"Kirjoittajan päiväkirja" jatkaa siitä, mihin blogi "Kuva ja sana" (2021–2007) päättyi
maanantai 29. elokuuta 2022
Näköala Haminavuorelle ensi näyttely Pekkalassa
Kahden kokoelman julkkarit Kanttilassa 7.9.2022
Sitten viime päivittelyn valokuvarunokirja
on tullut painosta, valokuvaaja Pentti Vänskä vedosti Kanttilan ensi näyttelyn kuvat Tervossa
– tosin laittelin kuvat esille jo Pekkalassa – ja Venäjä-romaanin toisen printin korjaukset on naputeltu talteen.
Näköalan Haminavuorelle ja Marjo
Heiskasen kokoelman Omaa sukua (Siltala) kaksoisjulkkarit ovat
Kanttilassa keskiviikkona 7. syyskuuta kello 17.00 alkaen. Kaupunginteatterilla
on musikaalin ensi-ilta samana päivänä klo 19.00, joten etkot ehtii ottaa
Kanttilassa. Luvassa on Marjon valitsemaa kuplivaa ja poikani Aleksin tarjoilemaa
pientä purtavaa.
Kanttilassa avattava Näköalaan
liittyvän valokuvanäyttely on auki 18. syyskuuta asti. Tulen valvomaan
näyttelyä, joten sielläkin ehditään tavata – ja tuo jälkimmäinen viikkohan on
Anti-viikko muutenkin. Omana lisäantina tarjoilen Kanttilan edessä kirjoja,
joita voi ottaa mukaan ilmaiseksi tai tukea Kanttilan remonttia haluamalla
summalla.
Omaa sukua voi
ostaa 20 eurolla ja Näköalaa 30 eurolla. Kummankin kokoelman tuotosta
osa menee Kanttilan kunnostuskassaan.
Kanttilan näyttelyn jälkeen Näköalan värivedoksia on esillä kirjakauppa Sivullisesssa Helsingin kirjamessujen aikaan.
perjantai 1. heinäkuuta 2022
Puhuuko kuva, kuvaako sana?
Aukeama Aura Saarikosken esseestä "Tahra paidassa, isoäiti kevätvalossa..." Jälki - kirjoituksia valokuvasta 2022, 126-127.
Kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori Hanna Weseliuksen toimittama esseekokoelma Jälki - kirjoituksia valokuvasta (S&S 2022) tuli yllättäen vastaan kirjastossa. Muistelin lukeneeni teoksesta arvostelun, joten aivan pyytämättä ja tilaamatta en lainannut kesälukemista.
Saaren näköalassa Haminavuorelle
kymmenen esseistin jälkikirjoitukset innostivat kolmanteen pohdintaan
valokuvarunoudesta. Ensimmäinen esseeyritys löytyy täältä
ja toinen ”Seitsemän vuotta instaelämää” Parnassosta 5/2021.
▪ ▪ ▪
En osaa ottaa kuvia, sanotaan.
En ymmärrä runoudesta mitään, myönnetään. Toinen ei osaa, toinen ei ymmärrä,
mikä ei tarkoita, ettei kamerataidoton ja proosan purija osaisi katsoa valokuvaa
– ja kumpikin lähestyy mieli hyvin sanoja myös vapaa-ajalla.
Kun kirja lähtee painoon, on
aikaa miettiä vastaanottajaa. Mitä tulikaan tehtyä, kun joku ihan pian menee ihoni,
kansien, sivujen ja rivien väliin? Tosin katsoja ja lukija on ollut mukana
tekemisen työssä enemmän tai vähemmän, halusipa sitä tai yritti olla
tiedostamatta työstäessään kirjaa, jonka vastaanoton vaikeuskierrettä lisää
kuvan ja sanan yhdistäminen valokuvarunoudeksi.
Mihin vastaanottaja päätyy, kun valokuvaa
ja runoutta asemoidaan päällekäin, rinnatusten, samalle sivulle tai kirjan
aukeamalle? Miten tämä valokuvan ja runon dialogi tuottaa merkityksiä sillä
aavistelujen mystisellä seudulla, jossa ja jonne tekijä on piirtänyt karttaansa?
Oma vuoropuheluni digivärivalokuvan
ja runon kanssa alkoi blogissa Kuva ja sana vuonna 2016 ja painetaan
paperille elokuuhun 2022 mennessä. Ensimmäinen esiintyminen valokuvarunojen
kokoelman Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022) kanssa pitäisi olla
Runokuussa Helsingissä perjantaina 26.8.
Näköalan
otoksista vedostan myös näyttelykuvia, jotka nostan seinälle ainakin kustantaja
Aviadorin Kulttuurikulmassa ja Kuopiossa Minna Canthin kotitalossa Kanttilassa.
