torstai 22. helmikuuta 2024

Kuoleman vonkamies pistelee vihollistaan

Puolukanvarvun näkökulmasta syrjäisessä Helsingissä asuva kirjailija Antti Hurskainen on entistä ”tietoisemmin sodassa pääkaupunkilaisarroganssia ja -tietämättömyyttä vastaan”.

Esseekokoelmassa En kieltäytynyt aseista (2024) tekemästään linjauksesta huolimatta Hurskainen ei aio reagoida Keskustan yhteydenottoihin, vaan löytää omat syrjäseutunsa myös ratikasta.

Esseissään Lapinlahdella syntynyt ja nuoruutensa asunut Hurskainen kertoo perusteellisemmin kotiseudustaan ja perheestään, jotka ovat vilahdelleet edellisten teosten taustalla. Isän kuolema on ilmeisesti helpottanut kahden pojan isän muistelua, tilitystä ja tunnustuksia.

Kirjallisuutta kaikki on kuitenkin. Ja lopun odotusta kirjaa lukemalla ja kirjoista luomalla kuulosuojaimet päässä. Niin yksinäiseen kulmaan kirjailija maalaa itseään Helsingissä, taiteilijapiireissä ja perhe-elämässä, että kuoleman vonkamies tulee mieleen.

Perusteellisempi arvio on toisten työtä. Päiväkirjailen nyt ja aina vain sen, mikä sattuu sopimaan omiin töihin. Tänään sattui se, miten Hurskainen onnistuu vertaamaan maalaista ulkomaalaistaustaisiin ja työväenluokkaan, joiden puutetta pääkaupungissa on nostettu esille.

”Nostaisin vaihtelevan faktuaalisten peilikuvaongelmien rinnalle kolmannen eli kysymyksen maalaisesta kirjallisuudesta. Matti Mäkelä on kuollut, 77-vuotias Heikki Turunen paljastaa Seuran haastattelussa olevansa ’junttieinari’ ja hänen oppipoikansa Antti Heikkinen julkaisee muutaman tilauselämäkerran vuodessa. Kuka pitäisi agraarin proosan puolia? Helsinkiläisten korkeakoulutettujen kuvaukset Helsingistä eivät lähtökohtaisesti ole ongelma niille, joita kirjallisuuden tasa-arvokysymykset kiinnostavat. On kuitenkin selvää, että fiktiomme ja runoutemme on liian vähän leppävirtalaista ja loimaalaista. Noin kuusikymmentä prosenttia suomalaisista asuu yli 40 000 asukkaan kunnissa. Jos peili pyrkisi heijastamaan todellisuutta, yli kymmenen kirjailijan syyskatalogin kahdestakymmenestäviidestä tulisi elää tiheän kaupunkiliikenteen tavoittamattomissa.

Kymmenen avustajaa tai kirjailijaa, alle yksi rodullistettu ja vähintään neljä maalaista. Miten on Nuori Voima tai mikä hyvänsä kustantamo? Heijastus alkaisi näyttää todellisemmalta.” (54)

PR

Telppäsniitty mainitaan, mutta Paavo Ruotsalaisesta Hurskainen ei kerro tässä esseekokoelmassa. Ehkä ei mistään niistä tai romaaneissa, en ainakaan muista.

[Lisäys/korjaus 14.8.2024: Hurskaisen esikoisromaanissa 22 – Kertomus syömisestä (Siltala 2019) kerrotaan myös Paavo Ruotsalaisesta. Fiktiota, esseetä ja/vai totta selviää, kun saan lainattua teoksen kirjastosta. Siltala ei lähettänyt kirjojaan valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenille, vain muutaman kappaleen Taiken Hakaniemen konttorille, joten työhuoneesta kirjaa ei löydy.]

Miksi kirjailijan synnyinkunnan naapurihiippakunnassa asunutta ei mainita? Joku suhde tai ajatus Hurskaisella on pakko olla kahden hiippakunnan piispasta ja hänen opetuslapsistaan, körteistä, jotka kokoontuvat Herättäjäjuhlille niin kuin Hurskainen telppäsniitylleen Ilosaarirokkiin vuoteen 2010 asti.

