Valokuvarunon avantgarde: Pro Eto, Facile ja Rodšenko-seura

 

Ensimmäiset valokuvarunot julkaistiin albumeissa ja leikekirjoissa. Lavastettu (theatrical) ja piktorialistinen valokuvaruno hallitsivat 1800-lukua aina 1900-luvun alun avantgardeen asti. 

Kuvituskuvituksesta, yksinkertaisesta kuvan ja sanan kuvatekstimäisyydestä ja ekfrasista – kuvan sanallisesta kuvailusta – päästiin jossain määrin irti jo valokuvakeksinnön alkuvuosina, silti joko kuvan tai runon voimaa syöviä yhteisteoksia julkaistiin vielä 150 vuotta myöhemmin. 

Michael Nottin ensimmäisessä ja ainoassa valokuvarunouden historiassa Photopoetry 1845–2015 (2018) ja painetuissa valokuvarunoteoksissa avantgarden keksinnöt on unohdettu tai sivuutettu yhtä mielenkiintoisina kokeiluina kuin dada tai abstraktin valokuvauksen aloittanut vortografia.

Venäläisten avantgardistien Alexander Rodchenkon ja Vladimir Majakovskin Pro Etossa (1923) kahdeksan mustavalkeaa valokuvamontaasia on liitetty pitkään rakkausrunoon niin, että visuaalisten elementtien pitäisi vastata kirjaimia tai vertautua sanoihin.

Yhtä hyvin ikonisena modernistisena teoksena Nott esittelee Facilea (1935), jossa Paul Éluardin surrealistisiin rakkausrunoihin yhdistyy yhdeksän mustavalkeaa Man Rayn valokuvaa kuvaajan vaimosta Nuschista. Tekstin pitäisi virrata sivuilla ja hyväillä torsoksi rajattuja vartalon muotoja niin, että valokuvat eivät kuvita runoa, vaan visualisoivat tunteita ja luovat moniaistisen valokuvarunon.

Toisin kuin Pro Eton kohdalla Nottin kuvaus Facilesta näyttäisi pitävän paikkansa nettikuvien perusteella.  Keräilyharvinaisuudeksi päätynyttä Facilea ei löydy Suomen kirjastoista eikä Amazonilta, AbeBooksilla hintapyyntö on 7 500 dollaria sekä viiden euron postikulut.

Englanninkielisen Pro Eton saan Männistön ärrälle parilla kympillä. Majakovskin runoelmasta on suomennettu vain palasia Bengt Jangfeldtin elämäkertaan Panoksena elämä (2008), mutta Rodchenkon tuotantoon ja valokuvarunouteen teos ei tuo juuri uutta tamperelaisen Rodšenko-seuran toimintaan tutustuneelle.

Kahdeksan runoelmaan ripoteltua montaasia rakentavat omanlaistaan kuvakertomusta, toisaalta ne muistuttavat kuvituskuvistusta. Esimerkiksi, jos runossa epätoivoinen rakastaja harkitsee itsemurhaa sillalla ja painaa tassunsa korville, niin myös montaasissa mies seisoo sillalla ja painaa käsiä korvilleen.

Valokuvarunoutena Pro Eton kansi, jossa hypnoottinen katse yhdistyy naisen päälaen rikkoviin kirjaimiin, toimii parhaiten esimerkkinä neuvosto-avantgarden mahdollisuuksista ja nostalgiasta.

Rodšenko-seuran perustivat Erik Ahonen, Jouni Hirvonen, Markku Kivinen, Jukka Mikkola ja Jyrki Siukonen vuonna 1984. Seuran näyttelyt ja performanssit perustuivat 1920-luvun vallankumouksellisen neuvostaiteen ja erityisesti Aleksandr Rodšenkon (1891–1956) muotokieleen. Seuran Porvari hus! -teokseen (1985) liittämän selityksen mukaan:

Nostalginen neuvosto-avantgarde asetti taiteen, politiikan ja talouden suhteet kyseenalaisiksi huumorin keinoin. Rodšenko-seuran aatteellinen optimismi tulkittiin 1980-luvun Suomessa pilailuksi seuran jäsenten päinvastaisista vakuutteluista huolimatta.

