"Anna Kautto moraa, sanoi Tallusmäen isäntä rengilleen"

 

Vähälevikkinen kirjallisuus, mitä se on?

 

Vähälevikkinen kirjallisuus? Kuka tietää, mitä se on? Varsin vähän on niitä, jotka tiesivät.

Levikkitietojen – eli kirjastoihin tilattujen kirjamäärien – lisäksi tietäjän on luettava kaikki se kaunokirjallisuus, jota on otettu kirjaston hyllyyn yksi kappale tai ei olleenkaan.

Luku-urakka on mahdoton. Mutta, miten muuten kuin lukemalla voi päätellä teoksen laadun, koska mitään muuta kuin kirjastoihin hankittavaa laatukirjallisuutta ei ollut tarkoitus tukea sillä 860 000 eurolla, jotka kulttuuriministeri Sari Multala (kok) poisti budjetista.

Käytännössä ensimmäisen valinnan on tehnyt kirjastonhoitaja. Todennäköisesti hän ei ole lukenut tilaamaansa teosta, vaan tukeutuu kustantajan tarjoamiin ennakkotietoihin. Apuna ovat myös aiemmat lainausluvut ja mielikuvat, joihin vaikuttavat kirjailijan saama julkisuus ja arvostelut.

Kritiikki taas suuntautuu mielellään siihen kirjailijaan, joka on jo saanut julkisuutta, joten kehä on valmis. Yhtä hyvin kuin kirjastonhoitaja toimittaja ei lue kriitikoille lähetettäviä kirjoja, vaan tekee valintansa ennakkotietojen varassa.

Näin eläen ankarin karsinta on kassaroitu, ennen kuin yhtään kirjasyksyn teosta on ilmestynyt, pelkästään kustantajan puffien ja ennakkomielikuvien varassa.

Todellisuudessa arvosteluistakaan ei siis ole apua, kun aukkoja katsellen etsitään vähälevikkistä laatuteosta.  Edes runouteen erikoistunut lehti Tuli&Savu tai Runografi, joka Koneen kolmivuotisella perehtyy julkaistuun runouteen, eivät saa kartoitettua kaikkea sitä mitä runokentällä tapahtuu.

Ehtikö sitten valtion kirjallisuustoimikunnan jäsen lukea kaikki ne kirjat, joita kustantajat lähettivät joko postilaatikkoon tai Hakaniemeen Taiken konttorille? Ei ehtinyt, ja siksi tarvittiin kaikkien toimikunnan jäsenten yhteinen lukijuus, kun kirjalistojen liuskoilta etsittiin laatua.

Jumalan sanaa toimikunnan esitys ei ollut, vaan halutessaan kirjastonhoitaja saattoi ottaa vaarin listauksesta. Nyt kun tätäkään apua ei ole, kuka muistuttaa, että tällaistakin laatukirjallisuutta on kaikesta kirjallisuuden saamasta julkisuudesta huolimatta – ja ehkä harvemmin sen takia.

Kun hallituksen poliitikot päättävät näin, ja tämä on vasta alkua kulttuuribudjetin leikkauksille, milloin sama viisaus tavoittaa kuntapoliitikon. Valtuustohan nuijii pöytään sen, minkä verran kirjasto saa rahaa uutena vuotena.

Vähälevikkisen kirjallisuuden tukemista on hankala perustella samaan aikaan, kun kansa päättää vierailla kirjastossa entistä harvemmin.

Jatkokertomus Venäjän metsästäjien vastaanotosta

 

”Jouni Tossavaisen Venäjän metsästäjät rauhoittuu lopussa. Viimeisissä osissa Pietari ja Annulirovano, mitätön on niin lyyrisiä kauniita jaksoja, että tekisi mieli itkeä. Romaanin viimeiset sivut nolostelevat vanhan miehen rakastumista ja hakasulkeista löytyvät lyyris-eroottiset jaksot ovat ihan toista Tossavaista, jota olen tähän mennessä lukenut. Koko elämässäni.”

Neliosainen jatkokertomus Venäjän metsästäjät -romaanin vastaanotosta on julkaistu Pian blogissa.

Loukku on lauennut; kirjailija ja kirja litistyvät maata vasten, kun juoni vähitellen paljastuu lukijalle. Siinä näkijä missä tekijä ei voi muuta kuin kiittää Pia-Maria Valkosta perusteellisesta luku-urakasta.

