelko” jälkikuva vaikuttaa samalta kuin hyvän esityksen jälkeen: todellisuus näyttää hetken toiselta. Oli niin helppo samaistua tähän päähenkilöön, jonka itsetunto riippuu kirjoituksen jatkumisesta.

Niinpä kirjoittaja alkaa yhdistää elossa säilymisen mahdollisuutensa epätoivoon, koska se suojelee häntä onnellisuudelta. Onneensa tyytyminen myrkyttää mieltä poistamalla aktiivisen rauhattomuuden – taitaa tänään tarkoittaa tätä somettelua – kasaantuvan toivottomuuden toivon ja tyytymättömyydestä kaivetun kriittisyyden, jonka turvassa toistan loputtomasti niitä olosuhteita ja mielentiloja, joiden kuvittelen suosivan työllistymiseni jatkumista.

Onnettomuuteen, eli romahduksen uudistavaan voimaan, takertumisella on kuitenkin Glückin mukaan taipumus pitkittää elämästä eristäytymistä; rajoitun vain omiin tuttuihin pelkoihin, murhettumisen melankoliaan, tappion & voiton tuskiin ja vihaan, jotka lopulta synnyttävät myös esteettisiä rajoitteita.

”Mutta heti kun kirjallisuuden pariin hakeudutaan näistä syistä, se muuttuu. Mitä se ennen olikin, loputonta ja välttämätöntä ilmaa, niin nyt siitä tulee rajattua, ei niinkään tuota loputonta ilmaa, vaan paremminkin suljetun huoneen ilmastointi-ilmaa. Toisin sanoen sitä arvostetaan jonakin mitä se ei ole; sitä käytetään siivilöimään pois epäpuhtauksia…

Jos lukee näistä syistä, lukee pysyäkseen turvassa, ja silloin nakertaa kirjallisuuden oleellista potentiaalia ja hyötyä. Nuo lahjat tulevat uudestaan tarjolle, kun elämään sisällytetään myös vähemmän yleviä nautintoja. Kuten vaikka ruuanlaitto ja huonot elokuvat, tai auttamattoman surkean television tarjoamia nautintoja. Uskon tuollaisenkin mielihyvän jotenkin ravitsevan, joskin mystisin tavoin: ne rentouttavat sielua…

Vaikeus piilee siinä, ettei taiteilija voi tuntea ylpeyttä siitä mitä ne ravitsevat, koska hän yhdistää ylpeyden niin täydellisesti tuon prosessin kohdalla eräänlaiseen taikajärjestelmään, joka on tulvillaan tabuja ja kiellettyjä siirtoja. Ja tämän lajin ihmisille käytännössä kaikki, mikä ei tuota ylpeyttä, tuottaa häpeää.”

(Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä, 206–207.)

 

Louise Glück: HUHTIKUU

 

Kenenkään epätoivo ei ole kuten minun epätoivoni –

 

Teillä ei ole sijaa tässä puutarhassa

ajattelemassa mokomia ajatuksia, viestimässä

iänikuisin ulkoisin merkein; mies

tekee selväksi aikovansa kitkeä rikkaruohot kaikkialta metsästä,

nainen nilkuttaa, kieltäytyy vaihtamasta vaatteita

tai pesemästä hiuksiaan.

 

Luuletteko että piittaan

siitä puhutteko toisillenne?

Mutta haluan teidän tietävän

että odotin enemmän kahdelta olennolta

joille on annettu järki: jollei

siksi että edes tajuaisitte

murheen olevan jaettu

teille, koko joukosta kaltaisianne, jotta

tuntisin teidät, niin kuin syvä sininen väri

merkitsee sinililjaa, valkoinen

metsäorvokkia.

 

(Meren vaahdon palatsi. Yhdysvaltalaista nykyrunoutta Aviador 2019, suom. Anni Sumari, 90.)