Rodšenko-seuran on julkaissut myös kuvan, jossa Rodšenkon mainosjulisteeseen Novost dnja (Päivän uutinen) pohjautuvasta Porvari hus! -teoksesta on 16 eri versiota, teksteinä muun muassa KOMMUNISTI HUS, TODELLISUUS HÄH, AATTEEN TIE ja KARKKIA SYÖ.

Julkaisiko Julius Krohn ensimmäisen valokuvarunon?

 

Onko tämä ensimmäinen valokuvaruno, joka on painettu Suomessa ja suomeksi?

Maiden ja merien takaa oli ensimmäinen kuvalehti, joka käytti valokuvia. Yleensä kahdeksansivuisena painettua lehteä ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa vuosina 1864 –1866.

Tutkija Julius Krohnin (Suonio) päätoimittaman kuvalehteen voitiin painaa kaksi kuvaa, jotka oli piirretty valokuvan pohjalta. Painotekniikka kehittyi niin, että vasta 1800-luvun loppupuolella valokuva saatiin paperille ilman välivaihetta, jossa piirtäjä saattoi lisätä tai vähentää alkuperäisotoksen yksityiskohtia.

Kuvalehden ensimmäinen valokuva esitti aina ja joka numerossa miestä, virkamiestä, upseeria tai kirjailijaa, kuten Lönnrotia. Toinen suurempi kuva liittyi historiallisesti merkittäväksi katsottuun tapahtumaan.  Päätoimittajan kirjoittamiin ”Kertomuksiin Suomen historiasta” kuvitus tuli ulkomailta ja kuva ilmestyi lehdessä myöhemmin kuin itse kertomus. Historiallisten kertomusten lisäksi Krohn julkaisi suomennoksia ulkomaisista lehdistä, elämäkertoja, novelleja ja runoja.

Porvarissäädyn puheenjohtaja, Viipurin pormestari ja juristi Robert Isidor Örn (1824–1885) sai kuvansa lehteen 17.5.1864. Örn oli mukaillut ”Kymmenen rinkisillä ollessa laulettavaa laulua”, joita suomenruotsalaiset nuoret rinkisillä ollessaan joulun aikaan lauloivat.

Kun suomenkielinen sana runo alun perin tarkoitti laulua, ja kun laulettavat säkeet liittyivät valokuvaan, ensimmäinen painettu valokuvaruno ilmestyi nykytiedon valossa sivulla 76 Maiden ja merien takaa -lehdessä 17.5.1864.

Albumeista ja leikekirjoista valokuvarunoja löytyy varmasti ennen vuotta 1864. Entä milloin ja missä suomalaisessa kirjassa julkaistiin ensimmäinen valokuvaruno?

Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet

 

Parhaita esimerkkejä valokuvarunoista löytyy Ted Hughesin ja Fay Godwinin teoksesta Remains Of Elmet. A Pennine Sequence, Faber & Faber 1979.  Ainakin Michael Nottin ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry 1845 –2015 mukaan Hughesin ja Godwinin yhteistyön tulokset täyttävät Valokuvarunouden manifestin (2016) pakotteista suurimman osan.

Uutena kauniisti painettu mustavalkea valokuvarunokirja on maksanut 7,95 puntaa, Suomessa 119 markkaa. Amazonilta teoksen saisi käytettynä kovakantisena 45,97 dollarilla ja kirjastosta kaukolainaksi kolmella eurolla. Suomen kirjastoista Elmetiä löytyy kolme kappaletta. Kuopion Varastokirjaston Elmet on poistettu Joensuun korkeakoulun kirjastosta.