Tekstinsä loukussa litistyvä tekijä tietää kirjoittaneensa kehnosti varsinkin niissä pisteissä, joissa vastaanottaja tekee virheitä. Liian vaikeaksi on juoni jäänyt, jos esimerkiksi romaanin lopussa lukija lukee niin, että Komissa naiset auttavat miehet saman Volgan yli kuin alkusivuilla.

Harvinaista herkkua joka tapauksessa, ja varsinkin tämän kirjan kohdalla. Arvioita ei ole julkaistu, ja syynkin käsittää Pian blogia luettuaan.

Mikä on taiteilijan rooli materiaalisessa maailmassa?

Se mikä jäi sanomatta. Asia, suom. JT.

Kirjailija Matti Pulkkinen vaati kirjoittajalta asian, jota välittää. ”Kirjoittajakurssille ei kannata tulla tuhlaamaan rahaa tai aikaa, jos ei ole asiaa”, Pulkkinen sanoi Savon Sanomien jutussa 1981 ja romaanin Kuoharit I–III sivulla 13.

Tänä päivänä, kun kysytään, miten taiteilijan on suhtauduttava tähän meidän materiaaliseen maailmaan, filosofi Emanuele Coccia ei vaadi taiteilijalta asiaa vaan idean. Mutta, mikä näiden välille eron tekee?

Idea on Coccialle ajattelemisen muoto, joka toteutuu jopa pigmentin levittämisessä kankaalle. Olipa materia sitten sanoja, väriä tai ääntä, pienikin pala ainetta on idea, ja ”tämä asia pitää jatkuvasti ottaa huomioon”. 

”On mahdollista olla taiteilija, jos on ideoita, joita haluaa välittää. Jos ideoita ei taas ole, ei voi olla taiteilija: jos ei ole tarinaa kerrottavaksi, ei voi olla taiteilija, tai jos ei ole tietoa, jos ei ole jotain löydöstä, ei voi kirjoittaa tieteellistä artikkelia. Nykyään monella taiteilijalla on sellainen ongelma tai väärinkäsitys, että jos käsittelet työssäsi yhteiskunnallisia ongelmia tai yhteiskunnallista kärsimystä, vaikka sinulla ei ole mitään omaperäistä ideaa annettavaksi, niin tämä halu käsitellä näitä asioita riittää hyvän taiteen tekemiseksi.”

”Tällainen ajattelu on hyvin vaarallista. Pelkkä halu paljastaa epäkohtia ei riitä mihinkään. Kun kyse on yhteiskunnallisesta tai ekologisesta ongelmasta, täytyy esittää jonkinlainen ratkaisuehdotus, tai sitten on kyettävä ilmaisemaan taiteellinen idea suhteessa tähän ongelmaan, eikä se voi olla vain mistä tahansa sanomalehdestä luettavissa oleva raportti.”

Pariisin yliopistoissa opettavan Coccian haastattelu on julkaistu Tiede & Edistys -lehdessä 3/2023. Jos Coccian haaste on kova taiteen tekijöille, niin voiko samaa vaatia kriitikolta. Milloin viimeksi luit arvostelun, jossa viitataan teoksen eikä tekijän ideaan?

Tai, että runoilijalla oli fragmentin verran asiaa samassa mielessä kuin Pulkkinen opetti ja Lauri Viita säkenöi:

”Mitä, puhuiko hän viittä kieltä! Entä oliko hänellä asiaa?”

Nyt, kun viiden kielen sijasta puhutaan yhtä, englantia, idea näyttää löytyvän kirjoittajan sukupolvi- ja sukupuolikokemuksesta. Kun proosateos on kriitikon kokemuksen tiellä, juonen käsittäminen ottaa aikansa ja tilaa ei jää kirjallisuuden kentälle sijoittamiseen eikä kirjailijan aikaisempaan tuotantoon suhteuttamiseen. 

Runouden kaltaista höpötystä

Runouden puolella Kristian Blomberg uskaltaa väittää, että tapamme puhua vähätellen runoudesta johtaa rappioon: ”Tämän arkkityyppi on sellainen kriitikko (sanokaamme Jukka Koskelainen), joka kehuessaankin antaa niin tympeän kuvan runoudesta, ettei kirjaa halua lukea.”