Koko kesän samassa tilassa ovat esillä nuorena kuolleen kuopiolaisen
valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvat kaupunginteatterin
Minna-näytelmästä.
▪ ▪ ▪
Tutun kolmiulotteisen tilan,
jonka illuusion valokuva usein pyrkii toistamaan, taustalla vaikuttaa
näkymättömänä ajatuksena neljäs ulottuvuus, jossa odottavat assosiaation,
intuition, mystiikan ja uskonnollisuuden piirteet. Neljännessä ulottuvuudessa
käydään näkyvän ja näkymättömän maailman rajavesillä, tunteessa, jossa
tiedetään, ettei tiedetä eikä tiedetä sitä, mitä ei tiedetä.
Kasimir Malevitšin sanoin
vapautuminen kolmiulotteisesta ajattelusta päästi ”hengen vapaaseen lentoon
valkoisessa tyhjyydessä”. 1
Kun valokuva ja runo, jotka
eivät ilmiselvästi liity toisiinsa samalla tavalla kuin esimerkiksi sanomalehden kuva
ja kuvateksti yhdistetään, lähestytään neljättä ulottuvuutta, ja tuon näkymättömän
todellisuuden varaan valokuvarunoilijakin laskee uskonsa. Valokuvaruno luottaa
siihen, että vastaanottajalle syntyy kuvan ja sanan väliin tai sivulle kolmas ajatus ja
toinen tila, neljäs ulottuvuus.
Vastaanottoa helpottaa ehkä se,
että dokumentaarinen valokuva näyttää todellisuutta käsin- tai silmin
kosketeltavammin kuin sana. Tätä todellisuuteen sitoutumisen illuusiota
vahvistavat myös Näköalan kuviin laaditut kuvauspaikat ja -ajat vuoden
tarkkuudella.
Valokuvarunouden vastaanoton
vaikeutta lisää se, että runo elää sanojen ja säkeiden välisessä tilassa,
avaruudessa, jonka todellisuutta ei tallenna minkäänlainen kamera.
▪ ▪ ▪
Mikä on lopulta kuvan ja sanan
suhde? Eli miten kuvallisen merkityksen ja kielellisen merkkijärjestelmän suhde
rakentuu? Mitä kuva sanoo ja miten se eroaa kirjoitetusta sanasta, joksi puhuttu
ääni kuvataan kirjaimilla. Äänteen kuvia, kirjaimia, emme kuitenkaan tulkitse
kuvaksi, vaan luemme kirjainten ohi, merkityksinä.
Kuvan lukemisen helppous ja
vaikeus liittyy siihen, että kuvan systeemissä ei ole pienimpiä yksiköitä
kielen malliin, vaan kuvan pienin yksikkö on aina jo jotain muuta. Toisaalta,
kuvan oletetut pienimmät yksiköt, olivatpa ne rakeita tai kuinka isoja digitiedostaja
tahansa, voivat saada symbolisen merkityksen – toisin kuin normikielen sanaa
pienemmät yksiöt, foneemit.
Mutta runossa, ja varsinkin
äänirunossa, puhutun kielen pienin yksikkö foneemi kantaa merkityksiä yhtä
hyvin kuin pelkällä sinisellä värillä Paul Kleen maalauksessa saattaa
olla näkymätön merkitystaso, jonka sanallistaminen ei onnistu ihan pienillä
kirjallisilla yksiköillä.
Samalla tavalla kissaa
esittävässä piirroksessa on jotain enemmän kuin sanassa kissa. Mutta mitä tämä
enemmän on? Sana antaa esineelle ja ajatukselle pienen, selvän ja kaavamaisen nimen,
jonka suhde näkyvään pyytää älyä: kuvan, mielikuvan, kielen ja tiedon verkon
selvittämistä.
Mikä sitten on älymme suhde
näkyvään? Onko olemassa ensisijaista ”puhdasta havaintoa”, jonkinlaista
alkuperäistä tämänhetkisyyttä, jonka vaikkapa valokuva tallettaa. Ei ole, ei
tule, sitä ei löydy edes Henri Cartier-Bressonin ”ratkaisevasta
hetkestä”. Aitoa alkuperäistä havaintoa voi lähestyä, mutta se tai sen haamu
ilmestyy näkymättömästä neljännestä ulottuvuudesta, kirjainten, sanojen ja
rivien välistä.
Alkuperäisyyden kuvitelma on
mytologisointia, joka liittyy autenttisuuden ja luovuuden käsitteisiin,
ajatukseen siitä, että luovuuden lähde pulppuaa välittömyydestä. Ikään kuin
luovuuteen vapautuminen vain odottaa lipittäjäänsä eikä vaadi epäilyä,
kriittistä innostusta tai älyä.