Kuin Paavon suusta on ”Joensuutrilogian” todistus lopulta jokaisen on itse käytävä neuvottelunsa Jumalansa kanssa. Kuten Paavo kirjeissään jakaa seuraajiaan oikeisiin ja vääräuskoisiin, Hurskainen esseissään kiivailee niin tekopyhyyttä kuin kehnommin kirjoittavia vastaan. Alkoholisminsakin hän myöntää yhtä reilusti kuin Paavo markkinajuopottelunsa. Nainen on lähinnä kärsivä vaimo niin Paavon elossa kuin esseissä.

Hyvä olisi lukea, jos Hurskainen kirjoittaisi Paavon kirjeistä, körttiläisyyden pyhistä alkuteksteistä. Kehnosti kirjoitettuja Paavon sanelusta laadittuja ja epäjohdonmukaisia, paitsi kiivailussaan vääräuskoista vastaan. Vielä parempi olisi, jos kuulisi maallikkosaarnaaja Hurskaisen puhuvan lukukokemuksestaan Aholansaaressa tai Herättäjäjuhlilla.

Siinä olisi vääräuskoiselle ensimmäinen syy vierailla oikeauskoisten seuroissa.

perjantai 16. helmikuuta 2024

Pois tieltä risut ja kävyt, kun yli-ihminen astuu kapakkaan

Artemis Kelosaari Turussa 2015 ja Imagessa 2/2024, kuva: Harri Hurske.

Pitkästä aikaa baaripöydässä sain käydä mielenkiintoisen kritiikkikeskustelun. Enkä sanonut jotain häijyä, kuten kapakassa tapana on, ja kuten kirjailija ja toimittaja Artemis Kelosaari haluaisi sanoa silmäillessään kirjailijatoveria, joka ei halua rahaa ja kuuluisuutta.

Häijyyden sijasta päädyimme jyväskyläläisessä baaripöydässä siihen, että negatiiviseen arvioon verrattuna positiivisen kritiikin perusteluja arvostellaan varsin harvoin, vaikka ne olisivat kehnompia kuin sisäsiistissä juonireferaatissa. Esimerkiksi jyväskyläläinen Harry Salmenniemi on niin hyvä, että uusimmasta romaanista Sydänhämärä (2024) ei saa sanoa poikkipuolista; parempi vaan jäädä odottamaan tunnustustrilogian päätösosaa.

Imagessa 2/2024 Silvia Hosseini ei jäänyt odottamaan, vaan lyttäsi Sydänhämärän. Negatiivisella kritiikillä on perustelunsa, kun se vastaa osittain omaa lukukokemusta. Ja osin myös Hosseini varmistaa selustaansa toteamalla, että ”on tosin mahdollista, että romaani on parodinen jekku”.

Runokriitikoiden joukossa Kelosaari on samalainen poikkeus kuin Hosseini julkaistuaan kaksi negatiivista arvostelua. Ensimmäinen ilmestyi Suomen Kuvalehdessä Kaija Rantakarin neljännestä kokoelmasta Kertosäe (2023) ja toinen Parnassossa Maria Matinmikon Valohämystä (2024), jonka valokuvista olen päiväkirjaillut aiemmin.

Molemmat teokset sain luvun alle kirjastosta, ja kritiikillä on sijansa. Kertosäe on herkempi ja hellempi rakkausrunojen kokoelma kuin Kelosaaren arvostelusta voi päätellä. Matinmikon kokoelman 30 valokuvasta Kelosaari ei osaa sanoa mitään, mutta eivät osaa muutkaan kriitikot, kuten on tullut päiväkirjailtua.

Kumpaakaan kokoelmaa Kelosaari ei sijoita kotimaiselle runokentälle eikä vertaa tekijöiden aikaisempaan tuotantoon muuten kuin arvostelemalla niitä, jotka ovat ylentäneet Rantakarin ja Matinmikon palkituiksi runoilijoiksi.