Noin tympeän kuvan Blomberg uskaltaa antaa, koska runouden kentällä vallassa on Poesian estetiikka, jonka rakentajiin Blomberg kuuluu niin runoilijana kuin teoreetikkona. Noin kolmekymmentä vuotta sitten samaa otavalaisen ajan jälkeistä valtaa käytti Nuoren Voiman estetiikka, jota Jukka Koskelainen oli toimittamassa.

Valta on sitä, että Poesian (fragmentti)estetiikka läpäisee kriitikoiden ja apurahan jakajien jälkeen kaiken sen vähän mitä runoudesta julkaistaan niin Kiiltomadossa, Parnassossa kuin Tuli & Savussa. Harvoja poikkeuksia on tamperelaiskirjailija Artemis Kelosaari, joka nuoren vihaisen miehen innolla rusikoi Suomen Kuvalehdessä Kaija Rantakarin poesialaisen kokoelman Kertosäe yhtä ankarasti kuin Arttu Seppänen luistelija Kiira Korven esikoisen.

Runouslehti Tuli & Savun 3/2023 esseessä Blomberg kysyy, kumpi tuli ensin, kiinnostuksen puute vai runouden kiinnostavuuden puute? Ja vastaus on asiaa, tosin niin pienellä präntillä, että tekstin sijasta lukija hahmottaa tarpeetonta elitismiä. Jos lehteä ei voi lukea, mikä on lehden idea.

”Yksi selitys voi olla, että yksittäisistä runoista tai runoteoksista puhuminen on olennaisesti vaikeampaa ja sisältöjään hitaammin muotouttavaa kuin runoudesta puhuminen. Tämän seurauksena runopuhe, varsinkin radiossa ja sanomalehdissä, kiihtyy ilmiöitä kohti. Silloin riittää, että puhuu runouden kokeellisuudesta, mitallisuuden kaipuusta, runouden lukijamääristä, lavarunoudesta tai runotapahtumien yleisömääristä ja syntyy vaikutelma, että puhutaan runoudesta. Syntyy toisin sanoen vaikutelma, että tunnetaan puheen kohdetta, vaikka puheen kohteen monihahmotteisuus ja epämääräisyys vain sattuvat sallimaan myös tämänkaltaisen höpötyksen.”

Kun kyse on ongelmasta, Cuccian mielestä taiteilijan täytyy esittää jonkinlainen ratkaisuehdotus. Blombergin ehdotus on elitismi:

”Nähtyäni Finnegans Wake -näyttelyn olenkin entistä vakuuttuneempi elitismin tarpeellisuudesta. Se muistuttaa, että on olemassa taidetta, joka ei ole nopeaälyistä keskustelua ylläpitävää taidekulttuuria – tai ehkä oikeammin taideviihdettä –, vaan hitaan paneutumisen ja ihmeen tyyssija.”

 

Muutamia muistumia Kirjakantista 2023

 

Muutamia muistumia savolaisesta kirjallisuustapahtumasta Kirjakantista on päivitettävä, koska tällä kertaa ne eivät olleet mustelmia vaan niin mukavia muistoja, että pitäisi olla yhtä kiitollinen kuin Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen.

”Jos hukkasit onnellisen elämän avaimet, kokeile, löytyisikö taskustasi pieni pala kiitollisuutta”, piispamme paimentaa lampaitaan Savon Sanomien kolumnissa tänään.

Yhtä hyvin tekee mieli lainata nobelisti Louise Glückin ”Aamuhartauden” salaviisaita loppusäkeitä kokoelmasta Villi Iiris (2022, suom. Anni Sumari), jonka vihdoin sain luvun alle kirjastosta:

”Tiesimme vain, ettei ollut ihmisluonnon mukaista rakastaa/ ainoastaan sellaista mikä vastaa rakkauteen.”

Pyytääkö siis ”Saavuttamaton isä” pyyteetöntä rakkautta, jonka varaan ihminen ei osaa heittäytyä, vaikka on oppinut palvomaan ”sinua”, jota kuitenkaan ”Aamuhartauden” mukaan ”emme koskaan ajatelleet”?