Yhtä hyvin kuin valokuvan
vastaanotto. Valokuvan kuvallisuus ei tarkoita niinkään valokuvan ja kuvan
kohteen välistä yhteyttä, vaan sitä mitä tapahtuu valokuvan ja epäilevän,
innostuneen ja kriittisen katsojan välillä.
▪ ▪ ▪
Kuvat ja sanat eivät puhu tai
kerro – ihminen puhuu, osaapa hän omasta mielestään ottaa kuvia tai lukea
runoa.
Kuvaan ja puhuttuun kieleen verrattuna
kirjoitetulla kielellä on kuitenkin paremmat eväät ottaa etäisyyttä siihen, mikä
on aistiemme anti. Me näemme kuvan välittömästi ja se vaikuttaa meihin, mutta
ymmärrämmekö kuvaa ja mitkä ovat ymmärryksen syyt? Me näemme itse asian heti,
mutta emme näe pitkiä syitä kuvan takana, sillä ne syyt piiloutuvat kuvaan kuin
puuhun, eivätkä ne lustot avaudu, jos emme tunne kuvan taustaa:
Missä ja miksi tämä ja juuri
tämä kuva syntyi?
Siinä yksi syy, miksi jokaisella
Näköalan kuvalla on paikka ja aika, merkintä, joka valokuvaan liitettynä
vahvistaa kuvaushetken dokumentaarisuutta. Naiivi illuusio sekin, jos alkuperän
ja alkuperäisyyden ajatus on sekä historiallisesti että filosofisesti mahdoton,
kuten semiootikko Altti Kuusamo todistaa artikkelissaan ”Kirja vai
katedraali? Sanooko kuva, kuvaako sana?” (Synteesi 1–2/2022, 9–13.)
1) Tulkinnan neljännestä
ulottuvuudesta transendessia edustavana metaforana esitti ensimmäisenä
matemaatikko Charles Howard Hinton 1880-luvulla. (Taide 5/2007.)
Liian nuorena kuolleen kuopiolaisen valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvia kaupunginteatterin Minna-näytelmästä oli esillä Minna Canthin kotitalossa Kanttilasssa koko kesän samassa tilassa, jossa Näköalaan Haminavuorella (Aviador 2022) liittyvä näyttely nähdään 7.9.–18. syyskuuta 2022.
iian nuorena kuolleen kuopiolaisen valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvia kaupunginteatterin Minna-näytelmästä on esillä Minna Canthin kotitalossa Kanttilasssa koko kesän samassa tilassa, johon ripustan syksymmällä vedoksia Näköalan valokuvista.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2022
Maggie Nelson osana kulttuurin kokonaisturvallisuutta
Kirjailija, esseisti, runoilija
ja tutkija Maggie Nelson käsittelee huumeita, ilmastoasioita, seksiä ja
taidetta teoksessa Vapaudesta. Neljä laulua rakkaudesta ja rajoista (suom.
Kaijamari Sivill 2022). Nelson aloitti esseensä Trumpin valtaan
tulon aikaan ja vapauslaulut ehtivät loppua, ennen kuin Putin lähti
sotaretkelleen, jos kohta Euroopan ja muun maailman teokset eivät muutenkaan kuulu
yhdysvaltalaisen kirjailijan lähteisiin.
Lauluiksikaan en näitä tekstejä nimittäisi.
Kun Nelson on kirjoittanut pitkään ja kärsivällisesti, myös esseiden lukeminen
vaatii kärsivällisyyttä enemmän kuin jonkun biisin kuunteleminen tai aiemmin
suomennetut Argonautit (2018), Sinelmiä (2019) ja Jane – eräs
murha / Punaiset osat (2020). Vapaudesta on laajalla viiteosastolla
varustettu teos, joka kartoittaa ja laajentaa ymmärrystä siitä, mikä on
synnyttänyt edelliset suomennokset.
Kirjojen lisäksi Nelson on
synnyttänyt lapsen, jonka kanssa raittiina eläminen kasvattaa merkitystään jopa
lähdeteosteon ohi – yhtä hyvin kuin aiemmat ryyppäämiset, seksielämä sekä työt
opettajana ja tutkijana.
▪▪▪
Torstaina ympäri maata
järjestettiin Demokratian puolustusdialogeja, joita koordinoivat Sitra,
DialogiAkatemia, Erätauko-säätiö, valtioneuvoston kanslia ja
valtiovarainministeriö. Kuopion dialogiin sain osallistua taidemuseolla, jossa
olivat mukana kokoonkutsuja Savonia ammattikorkeakoulun kansainvälisten
palveluiden TKI-asiantuntija Jyri Wuorisalo, taidemuseon johtaja Anna
Vilkuna, musiikkikeskuksen johtaja Katariina Kummala,
kulttuurihistoriallisen museon intendentti Tytti Räikkönen ja Savonian
palvelumuotoilun lehtori Seppo Koponen.