Miksi näin? Sekin selviää Kelosaaren Imageen 2/2024 laatimasta esseestä ”Katsokaa minua kaikki”. Omia töitään Kelosaari saa ylistää juuri niin kuin hän tekee jutussaan, mutta arvostelijan työssä itsekehu on tappava lääke. Kun Kelosaari edistää vain omaa hyväänsä, rahaa ja menestystä, toiset tekijät ja teokset ovat vain tiellä.

Kysymys on vain siitä, milloin Kelosaaren nerous palkitaan. Pois tieltä risut ja kävyt, kun yli-ihminen Hervannasta astuu kapakkaan.

Enpä aavistanut, mitä on tulossa, kun tapasin ensimmäisen kerran Kelosaarta turkulaisella baaritiskillä 2015. Seuraavallakaan kerralla, kun keskustelimme New Yorkin Lentävän suomalaisen arvostelusta, en nähnyt millainen neulanen toinen kirjoittaja on kuuluisuutta metsästävän joukahaisen taivastiellä.

Kolmannella kerralla Tampereen Tillikan katupöydässä omistin Kelosaarelle Näköalan Haminavuorella. Vastineeksi sain hänen toisen runokokoelmansa Kaupunki rämeen päällä (Nysalor-kustannus 2022), joka on ”nelinäytöksinen kuvaus taistelusta tyhjyyttä vastaan”.

maanantai 12. helmikuuta 2024

Kuolleiden kirjailijoiden seuran kuvat Jyväskylässä

Eniten kommentteja sain Pekka Kejosesta (1941–2020), kun Jyväskylässä esittelin kolmenkymmenen Kuolleiden kirjailijoiden seuraan kuuluvan kirjailijan valokuvia.

Jo näyttelyn pystytysvaiheessa yliopiston Agorassa ilmeisesti talon henkilökuntaan kuuluva kertoi, että Tommi Liimatan uusimmassa muisteluteoksessa (Manse – Markka aika, 2023) on runsaasti tekstiä Kejosesta.

Nuorena miehenä Liimattaa kuopiolaissyntyinen ja pitkään Lapissa asunut kirjailija kiinnosti niin, että hän tapasi idolinsa (toisin kuin toisen taiteellisen palvonnan kohteen Veikko Ennalan, jota en nähnyt kertaakaan Tampereella opiskellessani, vaikka Hymyn konttorin ohi sain kävellä useamman kerran).

Pekan kanssa kertoi leikkineensä pipopäinen ikinuori. Tosin tytöt ja pojat leikkivät siihen aikaan varsin erillään. Hänen muistaakseen Pekka oli äitinsä ainokainen ja kiltti poika. Sitten muutettiin Kuninkaankatu kolmeen, mitään ei ole jäljellä siitäkään talosta.

Keppiinsä nojaten liikkui ikikustantaja Kimmo Pietiläinen. Muisteltiin sitten, miten Pekan kanssa tuli toimeen. Siinä sivussa kuultiin tarinaa siitä, miten savolaisessa kirjallisuustapahtumassa Kirjakantissa järjestäjät haukuttiin pystyyn palkkion kuittaamisen jälkeen.

Varovainen sai olla, siitä oltiin yhtä mieltä. Niin Kirjakantissa kuin kirjoissaan kirjailija muisti haukkua savolaiset. Varsinkin Kuopion sivistyneistön päätä ei silitelty, mikä on tietysti aina tarpeellista, jos ajattelee vaikkapa Minna Canthin kotitalon Kanttilan kolmekymmentä vuotta jatkunutta homehistoriaa ja -horinaa.

Kuvan otin Savon Sanomien kulttuuritoimituksessa ensilumen aikaan 1990. Kejonen tupakoi musiikkitoimittaja Katariina Pikkaraisen tuolilla Markku Lehmuskallion Korpinpolskan juliste niskan takana. Kirjailijalta halusin julkaista viikonvaihteen sivuilla muutaman uuden runon, jotka sopivat samalla viikolla ottamiini valokuviin.