Helpompi kuin vastata kysymykseen on palata kiitollisuuteen. Tosin ennen sitä muistan ja muistelen Janne Saarikiven haastattelua Kirjakantin viimeisenä päivänä. Puhuimme pääasiassa Venäjästä, mutta myös uskosta. Heti toiseen painokseen hypänneen teoksen Hankalat sanat päättää essee ”Usko”, josta löytyvät Saarikosken mielestä uskottavat sanat. Näihin sanoihin hän luottaa enemmän kuin yliopistoon ja Yleisradion ja niiden takia hän voisi kärsiä marttyyrikuoleman, vaikka sanojen tarkka merkitys jää hämärän peittoon:

”Jumala on kolmiyhteinen, Luoja, Vapahtaja ja Pyhä henki. Ja että Jeesus Kristus on Jumalan poika, Vapahtaja, meidän tähtemme kuollut ja ylösnoussut.”

Haastattelussa, jota markkinoitiin keskusteluna Venäjästä, Saarikiven uskon taustaksi tarkentui yksinkertainen tosi seikka: kirkon ja uskovaisten porukoissa hän on tavannut hyviä ihmisiä. 

Tarkempi raportti Kirjakantin Venäjä, Venäjä, Venäjä -keskustelusta ja arvostelu romaanista Venäjän metsästäjät (2023) löytyy Pia-Maria Valkosen Pian blogista.

Hyviä ihmisiä on myös Pohjois-Savon taidetoimikunnassa, joka myönsi taidepalkinnon kirjailijalle. Otin palkinnon vastaan Kirjakantin runotorstaina, joka jatkui Runopuulaakilla. Tulokset löytyvät täältä.

Juhlat jatkuivat työn merkeissä, kiitollisuus tulee vastaan arjen koitossa. Työkseen on saanut päivittää esimerkiksi tätä päiväkirjaa, jonka kävijämäärä on vähitellen noussut samoihin lukemiin kuin edeltäjässään Kuvassa ja sanassa. Mutta taidepalkinnosta onnittelijoita löytyy eri alustoilta noin kymmenkertainen määrä päätyöhön verrattuna.

Kiitollinen osaan olla jokaisesta, joka on muistanut. Silti outo alakulo palaa. Ilotulituksen hetkikö on taiteen paikka torilla, vaikka sen pitäisi kuulua joka hetkeen ja keittiöön. Toinen kulon sytyke on syvemmällä; esikoisella ei saa olla etuoikeuksia.

Kiitollisuus ei riitä, kun suurimmalla osalla yhtä hyvistä ja vielä paremmista tekijöistä ei näytä menevän hyvin. Mistä kirjailija etsii ’onnellisen elämän avaimia’, kun varjot syvenevät? Päätyötä, kirjoittamista, aina jatkaa, mutta onko julkaisemisessa mitään mieltä, jos yhtäkään arvostelua ei julkaista.

Tuosta sain sanottua kulttuuritoimittaja Iikka Taavitsaisen Savon Sanomien jutussa (17.11.2023), josta on oltava kiitollinen joskin ennen haastattelua epäilin, ettei ole uutta sanottavaa. Tuli sitten sanotuksi otsikkoon asti, että kirjailija ei osaa kirjoittaa:

”Kirjoitan sen takia, että en ole koskaan oppinut kirjoittamaan.” 

Että entistä useampi teos jää ilman arvostelua, siitä puhuttiin kirjailija Marjo Heiskasen juontamassa Kriittisessä runoillassa. On ihme, että kritiikki on tämänkin verran hengissä, totesi arvostelija Vesa Rantama. Arvostelijain liiton puheenjohtajana Rantamalla on horisontti hallussa paremmin kuin monella muulla, tai kellään tässä maassa, joten niin tekijät kuin kriitikot keplottelevat palkkansa konstilla jos toisella – ja lopulta pyhällä hengellä kuten Saarikivi.

Jos Rantama on analyyttinen kriitikko, niin Arttu Seppänen on impressionistinen kirjoittaja ja puhuja. Hyvä keskustelupari, jota Heiskanen komppasi niin, että Kirjakanttiklubin yleisö sai nauttia Seppäsen suusta irronneesta arvostelusta, jota ei julkaistaisi missään: Satu Rämö on paskaa.

Nyt se on julkaistu, eikä Seppänen ole yksin kiittämätön. Suomen Kuvalehdessä kriitikko Tero Karstastenpää kertoo, mikä on Rämön kaava ja kuinka paljon tyhjiä adjektiiveja tarvitaan myyvään dekkariin.