Koordinoijat tiivistävät asiansa
näin:
”Demokratia tarvitsee juuri nyt
puolustajia! Demokratian puolustusdialogit tarjoavat mahdollisuuden kokoontua
käsittelemään rakentavasti käsillä olevaa kriisiä ja pohtia keinoja vahvistaa
demokratiaa omassa yhteisössäsi, Suomessa ja maailmanlaajuisesti. Keskustelun
aiheen voi kytkeä juuri teidän yhteisöllenne tärkeään demokratian puolustamisen
aihepiiriin. Päivän tavoitteena on suuri määrä eri toimijoiden eri puolilla Suomea
ja Eurooppaa järjestämiä dialogeja, joissa keskustelijat pääsevät käymään
monimuotoista keskustelua, kuulevat toistensa näkemyksiä, madaltavat
raja-aitoja eri käsitysten välillä, oivaltavat uutta, jakavat havaintoja ja
rakentavat yhdessä näkyä siitä mitä demokratian puolustaminen eri yhteyksissä
käytännössä merkitsee.”
Dialogia käytiin Erätauko-menetelmällä
(https://www.eratauko.fi/) ja Kuopiossa teemana oli Kulttuuri osana
kokonaisturvallisuutta. Kokonaisturvallisuudella koordinoijat tarkoittavat ”suomalaisen
varautumisen yhteistoimintamallia, jossa yhteiskunnan elintärkeistä toiminnoista
huolehditaan viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten
yhteistyönä”. Kokonaisturvallisuuden ydintä on kestävän tulevaisuuden
rakentaminen niin, että kulttuuri nostetaan kulttuuriperinnön ja henkisen
kriisinkestävyyden merkittäväksi lähtökohdaksi.
Ripeästi muuttuvassa maailmassa
dialogikielellä sanottuna: ”Sivistys on muutosvoima kohti kestävää ja
vastuullista kokonaisturvallisuutta.”
Kuopion dialogissa kulttuuria
määriteltiin useammalla tavalla päätyen samaan kuin kirjailija ja kansanedustaja
Marko Kilpi kolumnissaan Savon Sanomissa (15.6.2022):
”Viimeistään nyt olisi hyvä
ymmärtää kulttuurin merkitys kokonaisturvallisuudessa. Kulttuuri ylläpitää ja
vahvistaa henkistä resilienssiä, ja sen on äärimmäisen tärkeää varsinkin kriisiaikoina.
Kulttuuri on äärimmäisen tärkeä selviytymistyökalu.”
Samassa lehdessä uutisoitiin tiede-
ja kulttuuriministeri Petri Honkoselle luovutettu ehdotus kulttuurialan
toimijoiden toiveista eli 30 miljoonan lisärahoituksesta. Käytännössä
veikkausvoittovarojen menetyksen kompensointiin ei riitä rahaa, ja valtion kokonaisturvallisuutta
lisäävänä työkaluna käytetään kulttuurin sijasta aseostoja.
Palkattomassa dialogipuheessa
roolikseni jäi lähinnä taiteen tekijän näkökulma, ja ehkä jota kuta muuta kuin
byrokraattia olisi tarvittu jo puolustusdialogin määrittelyä laadittaessa. Kulttuuria
ja sivistystä sen osana, luojana ja päämääränä pidetään usein myös taiteen
tehtävänä. Taidetta ei tehdä irrallaan yhteisöstä ja yhteiskunnasta, mutta taiteen
olemassaolon ehtona ei tarvitse olla kulttuurin, sivistyksen, turvallisuuden
tai demokratian puolustaminen.
Vaan ehkä onkin päinvastoin,
ajattelen luettuani Maggie Nelsonin esseen ”Taiteen laulu”. Rikkomalla
taiteilijan vapaudella mielikuvaamme esimerkiksi sivistyksestä, ei toisaalta
oteta vastuuta mistään, ei edes tulevaisuudesta, ja toisaalta taidetta ei sen
takia käytetä – tai voi käyttää – vain välineenä vaikkapa demokratiapuheen
edistämiseen.
Ehkä taiteella voisi olla vain
näyttöarvo? Ai, tällaistakin on: elämä on ihmeellistä; toisenlaisiakin
elämisentapoja on olemassa. Kun taiteen tekijä etsii jotain haurasta ja
hankalaa, möyhentää maailmaa sisuksissaan kuin ruokaa, teoksen ei välttämättä
tarvitse olla muuta kuin ”merkki siitä, että olemme, tai joskus olimme, elossa”.