Kiistaa tuli tietysti palkasta. Viikonvaihteen vastaava Seppo Kononen tunsi Kejosensa ja yritti pitää talon puolta. Siinä kaksi savolaista kaarteli puheitaan ja kierteli toisiaan niin, että nuorempi toimitussihteeri epäili suunnitelmansa kaatuvan.

Tavallista avustajaa paremman palkan runoilija neuvotteli, ja sivun täyttänyt valokuvarunojuttu julkaistiin viikonvaihteessa 17.11.1990 (puoli sivua täyttänyt, korjaus 7.3.2024).

Kuolleiden kirjailijoiden seuran näyttely, jota täydensivät uudet Museorunot, kuului Vanhan Kirjan Talven tarjontaan. Samaan aikaan Jyväskylässä järjestettiin kirjoittajayhdistysten Talvipäivät. Päivän aikana sain puhua enemmän kuin tammikuussa, tai itse asiassa missä tahansa kuussa, Kuopiossa.

Sattumalta, kuten kirjailijakuvat yleensä syntyvät, kuvasin noin sata kirjailijaa kuvanneen Tomi Kontion ja teologian opinnot aloittaneen kirjailijan Eeva Rohaksen Vakiopaineen runoillassa. Nuorista runoilijoista Raisa Marjamäestä ja Reetta Pekkasesta otoksen Oriveden Suvesta 2009 lupasin lähettää Marjamäelle, jonka kanssa saimme improvisoida puhetta.

Paikkojen hengestä Talvipäivien viimeisessä paneelissa aloitettiin päätyen poeettiseen potemiseen, jonka esimerkiksi sopivat Kejosen Kuopion-vierailutkin.

Kejonen Kuohareissa

Romaanissa Kuoharit I-III (2018) Kejoseen viitataan neljä kertaa, useimmiten kirjailija Eino Säisän saarituumailuissa. Kuopion kääntöpiiri oli Savon Sanomien toimittajan ja Säisän ystävän Aimo Siltarin kolumnipalsta.

"Yksi olut hyvä, toinen toi jo vanhoja kilinöitä penkille mantereelta päin. Pekka Kejoselle oli myönnetty valtion kirjailijaeläke hänen saarikesänään 1979. Niin pitkälle pääsi alle 40-vuotiaana ryyppäämällä useamman kuin yhden oluen kerralla. Kerran Pekka kävi saaressa, silloin se tuli nähtyä ja krapula yksin kärsittyä. Oli onniteltava viiden kirjan kirjailijaa, vilpittömästi, niin kuin Siltari kääntöpiirissään. Ja hengissähän Pekka oli, romaanikin julkaistiin pari syksyä sitten.

Rullaluistelijan kuolemaa suurempi tapaus taisi kuitenkin olla samana vuonna ilmestynyt Romaanihenkilön kuolema. Hyvin se menee aina siihen asti jolloin saa kustantajalta jotain ulos, tosipaikka tulee sitten kun sitä ei saa. Pekallekin tuli totuuden hetki ja sitä on jatkunut. Onnittelen Pekkaa vilpittömästi. Siinä ei ole sivumakua. Se on helppo, koska siten voi todistaa saman tien, ettei tämä Suomi ole hullumpi maa. Tämä on huoltovaltio. (Kuopion kääntöpiiri)"

(Kuoharit I-III, 196)

keskiviikko 7. helmikuuta 2024

Kirjailijakuvia ja Museorunoja Jyväskylässä

Vanhoja, mustavalkeita kirjailijakuvia ja uusia valokuvarunoja kokoelmasta Museorunot on esillä ensimmäisen kerran Jyväskylän yliopiston Agorassa 9.–10. helmikuuta 2024.

Vanhan Kirjan Talvessa olen mukana kustantaja Vesa Tompurin kanssa lauantaina 10.2. klo 13.00 Martti Ahtisaari -salissa ja klo 16.00–17.00 kirjoittajayhdistysten Talvipäivien paneelissa Miksi jotkut kaupungit ovat poeettisia, toiset eivät?