Eikä Karstastenpää ole yksin Kuvalehdessä 46/2023. Kirjailija Artemis Kelosaari rusikoi Kaija Rantakarin kokoelman Kertosäe yhtä ankarasti kuin Seppänen luistelija Kiira Korven esikoisen. Arvion viimeinen kappale muistuttaa palkintotodellisuudesta, josta sain nauttia viikonlopun verran.

”Toisin kuin Cankoçak, Rantakari kuitenkin on jokaisella aiemmalla teoksellaan päätynyt vähintään palkintoehdokkaaksi ja Kertosäe on tullut isolta kustantamolta. Tämän pitäisi herättää kysymyksiä siitä, mitä tässä maassa pidetään arvokkaana taiteena.”  

Miksi kirjallisuuskriitikot eivät osaa lukea valokuvia?

Valokuvamontaasi André Bretonin teoksesta Nadja. Kuva: Tiede&Edistys 3/2023, 56.

Kirjailija Katja Raunion romaanista Viime ajat (Teos 2023) on julkaistu kolme arvostelua, joissa ei mainita teokseen kuuluvia valokuvia. Helsingin Sanomissa kritiikko Arttu Seppästä kuvat kiinnostavat yhtä vähän kuin kirjailija Tommi Melenderiä Suomen Kuvalehdessä ja jyväskyläläistä kirjoittajaa Juha-Pekka Kilpiötä Parnasson arvostelussa.

Valokuvat eivät näkyneet Tampereellaakaan, kun Viime ajat sai Aamulehden Tulenkantaja-palkinnon. Romaanin kuvia ei mainittu palkintoseremoniassa, voittajan valinneen Riikka Pulkkisen palkintoperusteluissa eikä Aamulehden Rauniosta laatimassa laajassa haastattelussa. 

Arvostelua Raunion romaanista ei löydy Aamulehdestä. Kritiikki ja kuva ovat kadonneet yhtä hyvin kuin isä Sirpa Kähkösen äidistä kertovasta romaanista 36 uurnaa (2023).

Jätettiinkö valokuva omaan arvoonsa silloin, kun esimerkiksi W. G. Sebald kuvitti romaanejaan? Muistaakseni ei, ja Raunion romaanin kuvat nähnyt ei voi olla kysymättä, miksi juuri nämä otokset tässä teoksessa? 

Voiko vain täysin 'proosaan samaistuva' kirjallisuuskriitikko olla niin sokea, että ei ala ihmetellä kehnosti teokseen painettujen valokuvien funktiota? Sattumaotoksia, tai kirjailijan omia, suttuiset mustavalkeat valokuvat eivät ole, jos romaanin loppuun lisätty kuvaajien luettelo pitää paikkansa.

Kun lukutaitoisen kuvan lukutaito on yhtä onnetonta kuin kirjallisuuskriitikoilla, ei tarvitse ihmetellä, tai voi olla tyytyväinen, ettei valokuvarunojen kokoelmasta tehdä arvosteluja. Ensin kummastelin sitäkin, miksi Hesarin sensorit eivät julkaisseet Seppäsen arvosteluun lähettämääni parin lauseen kommenttia. 

Sitten (16.11.23) molemmat kommenttini oli julkaistu. Jatkan niistä kootessani toista esseetä siitä, mitä valokuvarunous on.

Bretonin Nadja

Ylirealisti André Bretonin kolme elämäkerrallista esseetä on kuvitettu valokuvin. Ensimmäisen esseen Nadjan (1928/1963) kuvituksesta tutkija Timo Kaitaro on kirjoittanut Tiede&Edistykseen 3/2023 esittelyn, jonka erittelyt lisäävät ymmärrystä tai ainakin pakottavat kysymään, miksi Katja Raunion ja W. G. Sebaldin romaaneissa on valokuvia.

Valokuvat vahvistavat Nadjan tekstin dokumentaarisuutta, mutta ne eivät kuvita tekstiä. Kuvien tarkoitus ei ole lisätä tietoa päähenkilö Nadjasta, vaan herättää levottomuutta lukija/katsojassa, vaikka niissä ei näytetä mitään eriskummallista vaan pikemminkin päinvastoin.