(Vapaudesta, 96–97.)
Toisaalta, jos taiteilijan
työksi ja tehtäväksi sovittaisiin kulttuurin, sivistyksen, turvallisuuden ja
demokratian puolustaminen, tolkun veronmaksaja saattaisi suhtautua suopeammin
esimerkiksi 30 miljoonan lisärahoituksen myöntämiseen.
Lisäinfoa: https://www.sitra.fi/tapahtumat/tule-mukaan-demokratian-puolustusdialogeihin-28-4-ja-9-6/
▪▪▪
Kuppiin en ole sylkenyt, muut
huumeet eivät ole juuri ottaneet kyytiinsä. Eikä huumekirjallisuus, jonka
edustajista Nelson rakastaa monia (Kerouac, Michaux, Rimbaud…), mutta
häntä ”ei ole koskaan lakannut ihmetyttämästä, että heidän teoksiaan pidetään
macho-vapautuksen sanansaattajina, vaikka niiden sanoja ja ajatuksia tarkemmin
luettaessa monissa kuvataan nöyryyttämisen, pakon ja penetraation kokemuksia”.
Huumekirjallisuus on Nelsonin
mielestä usein pohjimmiltaan tavattoman säälittävää. Mutta kumma kyllä, mitä
säälittävämpää maskuliinisuus, sen sankarillisemmalta se saattaa vaikuttaa
(”ajatellaan vaikka Karl Ove Knausgårdin vastaanottoa: Taisteluni luotaa
säälittävän maskuliinisuuden uusia syvyyksiä suhteessa alkoholin aikaansaamiin
nöyryytyksiin…”)
Mies ei kuitenkaan ole
synnynnäisesti säälittävä, vaan miehen on tehtävä jotain ollakseen säälittävä;
on siis vedettävä viinaa nauttiakseen siitä, että myöntyy alistuvaksi
subjektiksi. Herruutensa vapaan tahdon menettääkseen on alistuttava huumeelle
ja tämä vallan menetys synnyttää miehisen nautinnon mahdollisuuden.
Ehkä toisen tuopin tilaamisen
salaisuus liittyy edelliseen, mutta myös miehiseen masokismiin, jota en ilman
Nelsonin huume-esseetä olisi yhdistänyt parhaillaan lukemaani Ryookanin erakkorunouteen
Kai Niemisen suomentamassa valikoimassa Huoletta ja hölmönä (2022).
Nelson lainaa kriitikko Barbara
Johnsonia, joka on kysynyt Baudelairesta: ”Miksi miehinen masokismi
on se salaisuus, jonka säilyttäminen on lyyrisen runouden tehtävä?”
Miksi japanilainen mies Ryookan
erakoitui, nautti nälästä kerjäämällä ruokansa ja valitti yksinäisyyttään itse
rakentamallaan saarella? Entä miksi minä nautin näistä masokismin kuvauksista
niin, että ne synnyttävät uusia runoja? Kuten eilen:
Tuuli
hiljenee, pilvet vaeltavat
taivas
kirkastuu. Pääkin on
kirkas;
maailma on ilman
päämäärää.
Nyt
lepään tässä
kaikki
menneet; yksin kielo
tuoksuu
saaressa.
Vedestä
nousee kivi kaveriksi.
PS
Valokuvan kanssa runo ”Tuuli
hiljenee” on julkaistu Instagramisa.
perjantai 10. kesäkuuta 2022
Viimeistä viedään
Aukeamittain
värillisenä tulostetun vedoksen Näköalasta Haminavuorelle sain
kustantajan Kulttuurikulmasta samalla reissulla, jolla olin jakamassa viimeisen
kerran kirjailijoiden, kääntäjien ja taidejournalistien työskentelyapurahoja Valtion
kirjallisuustoimikunnassa.
Tuskin
puolet omista esityksistä meni yhteiskeskusteluun, mikä kertonee yhtä paljon
hakijoista kuin minusta, mutta varsinkin siitä, miten monimutkaisesta
palapelistä on kyse: laatu, työsuunnitelma, rahoitus, laji, sukupuoli sekä
-polvi, alueellinen tasa-arvo jne.
Kun
esimerkiksi kirjan laatua et mittaa millään muulla tavalla kuin lukemalla, et
ehdi edes selata kaikkia apurahan anojien kaunokirjallisia teoksia, joista osa
on postitettu toimikunnan jäsenille. Siksi tarvitaan ne yhdeksän muuta lukijaa,
vapaaehtoista, ja näköjään kaikki yhtä innokkaita kirjahyllynsä täyttäjiä.