Runoilija Ted Hughesin (1930–1998) synnyinseutu Elmet oli matalahkon Penniinien vuoriston villi, metsäinen kolkka, kunnes teollinen vallankumous täytti maan kaivoksilla ja tehtailla. Tänä päivänä teollisuus on pantu pakettiin ja seutukunta on kuollut: ”The End has come.” 

Hughes kirjoitti runot valokuvaaja Fay Godwinin (1931–2005) otosten innoittamana. Runot ja kuvat toimisivat myös itsenäisinä teoksina niin, että yhteistyön jälki täyttää vähintään Robert Crawfordin ja Norman McBeathin Valokuvarunouden manifestin viisi ensimmäistä pakotetta.

Sen sijaan yllätykset, jos niitä on, hiipuvat kuvien piktorialistiseen kauneuteen. Siisteinä jatkuvista vedoksista maaseudun kuolemaa ei erota. Ehkä runotkin taipuvat enemmän nostalgian kuin realismin puoleen: ”Before these chimneys can flower again/ They must fall into the only future, into earth.”

Näillä säkeillä päättyy Hughesin runo ”Lumb Chimneys”, jonka viereiselle sivulle on istutettu Godwinin kuva lehtipuumetsästä. Yllätys ei ole, että pusikon keskeltä nousee tiilipiippu. Kun otsikko ja otos kuvittavat toinen toistaan, manifestin 9. pakote ei toimi.

Yli sivun mittaiset runot on karsittu, joten runokuvaparit toimivat yhtä kohteliaasti kuin näyttelytiloissa on tapana käyttäytyä. Aukeamittain jatkuvaa parirytmiä rikkoo muutama pelkkien kuvien ja runojen sarja.

Kirjan loppuun on lisätty kuvien kuvauspaikka ilman ajoitusta, joten 11. pakote täyttyy osin. Ja viimeinen pakote, kuvan ottamishetken haikumaisuus, toteutuu useammin hiljaisuuden kuin liikkeen osalta; stillness ja movement kuvasivat imagisti Ezra Poundille haiun tavoittama hetkeä.

Pastoraalisessa kansikuvassa voi nähdä haikumaisen hetken piirteitä, kun Heptonstallin maisemaa valaisevat pilvien takaiset säteet. Ihminen ja eläimet ovat paikallaan, vain luonnon osasina, aivan kuten Ferdinand von Wrightin maalauksessa Näköala Haminalahdelta (1853).

Jos von Wrightin maalauksessa purjevene Laivonsaaren päässä viittaa kulttuuriin, yhtä hyvin Godwinin kansikuvassa silmään pistää horisontin rikkova linnamainen rakennus. Mutta viereisen sivun runon ”Heptonstall Cemetryn” hautausmaan sijasta erotan kuvan etualalta valkoisen kauneuspilkun. 

Se on vasikka, siitäkään ei mainita runossa.

Onko tässä aukeama, joka katsottuna ja luettuna edes ja takaisin luo jonkin kolmannen teoksen? Kun tuuli tulee kukkuloiden takaa ja auringon säteet levittävät siipensä, vainajatkin heräävät, löytävät siipensä ja kuin joutsenet katoavat Atlanttia kohti. 

Uskomaton hetki.

 

Heptonstall Cemetry

 

Wind slams across the tops,

The spray cuts upward.

 

You claw your way

Over a giant beating wing.

 

And Thomas and Walter and Edith

Are living feathers

 

Ester and Sylvia

Living feathers

 

Where all the horizons lift wings

A family of dark swans

 

And go beating low through storm-silver

Toward the Atlantic.

Valokuvarunouden 12 neuvon manifesti Skotlannista

Skottirunoilija ja professori Robert Crawford ja valokuvaaja Norman McBeath ovat julkaisseet Valokuvarunouden manifestin (Photopoetry: A Manifesto). Yhteistyön pakotteiden lisäksi valokuvarunouden ystäville ja tekijöille jaetaan muutamia neuvoja.