Monet Nadjan dokumentaariset ja tieteellisen dokumentin tyyliset otokset esittävät autioita rakennuksia ja tyhjää kaupunkinäkymää, josta ei tehdä postikorttia. Paikka- ja esinekuvien lisäksi teoksen 48 kuvan joukossa on muotokuvia, kopioita dokumenteista ja surrealistinen valokuvamontaasi Nadjan silmistä.

Kun teksti on monitulkintaista, ja kun Bretonin esseetä on tulkittu myös elämää jäljitteleväksi romaaniksi, valokuvat lisäävät teokseen outoa toiseutta ja toisaalta todellisen maailman läsnäoloa. Kaitaron sanoin:

”Valokuvien tehtävänä on ankkuroida teksti todellisuuteen, korostaa, että tekstissä kuvatut paikat ja henkilöt ovat todellisia ja että kirja ei ole romaani – fiktiota, joka vain jäljittelee todellisuutta. Tekijän romaaninvastaiset ja dokumentaristiset intressit vaativat jotain, joka osoittaa, että se on dokumentti ’elävästä elämästä’.”

Jos läsnäolon ja poissalon välimaastossa kummittelevat Nadjan kuvat eivät kelpaa postikorteiksi, niin jonkinlaisina postimerkkeinä Breton niitä käytti.  

Eikä osoitteena ollut nostalgia, kadonneen ajan läsnäolo, vaan ailahteleva hetki, joka tarjoaa vilahduksen tulevasta. Kuitenkin vasta teksti herättää kuvat eloon. Ilman tekstin ja kuvan vuorovaikutusta, kuvat jäisivät kuin tyhjiksi näyttämöiksi ennen verhon nousemista tai tienviitoiksi, jotka osoittavat tulevaisuuteen, kuten teoksen viimeisen kuvan päivänkoittoon viittaava Les Aubes -kyltti.

Surrealismi tavoitteli äkillisten ja odottamattoman arki-ihmeen kuvausta, joka menetelmänä muistuttaa valokuvan ottamista. Breton vertasikin surrealistista kirjoitusta ”ajatusten valokuvaamiseksi”. 

Nadjassa hän tavoitteli epätoivoisesti elämän epävakaita hetkiä kahdella tavalla. Toisaalta romaaninkaltaisella loppuratkaisua vaativalla rakenteella ja toisaalta valokuvilla, jotka pysäyttävät elämän arki-ihmeen liikkeen.

”Tarinan lopussa kertomus kieltäytyy sulkemasta itseään ja viimeinen kuva on kuva tienviitasta, joka osoittaa kohti toisia paikkoja, joista Nadja on poissa. Bretonin kertomus tuntuu haihtuvan ja katoavan kuin Nadja Bretonin elämästä… Jäljelle jää vain aavemaisia merkkejä ja jälkiä.” (58)

Muistikuvani mukaan kirjastosta lainaamassani  Raunion romaanissa oli raunioiden kuvia (Kuopiossa niteitä 4, varauksia 11 7.12.2023). Tuskin selitykseksi riittää viittaus kirjailijan nimeen. Mutta, viittaavatko ne romaanin nimeen Viime ajat. Viimeisten aikojen jälkeen, jääkö jäljelle muuta kuin aavemaisia merkkejä, raunioita. Kun ihmistä nöyryytetään niin kuin Raunion romaanissa, mitä jälkiä meihin jää.

Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno

Suomen ensimmäisiä lavastettuja (theatrical) valokuvarunoja on Victor Barsokevitschin Kuopiossa 4.3.1918 kuvaama keksijämies. Kuvassa Isak Räsänen (1881–1942) pui nyrkkiä, ja negatiiviin on lisätty ilmeisesti Isakin käsialalla fiktion ja faktan rajoilla leikkivä teksti:

Jos en minä ole Isak Räsänen Ihanne-lämmityslaitteiden keksijä, niin minut saa heti paikalla ampua.

Toisessa otoksessa sama keksijä tyhjä kukkaro kädessä toteaa:

Sepä se kuin minulla ei ollut rahaa.

Kuvat on julkaistu postikorttisarjana, joka toimi savolaiskeksijän humoristisen mainoksena. Toisaalta ampumislupa, jonka kaunokirjallinen liioittelu huvittaa, onkin osin totta.  Suomen sisällissodan taistelujen aikaan punaiset jahtasivat Räsästä, vaikka keksijämies todisteli kukkaronsa tyhjyyttä.