Ja
jos joku ei tätä tiedä (epäilen että sellaisiakin on, koska ruksia ei osata
vieläkään laittaa joka ruutuun: 1/2-, 1-, 3- ja 5-vuotinen, vaan liian moni
tahtoo edelleen vaikeuttaa tälläkin tavalla toimikunnan työtä) lainaan osin
kirjailija Markus Leikolan fbookin julkista postausta (5.4.2022) siitä,
kuinka Valtion kirjailija- ja kääntäjäapurahalautakunta päätyi ratkaisuihinsa.
” Vaikka päätökset näkyvät ulospäin vain
rahaa saaneina tai ei saaneina, muutama sana siitä, miten työ eteni niille,
joita asia kiinnostaa... Kirkkaat ja ylivertaiset tähdet erottuvat helposti.
Näytöt on annettu ja työsuunnitelmasta käy ilmi, mitä on tarkoitus tehdä -
siitä voi myös helposti päätellä, että nyt on syntynyt idea teokseksi, joka on
takuuvarmasti merkittävä lisä suomalaiseen kirjallisuuteen. (Lautakunnan ei
tarvitse tehdä kustannuspäätöksiä, ei miettiä mikä myy, ei miettiä monia muita
sellaisia asioita, joita muiden täytyy miettiä päätöksiä tehdessään.)
Yhdistelmä ideaa ja uskottavuutta sen toteuttamiseen siis - helppo myöntää.
Asteikon
toisessa päässä ovat kepillä jäätä -yritykset, muutaman rivin työsuunnitelmat
sekä niin sekavat sepustukset, ettei niistä ota mitään selkoa. Hakijoiden
joukossa on aina myös jokunen, jonka hakemus ei täytä hakuilmoituksessa
mainittuja kriteerejä. Helppo olla myöntämättä.
Suurin
huomio kohdistuukin keskikastiin, jota Gaussin käyrän mukaisesti oli tänäkin
vuonna 686 hakijasta paljon. Lähtökohtaisesti kaikki lautakunnan jäsenet ovat
joka ikisen hakijan puolella. Mutta koska lautakunnalla on myös velvoite pyrkiä
siihen, että saajien jakauma ei olisi vinoutunut kirjallisuusgenrejen,
kirjoituskielen, Suomen maantieteen sekä sukupuolen suhteen, juuri tässä kohdin
ketkä viimeisenä ovat saajien joukossa ja ensimmäisinä ei-saamassa,
harjoitetaan myös tätä demografista ja taustatekijöiden harkintaa. Korostan: ei
siis ehdotonta tasajakoa, vaan vinoutumisen välttämistä. Taiteen sisäiset
kriteerit ratkaisevat, mutta tässä ylemmässä keskikastissa hakemukset nyt vaan
ovat hyvin tasaväkisiä. Vielä: vaikka proosan tekemiseen oli ylivoimaisesti
eniten hakemuksia (poetiikka sekä lasten- ja nuortenkirjallisuus seuraavaksi
suurimpina ryhminä) ei se tarkoita sitä, että hakemusten tason jakauma tai
myöskään se kohta, josta myönnöt pantiin poikki, eroaisi niistä ryhmistä,
joissa hakemuksia oli todella vähän. Eli esimerkiksi ahvenanmaalainen ruotsiksi
esikouluikäisille kirjoittava lastenkirjailija ei saa rahaa sen helpommin tai
vaikeammin kuin helsinkiläinen dekkaristi tai lappilainen eräkirjailija. Kaikissa
ryhmissä - oikeammin, kaikkia taustatekijöitä vasten - hakemuksissa oli
loistavia, keskitasoa sekä heikkoja. Joissakin genreissä hakemuksia oli
yllättävän vähän.
Henkilökohtaisesti
itseäni ilahduttivat kaikista eniten sellaiset toisinkoisen tekijät, joista en
ollut ikinä kuullutkaan ja joiden sekä esikoiset että suunnitelmat seuraavaksi
kirjaksi olivat todellisia helmiä. Näitä ei ollut montaa, mutta kuten viime
vuonnakin, sitäkin pökerryttävämmän hienoja! Heidän mahdollisuuksiaan
edistäessään tiesi ei ainoastaan olevansa yhtenä lautakunnan jäsenenä jakamassa
tämän jakokierroksen rahaa, vaan potkaisemassa ihmistä kohti erittäin lupaavaa
- eikä silti helppoa - ammattikirjailijan uraa.”
Korjaukset Näköalaan lähtivät tänään taittaja Satu Enstedtille. Viimeiset viilaukset valokuvarunojen kokoelmaan sain tehdä pohjoisen Kallaveden Vuoriperän saaren näköalassa Haminavuorelle.