Manifesti on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016) ja netissä:https://tallisalevelphoto.weebly.com/an- introduction-to-photopoetry.html

1. Runot ja valokuvat tukevat toisiaan epäsuorasti.

2.  Valokuvarunous on mielenkiintoisempaa ja tempaa mukaansa, kun valokuva ei ole runon kirjaimellinen kuvaus; samoin kuin jos runo ei ole valokuvan kirjaimellinen kuvaus.

3. Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina.

4. Yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.

5. Jos runoilija ei ole ottanut valokuvia tai valokuvaaja kirjoittanut runoa, valokuvan ja runon yhdistäminen edellyttää yhteistyötä. Toimiva yhteistyö on kuin läheinen ihmissuhde: onnistuneessa runon ja valokuvan yhdistämisessä kumpikin toimii itsenäisesti, mutta on riippuvainen toisesta.

6. Yhteisteoksen pitäisi näyttää eikä selittää. Tämä on avain lukijan mielenkiinnon herättämiseen.

7.  Yhteistyössä olisi oltava valmiutta yllätyksille, intuitiolle, joka auttaa valintoja ja antaa lisävoimaa.

8.  Yhdistävien säikeiden lisäksi teoksessa saisi olla eri suuntaan vetäviä voimia, jotka samalla liittyvät pääjuoneen.

9.  Valokuvan on toimittava itsenäisenä teoksena ilman muuta otsikointia kuin runon kieli.

10. Pitkän runon ja valokuvan välinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin lyhyen runon ja valokuvan välinen; jälkimmäinen pari toimii parhaiten näyttelyissä.

11. Aina halutaan tietää, missä valokuva on otettu, mutta valokuvarunouden mielikuvituksellinen voima menetetään heti, kun tieto kerrotaan.

12. Haiku on lähinnä sulkimen ääntä.

Museorunot. Uusia valokuvarunoja 2023

Uudistuneessa Kuopion luonnontieteellisessä museossa tapasin vanhan tutun Maaningan pojan, jonka Ahti Rytkönen kuvasi 1920-luvulla.

"Samaan aikaan kun kirjoitin Pispalassa toista kokoelmaani, pidin tamperlaisessa Galleria Nykyajassa valokuvanäyttelyä, jossa oli kaksitoista kuvaa, ja se kolmastoista löytyy Kahdentoista kuvan (1986) kannesta. 

Leikatessani sanomalehden radio- ja tv-sivulta Ahti Rytkösen 1920-luvulla ottamaa kuvaa Maaningalta en tiennyt, että kuvassa oli Veli-Antti Miettinen, joten jokin minua pisti silmään - ilmeisesti tuntemattoman outo lakki, josta tiesin kuolevani: Hän seisoi nulipää sängen laidassa/ kiven päältä jos ei horju särki/ näkee lepikon takaa hopeista, järvi se on."

(Kuusikirja, 2008, 194-195.)

Yleisradion Kokkilive ja Jälkityhmät

"...ja komeat nuorukaiset kirjailluissa mekoissa ja sorokka-päähineissä kumartelivat itkiessään ilosta... Kehityksen kehittyessä hotellinetin näyttö valehteli aina vain sujuvammin. Ja mikä idän ja lännen välille eron teki, jos ajatteli EU-huijareita ja Guantanamon vankileirin kiduttajia. (Venäjän metsästäjät, 143)

Koko ajan lisätään jotain ja vatkataan vähän. Mitä se on? Ei edes ruokaohje, jossa neuvotaan vatkaamaan riittävästi, vaan Yleisradion kulttuuriohjelma.

Miksi ei edes vatkata, ymmärtää, kun katsoo Kokkiliveä eli Ylen Kulttuuricocktailia ja kulttuuritoimituksen päällikköä, joka puolustaa kulttuurin saamia yritystukia aamuteeveessä. 