Mutta Barsokevitschin laajassa tuotannossa harvinaiset feature-tyyppiset valokuvat eivät vain kuvita tekstiä, vaan visualisoivat tunteita ja kohtauksia. Ne lisäävät mielenkiintoa proosasäkeiseen ja luovat moniaistisen valokuvarunon, jossa yhdistyvät näkö, ääni ja kosketus

Kuvapari on julkaistu VB-keskusta Kuopiossa johtaneen valokuvatutkija Jukka Kukkosen toimittamassa teoksessa Victor Barsokevitsch: Valokuvia 1893–1927 (Kustannuskiila 1987). Savon Sanomat omisti Kustannuskiilan, ja ensimmäisenä vuotenani SS:n kulttuuritoimittajana tein puolen sivun jutun ”Fakta ja Fiktio” (22.8.1987), jossa selvitin kuka Isak Räsänen oikeasti oli.

Kaksi Isakin seitsemästä lapsesta oli elossa. Mikkelissä asunut tytär Auli Merjälä tajusi vasta aikuisena, miten merkillinen mies isä oli. Maaningalla syntyneellä, Kuopiossa asuneella ja Helsingissä kuolleella Isakilla oli aikoinaan eniten patentteja Suomessa. 

Kiireinen liikemies liikkui edustusreissuilla hevosella, jonka punaiset takavarikoivat.

Ensimmäinen vaimo jätti raivorattiin miehensä 1920-luvulla. Tyttären mukaan eksä saikin ristikseen juopon ukon. Isä puolestaan otti vielä kolme vaimoa. Neljäs tuulensuoja oli sihteerinä Amerikan matkalla, jossa sokeritautia sairastanut Isak menetti näkönsä syötyään liikaa imeliä Kalifornian hedelmiä.

”Ja sitten tuli toinen kosija” 

Ensimmäinen lavastettu valokuvaruno julkaistiin jo kuusi vuotta valokuvakeksinnön julkistamisen jälkeen. David Octavius Hillin ja Robert Admansonin teatterivalokuva ilmestyi albumissa A Little Story for Grown Young Ladies, Illustrated Photographically, noin vuonna 1845.

Lavastetussa kuvassa kauhistunutta näyttelevän naisen alapuolelle vedokseen on käsinkirjoitettu ja useamman kerran korjattu runo: ”And then another suitor came/ Who thought he now might woo –/ Tha gace of Horror plainly speaks/ For once, a woman, true.”

Ja sitten tuli toinen kosija

joka luuli, että voi nyt koskea –

katse kauhun puhuu selvästi

kerrankin nainen tosissaan.

Albumikuvaan käsinkirjoitettu lisäys tuo mieleen Isak Räsäsen käsialan lisäksi valokuvaaja Jari Silomäen, joskin hänen kuviinsa lisäämissä käsinkirjoituksissa ei näy korjauksia tai yliviivauksia. Mutta yli 160 vuotta vanhan valokuvarunon tapaan Silomäen proosarunomaiset tekstit eivät muokkaa, riko tai täydennä kuvaa kuten Aleksandr Rodchenkon ja Man Rayn yhteisteoksissa, vaan ne on lisätty vedokseen.

Jos näyttelijä näyttelee albumikuvan runossa mainittua kauhua, mikä tekee runosta kuvatekstimäisen lisäyksen, niin otoksesta on ainakin luettavissa nuoremman naisen pelkoa ja torjuntaa. 

Viktorian ajan naisten kuva-albumeja tutkineen Patrizia de Bellon mukaan vuoden 1845 albumin valokuvat ”eivät kuvita runoa, vaan visualisoivat tunteita ja kohtauksia, jotka ovat keskeisiä ’tarinassa’. Ne lisäävät mielenkiintoa banaaleihin säkeiseen ja luovat moniaistisen valokuvarunon, jossa yhdistyvät näkö, ääni ja kosketus.”

The aesthetic design behind the emotional states of the model in the St Andrew (Courtesy of the University of St Andrews Library) album appears to support the argument that the ’object of modern vision… is not the world out there, but the inner world of the body as a subjective producer of visual sensations’. The photographs do not illustrate the poem but visualize emotions and scenes central to the ’story’. They lend additional interest to what is banal verse, and create a multisensory photopoem combining sight, sound, and touch. (Michael Nott: Photopoetry 1845-2015, 27)