PS
Vielä
muisto näistä synttäreistä lämmittää mieltä. Runoilija Jyrki
Heikkinen kutsui runoilemaan Valkeisenlammen rannan Puškinin patsaalle 4.
kesäkuuta. Lauantaina juhlittiin sunnuntain puolelle asti, vaikka Pusselin
syntymäpäivä tuli vastaan vasta maanantaina 6.6.
Valkeisella
Heikkiseltä kuultiin kantaesitystä runosta ”Koivut niin valkeat”, ja sen
jälkeen ilma oli avoin (Open Mic) tosin ilman mikkiä kenelle tahansa.
Puškin-blogissa
julkaistut Ukraina-runot setä Googlelta, Seija Hämäläiseltä, Tommi
Kauppiselta ja Silja Riitta Laiturilta esitti näyttelijä Kaisla
Pirkkalainen. Keväisessä piknik-hengessä Puškinin syntymäpäiviä on juhlittu
vuodesta 1994 lähtien.
torstai 26. toukokuuta 2022
Minnan päivän etkot ja Canthin juhlinnan loppu
Minnan päivän juhlinnan
voi aloittaa Jyrki Heikkisen runolla ”Oodi Minnoille” ja lopettaa lainauksella
Markku Eskelisen esseekirjasta, jossa Minna Canthin proosatuotanto todistetaan auttamattoman
yksinääniseksi kertakäyttötekstiksi.
Heikkiseltä runon tilasi Minna
Canth Kuopio ry esitettäväksi Minnan päivän etkoilla 4. toukokuuta 2022. MC
Kuopio aikoo tehdä tilausrunosta perinteen niin, että Heikkinen saa valita sen
tekijän, jolta tilataan seuraava Minna Canthin patsaalla esitettävä ”Oodi
Minnoille”.
Ensimmäisen kantaesityksen
oppina oli ainakin se, että patsaalle tarvitaan äänentoisto. Autojen, junien ja
kaupungin melu ylittää kevyesti kenen tahansa äänen, mikäli hän ei ole saanut
koulutusta armeijan upseeripuolella. Noin kymmenen hengen yleisön joukosta
löytyikin Pentti Puustinen, joka entisenä kuopiolaisten tuntemana
musiikkikauppiaana ja nykyisenä soitinten ja äänentoiston lainaajana, lupasi tulla
kajarin ja mikin kanssa juhlimaan seuraavaa Minnan päivää.
Jyrki Heikkinen: Oodi Minnoille
Jotain tuolta kaukaa aina näkyy
Opetella ulkoa yksi solmu
kohteliaisuus
epätodennäköisellä kielellä
tulusten käyttö viimassa
astua maisemaan laahusten
voittoisaan kahinaan
kuplivaan kristallisaliin
hetki sitten peilissä
varjo ui virran pohjakiviä pitkin
kuin rauhallinen hengitys räsymatolla
eletty mutua
aineen hapuilua ja
tuuli avaa ovesi puhelin soi eteisen pöydällä
ahkeruus, tuo kovan onnen kyytimies
ajaa rallatellen
historian ojaan
ja katso,
kirjoitus ohenee aikojen usvaan ja sanat
pienenevät nopeasti ja
lopulta katoavat
jos ei niitä lausuta ääneen
sano sinä mikä on pientä
mikä on suurta
osua kohdalleen hullun tuurilla
tulla omakseen
olla yksi ja sama ainutkertainen
pöydälle avatun mandariinin
heittovarjo
ja liina kasvoillaan nukkuu jumala
asiat jotka olisivat voineet olla toisin
asiat jotka ovat toisin
ja kaaoksen aironveto verkkaan nukkuu
ja ei nuku silmät auki liinan alla
hiukset hajallaan laskee
teonsanoja
ja kaikki luettuaan
kutina leviää olevaisiin
ajatella
ajatella yhtä ajatusta
ja istua niin pitkään aloillaan
hiljaa
mitään muuta tekemättä
kunnes hämähäkki liikahtaa paidan alla
taikinan tuoksu irtoaa iholta
ehkä tervehdyksen tuo tällä kertaa
kadotettu, löydetty
taivaallinen kellojen helinä
joutavan henkäys jokin
tuolta kaukaa aina näkyy
opetella uusi käsiala
suurella vaivalla
sitten myöhemmin
yrittää muistaa kuhmuraista polkua
omaa nimeä
varjojen leikkiä polulla kasteiselle
apilaniitylle jonne
sinuutesi hämmästyttävä emäalus
laskeutuu universumin oravanpesästä
hidasta riemua kipinöiden
kuin keväinen aamunkoi
”Tarkentunutta kuvaa kirjailijahahmosta olisi hyvä täydentää kriittisellä tutkimuksella Canthin proosateosten kielestä ja kompositiosta (4), joiden yhteisvaikutus ei häikäise. Proosahistoriassani kirjoitin asiasta mm. näin: ’Canthin proosassa juonet, henkilöt ja henkilöiden väliset suhteet ovat selkeitä ja helposti ymmärrettäviä samoin kuin sisällön läpinäkyvän tarkoitushakuiset painotukset. Tämä tekee valtaosasta Canthin proosatuotantoa kertakäyttöproosaa, jolle naisten juridisen, poliittisen, sosiaalisen ja kulttuurisen aseman paraneminen on asettanut koko joukon parasta ennen -päiväyksiä.’ (Raukoilla rajoilla, 158). Lisäksi Canthin kieli on auttamattoman yksiäänistä verrattuna Seitsemään veljekseen; siinä eivät aikakauden sosiolektit ja diskurssit vahingossakaan törmää toisiinsa ja purkaudu kiinnostavien erojen ja yhtäläisyyksien sarjoiksi, kuten eivät monella muullakaan realistilla. Myös Canthin etäisyys Maria Jotunin understatementin hallitsemaan kieleen on huomattava.”