Sitten toimittaja Oskari Onninen vastustaa myös kulttuurin yritystukia siinä missä muitakin yritystukia, koska tuloksia ei mittaa kukaan.

Kun Onninen ihmettelee, miksi yksikään kulttuuritoimitus ei tee tästä juttua niin kuin taloustoimitukset tekisivät, muusikko Paleface komppaa vieressä. Hän toivoo, että joku kulttuuritoimituksen päällikkö ottaa Onniseen yhteyttä ja tilaa freelancerilta laajan jutun aiheesta.

Ja mitä tekee päällikkö, joka aloitti yritystukia ylistämällä. Ei sano mitään, ei ainakaan tilaa juttua. Ehkä hän ei tiedä, että on Suomen suurimman kulttuuritoimituksen keittiömestari.

Kun kaikki viisaus näissä Ylen aamu- ja kulttuuriohjelmissa vatkataan velliksi Pasilan mäellä mahdollisimman kiireellä kädellä ja niistä aineksista, jotka sattuvat olemaan lähinnä Pasilan mäkeä, kulttuurin torstaisen jälkiviisastelun nimi voisi olla Jälkityhmät Jälkinäytöksen sijasta.  

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa

Kangasniemen suojeluskuntalon Pirtin projektorihuoneesta löydetty filmin palanen Kangasniemen Aino -näyttelyä kuvatessa kesällä 1985.

”Kaikki on elokuvaa” Jorma Kaparin runon mukaan, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa.  Jos runoilija käyttää sanaa elokuva, tuskin syntyy elokuvaruno, kuten selviää Vesa Rantaman Kaikki on elokuvaa -antologian arvostelusta (HS 14.10.2023). 

Rantama viittaa pelirunouteen, jonka käsittely saati määrittely on jäänyt yhtä epäselväksi kuin elokuvarunous. Uusista tekijöistä kriitikko mainitsee V. S. Luoma-ahon ja Kristian Blombergin, joiden teokset tarjoaisivat alustaa ”elokuvallisuuden syvällisemmälle käsittelylle”.

Syvällisemmin kyse on siitä, miten runous elää taiteidenvälisyydestä.  Kirja on yhä runouden kivijalka, mutta esimerkiksi runoilija ja kriitikko Virpi Alasen mielestä yhtä tärkeää ”runoudelle on liikkua ja etsiä” ja ”sille on luontevaa jatkua taiteidenvälisesti”. 

Antologiassa Suo, kuokka ja diversiteetti (2018) Alanen esittelee kokeilujaan kuvan ja tekstin välimaastossa. Alasta kiinnostaa erityisesti tekstin ja kuvan sekoittuminen, ja kun tietokone ei riittänyt, hän otti kynän ja synnytti poeettisia eläimiä, kirjoituksen ja kuvan välihahmoja.

Julkaisukanavana Alanen on tarkastellut Instagramisa aktiivisten taiteilijoiden sekatekniikkoja, kuten Andrea Laybauerin makrovalokuvia, Mister Caitilinin virkkauksia ja Sabine Broschen poltettuja kirjansivupapereita. Huimana näköalana Alanen esittää, että lukutaitomme ei olekaan suppenemassa vaan diversiteetti on laajenemassa pelien, somen ja digivirtojen maailmassa.

Entä jos ”ihmiset ovatkin laajasti oppimassa kaikin aistein lukemaan maailman poetiikkaa samantapaisesti kuin runoilija, joka voi ajatella ja aistia kaikkea runoutena”?

Videorunoutta kehittänyt J. P. Sipilä on vielä lähempänä kuin Alasen poeettiset eläimet sitä, mitä elokuvarunous saattaisi olla. Sipilä nojaa kehittämiinsä sääntöihin ja rajoitteisiin, joista ensimmäinen kieltää runon kuvittamisen videon keinoin. Videorunoutta ei ole runoilijan esittämän runon taltiointi yhtä vähän kuin valokuvarunoutta on kuvaan lisätty kuvateksti, joka säkeisiin jaettunakin kertoo, tarkentaa ja toistaa samalla tavalla kuin sanomalehtikuvaan liitetty teksti.