Riitta Cankoçakin juontamassa keskustelussa Raisa Marjamäen, Jussi Hyvärisen ja Jukka Viikilän kanssa mietimme, millaista ihmisyyttä, innoitusta ja kirjallista kuplintaa eri puolilla Suomea esiintyy (Agoran auditorio 2).

Museorunot

Museorunojen ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan ja luonnontieteellisen puolen remontin valmistumisrunoihin Kantti kertaa kantti ja Maan ja taivaan välissä. Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa Kaksitoista kuvaa -kokoelmani (1986) kansikuvan pojan kautta. Sama Ahti Rytkösen Maaningalla kuvaamaa poika on esillä Kuopion museossa, ja omaa poikaani sain kuvata savolaisella koti- ja synnyinseudullani Tervon Saarismäessä.

Saarismäki-osaston kuvat skansin mustavalkeista filmeistäni vuosilta 1979–2005. Runojen kirjoittamista jatkan ja muokkaan kokoelmaa painoon lähtöön asti. Toisin kuin aiemmissa valokuvarunojen kokoelmissani teksti juoksee ja rikkoo dokumentaaristen valokuvien pintaa.

Aiemmin julkaistuja valokuvan ja runon yhteisteoksia ovat kokoelmat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2012) ja Näköala Haminavuorelle (2022).

maanantai 5. helmikuuta 2024

Runebergin päivän kuvasta ja kirjoituksesta

En drömmares dagbok 1982, 30.

Runebergin päivänä muistin Thomas Wulffin ja Tom Sandqvistin yhteisteoksen En drömmares dagbok (1982). Kokoelman 36 sivulla on 16 valokuvamontaasia. Kahdella aukeamalla kuvan ja sanan pyhä raja on rikottu, kun säkeet ”andningen kommer häftigare nu” ja ”fyller oss med den grymmaste längtan” on taitettu montaasien päälle.

Valokuvarunoissa kirjaimet tai muut merkilliset merkit juoksevat valokuvan pinnalla varsin harvoin verrattuna siihen, miten muussa printtimediassa teksti surutta peittää valokuvaajan teosta.

Valokuvarunous-sanaa käytettiin kuitenkin ensimmäisen kerran 1930-luvulla, kun Paul Éluardin säkeet rikkoivat Man Rayn valokuvan pinnan. Yhtä hyvin toimivat Aleksandr Rodšenkon ja Vladimir Majakovskin montaasit, joiden vaikutteet näkyvät Wulffin ja Sandqvistin kokoelmassa.

Miksi kuvaajien ja runoilijoiden yhteisteoksissa, joita suurin osa julkaistuista valokuvarunoista on, avantgardistien kuvan ja sanan rajan rikkominen ei ole saanut jatkoa? Yhtenä syynä varmaan se, että valokuvan oli kamppailtava varsin pitkään itsenäisen taideteoksen arvon ja aseman puolesta; auran pyhyyttä ostajalle tai museolle vakuutellessa ei kannata töhriä kaunista pintaa.

Valohämy 2024, 56-57.

Painettujen valokuvarunoteosten listauksestani en löydä En drömmares dagbokin lisäksi kirjaa, jossa kuvan ja sanan raja olisi rikottu samalla tavalla kuin runoilija Maria Matinmikon kokoelmassa Valohämy (2024). Matinmikon ottamista 30 valokuvasta kolmessa kirjoitus on taitettu otoksen päälle.

Miksi näin on tehty, ja mitä rajan rikkominen tarkoittaa, on toinen kysymys. Ehkä se selviää, kun luen/katson koko teoksen.

keskiviikko 24. tammikuuta 2024

Valokuvateorian loppu

Mikä on Suomen ensimmäinen valokuvaruno? Tai, kannattako sitä kysyä, jos Valokuvaa ei ole, kuten kuuluu tutkija Janne Seppäsen kirjan nimi vuodelta 2000. Jos ei ole valokuvaa, miten voi olla olemassa valokuvarunouttakaan.