(Markku Eskelinen Kolmen
kehän sirkus 2022, 69)
perjantai 13. toukokuuta 2022
Välissä, välillä välitin runoa "Maan ja taivaan välissä"
Kuopion museon vanhan puolen remontin valmistumista juhlittiin torstaina 12. toukokuuta 2022. Välissä, välillä välitin avajaisissa noin 11 minuuttia runoa, joka on Talon tarinan toinen osa.
Ensimmäinen
runo ”Kantti kertaa kantti” julkistettiin koronan takia videona Kantin uuden puolen
vihkiäisissä viime vuonna.
Toinen
tilausruno ”Maan ja taivaan välissä” sai nimensä Charles Sandisonin
teoksesta ”Taivaan ja maan väliset”, joka löytyy joka hetki uutena Kantin uuden
osan seinältä.
Runon
”Maan ja taivaan välissä” kirjoitin Sandison uuden teoksen ja vanhan Juho
Rissasen freskon Rakentajat väliin siinä toivossa, että talon
molemmat päät tulisivat mukaan tarinaan.
Runon
ensimmäinen liuska meni näin:
MAAN JA TAIVAAN VÄLISSÄ
Kuopion museolle 2022
1
Vähänkö on seinä edessä
betonitaivaassa
kirjaimia kuin runoilijan päässä.
Harmaanvalkoisessa
eksymisen seinäoppaassa
digihiiret raatavat vuorivaikutteisessa
pelissä
kuten Nilsiän miehet
Rissasen freskossa. Taiteilijan koodi
ohjaa ja videotykki
valaisee mikä meidät toi tähän –
joka hetki vanha ja uusi Sandisonin
2000-luvun teoksessa.
Taivaan ja maan väliset herättää
sementin. Viileät suut
imaisevat vaeltavat bitit
avaruus
tulostaa kummat kuvat,
sanattomat sanat kysyvät:
Tarvitaanko maassa mitä ja mikä on taivaan suoja
sadan vuoden päästä?
Tavataanko paratiisissa vai luetaanko jälleen
kirkkovene museotavaraa siinä missä sanakirjalla vain
museoarvo.
2
Museo juontuu museionista
taiteen ja tieteen pyhästä paikasta
muusien kukkuloilla lähempänä jumalia
Uudistuneessa museossa tapasin
vanhan tutun Maaningan
pojan, jonka Ahti Rytkönen
kuvasi 1920-luvulla.
"Samaan aikaan kun kirjoitin Pispalassa toista kokoelmaani, pidin tamperlaisessa Galleria Nykyajassa valokuvanäyttelyä, jossa oli kaksitoista kuvaa, ja se kolmastoista löytyy Kahdentoista kuvan (1986) kannesta. Leikatessani sanomalehden radio- ja tv-sivulta Ahti Rytkösen 1920-luvulla ottamaa kuvaa Maaningalta en tiennyt, että kuvassa oli Veli-Antti Miettinen, joten jokin minua pisti silmään - ilmeisesti tuntemattoman outo lakki, josta tiesin kuolevani: Hän seisoi nulipää sängen laidassa/ kiven päältä jos ei horju särki/ näkee lepikon takaa hopeista, järvi se on."
(Kuusikirja, 2008, 194-195.)
PS
Osuuskunta Sataman Tarmo, joka hoitaa muun muassa Rosebudin kirjakauppaa kauppahallissa, täyttää 10 vuotta lauantaina 14. toukokuuta 2022. Synttärijuhlilla ravintola Sampossa välissä, välillä välitän sekä ensimmäisen että toisen Kuopion museon tilaaman runon.