Sipilän tekemistä ohjaa myös Tom Konyvesin lyhyt teksti Videopoetry: A Manifesto, jonka mukaan ”videoruno on teos, joka muodostaa kokonaisuuden liikkuvan kuvan, tekstin ja äänen keinoin”.

Valokuvarunouteen sovellettuna ilman runoa ei ole valokuvarunoutta, johon eivät kuulu liikkuva kuva ja ääni. Runo taas voi olla aseemista, konkreettista tai perinteistä, mutta ei äänirunoutta. Merkittävin ero on aika, joka ohjaa videorunoa. Valokuvarunon kokijalla on vapaus pysähtyä, palata ja tarkentaa kuvaan tai tekstiin, kun taas videorunon yhtä hyvin kuin elokuvan pysäyttäminen tuhoaa liikkeen ja lopettaa äänen.

Lopulta Sipilän mukaan on kyse rohkeudesta, on ymmärrettävä väline ainoastaan osaksi ilmaisua. Paperin ja musteen tapaan video ei ole Sipilälle enää väline vaan hänen runoutensa tapa: ”Väline ei enää määritä muotoa. Teen seuraavaa teosta ajattelematta sitä. Se, mikä joskus saattoi olla kiinnostavaa välineen takia, on nyt kiinnostavaa runouden takia. Väline ei ole olemassa välineenä.”

Uudet sovellukset ja virtuaalitodellisuudet eivät oikeastaan merkitse mitään, kunnes kykenemme hävittämään välineen välineenä.  

(Lyhyempi versio tekstistä on julkaistu HS:n arvostelun kommenttina)

Erkki Pirtola kaappasi näyttelyn

Erkki Pirtola (1950 –2016) Kangasniemen Pirtin juhlasalissa 1985.

Suojeluskunta- ja nuorisoseuratalona palvellut Pirtti purettiin Suomen Aino -näyttelyn jälkeen. Jukka Joutsin silloiselta Kangasniemen kulttuurisihteeriltä Hannu Hyvöseltä saaman ja blogissaan julkistaman sähköpostiviestin mukaan Erkki Pirtola kaappasi näyttelyn ja omalta osaltaan vauhditti purkutöitä.

http://www.jukkajoutsi.com/kniemi20.html

”(Hannu Hyvönen, sähköposti 26.3.2010): En väistä vastuutani viimeisen taidetapahtuman aloitteentekijänä. Mutta kerronpa kuitenkin etten itse hyväksynyt Pirtin töhrimistä ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kulissien ym töhrimistä. Hankkeeseen lähtiessämme meillä oli Mörön taiteilijapariskunnan kanssa visio aivan toisenlaisesta tapahtumasta joka olisi voinut auttaa Pirtin pelastamista purkamiselta.

Pääkaupunkiseudun graffititaidesuuntausta vetänyt ja suoraan New Yorkista tapahtumaan tullut Erkki Pirtola kuitenkin otti täysin ohjat käsiinsä ja käynnisti töhrinnän enkä kyennyt häntä ja muita pysäyttämään.

Koko tapahtuma oli minulle hyvin traumaattinen kokemus ja kun huomasin että Pirtola rakensi tapahtumasta jonkunlaista kulttuurilegendaa ja oman uransa taidemeriittiä kirjoitin koko näyttelystä ”hyvin kriittisen kirjoituksen Taide-lehteen.
Mutta niin kävi, että taidetapahtuma vain vauhditti Pirtin purkua ja varmasti loukkasi paikallisia kulttuurihistorian ja vanhojen rakennusten ystäviä.
Nyt - tässä yhteydessä - lähinnä halusin kertoa oman näkökulmani tuohon 25 vuoden takaiseen juttuun.
terv. Hannu Hyvönen.”