Seppäsen johdannon mukaan ei ole olemassa mitään konteksteistaan irrallista, abstraktia ja yleistä valokuvaa eikä sen ontologiaa, vaan ”on olemassa paljon valokuvia, jotka saavat merkityksiä erilaisissa kulttuurisissa tiloissa”.

-------------------------------

"Teorian lopun jälkeen itse valokuvarunouden luominen kaikilla niillä keinoilla, jotka ovat käsillä, on yhtä mukavaa käsityötä kuin hyvä kynä tai tiskaaminen."

-----------------------------------

Mikä on valokuva, määrittyy siis vasta kuvaa käytettäessä. Yhtä hyvin se, mitä on valokuvarunous, saa merkityksensä siellä, missä sitä käytetään. Eli valokuvarunous on olemassa varsin vähän, koska sitä ei käytetä juuri missään. Tieteen termipankki ei tunne sanaa valokuvarunous, eikä sitä löydy kuvan ja kielen yhteisleikin tuottamaa iloa käsitelleestä Kai Mikkosen perusteoksessa Kuva ja sana (2005).

Ennen valokuvaa on kuitenkin olemassa kamera, eräänlainen aikakone, joka siirtää valon piirtämän jäljen menneisyydestä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Kamera on siis totta, mutta onko väline niin totta, että se käyttääkin meitä?

Onko tekniikka ohjelmoitu niin hyvin, että kun se käyttää meitä ja minua, kuvittelen rajaavani ihan itse ikioman selfieni? Ainakin kuvan ottamisen hetki on poissa toisenlaiselta todellisuuden kokemiselta. Ja lopputulos on vain kaksiulotteinen pinta; kokonaisemman todellisuuskuvan saattaisi luoda vaikka piirtämällä.

Digitaalisen kuvan yleistyessä on alettu ajatella niinkin, että negatiivista tehty vedos on kuollut. Näin ollen myös Michael Nottin Photopoetry 1845 –2015, joka on parhaimmillaan 1800-luvun valokuvarunoutta esitellessään, on vain historian loppua, jota tuli kerratuksi oman mielenkiinnon takia.

Joka tapauksessa Seppänen asettaa haasteen, johon vastaaminen vaatisi varsin erilaista lähestymiskulmaa siihen, mitä valokuvarunous on ollut tai mitä se voisi olla. Lohtuna se, että teoria on teoriaa, enhän ole tutkija vaan essehdin mielenkiintoni kohteita keräillen. Kiertelen kuin kissa ja jätän jälkiä kuin koira.

Teorian aluksi tai lopuksi Janne Seppänen suomensi Martti Lintusen ja Tauno Saarelan kanssa brittitaiteilija ja kirjailija Victor Burginilta kolmen esseen valikoiman Taideteorian loppu (1989). Noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin luettuna tekstit tangeeraavat Tampereen yliopiston semiotiikan opintomuistoja useammin kuin valokuvaa, mikä ei tarkoita, että peruisin Synteesi-lehden tilauksen.

Greimasilainen semiootikkoni Kari Salosaari on kuollut, mutta professori Eero Tarasti ja hänen heimolaistensa merkki- ja merkitysopillinen henki elää, kituu ja leimahtaa jonkun kerran luettavaan liekkiin postmodernin jälkeisessä ajassa, jossa muistellaan Walter Benjaminia ja kustantaja Antti Nylén on ostanut Ronald Barthesin La Chambre clairen tekijänoikeudet – suomeksihan Valoisaa huone saatiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1985.

Teorian tien "filosofiat ja politiikat taittuivat kuin kuivat oksat", ja sen jälkeen itse valokuvarunouden luominen kaikilla niillä keinoilla, jotka ovat käsillä, on yhtä mukavaa käsityötä kuin hyvä kynä tai tiskaaminen; kättensä jäljet näkee välittömästi. Ja tuloksena on teoksia, jotka ’saavat merkityksiä erilaisissa kulttuurisissa tiloissa’.