Vaikeampi johdatus valokuvarunouden teoriaan

Katseen ja kehon havaintoja ei ole helppo kuvata eikä sanallistaa. Yhtä hyvin, kun lihan, pään ja sydämen tiedosta on luotu teos, sitä ei havaitse eikä ota sellaisenaan.

Taideteoksen sisäisen, todellisen todellisuuden, sijasta vastaanottoon vaikuttavat vääjäämättä muistoni ja olosuhteet, joissa teos puhuu. Ja tuota puhetta eivät lopulta tavoita mitkään sanat tai kieli.

Sanat eivät tavoita niitä todellisuuden sirpaleita, joista esimerkiksi valokuvaaja Daidō Moriyama luo teoksiaan:

”Meillä valokuvaajilla on kyky, ja velvollisuus, kuvata omilla silmillämme sellaisia todellisuuden sirpaleita, joita on täysin mahdotonta kuvata olemassa olevilla sanoilla, ja luoda edelleen materiaalia joka haastaa nuo sanat ja ajatukset.” (Provoke #2, 1969)

Ehkä onkin niin, että taideteos on teos, kun se ei ole käännettävissä sanoiksi tai millekään muulle kielelle. Toisella kielellä saattaa vain lähestyä sanatonta kuvaa ja kierrellä runon liepeillä. Ja kun kaksi teosta, kuva ja runo, yhdistyvät uudeksi teokseksi, liikutaan rajoilla, jossa yksiselitteisten suhteiden sijasta lisääntyvät varjomaisten sirpaleiden väreily ja loputon ketjuuntuminen.

Valokuvarunon kuvan sommittelijana sukellan muistin labyrinttiin, jossa kuvaan kuuluva runo juoksee punaisena lankana. Tai runo johdattaa pimeään, jossa kuva valaisee muiston.

Muisti ei ole katkeamaton, järjestelmällinen jana, ja muisto koostuu sattumanvaraisesti päällekkäin asettuvista kohtauksista, joissa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sulautuvat yhteen kuin teos, josta saattaa puhua vain sen sisäisen totuuden ympärillä kierrellen.

Valokuvaaja-runoilija on kaksijakoinen, Janus-kasvoinen tekijä, joka kääntyessään niin kuvan kuin sanan puoleen käyttää sekä visuaalisia metodeja että verbaalista diskurssia. Hän kiertelee kuvan ja sanan rajalla vuorovaikutuksessa, jonka mahdollistaa niiden ero. Kirjain on kuva ja sana kuva, ja valokuvaruno on sekä kuva että sana.

Rinnastavien sidesanojen sekä-että lisäksi tarvitaan muutkin konjunktiot kuvaamaan kuvan ja sanan suhdetta, jos on kyse valokuvarunosta. Jo näköjärjestelmä on niin monimutkainen optinen väline, että näköhavainnon kuvaaminen onnistuu yhtä kehnosti kuin muiden aistien sanallistaminen.

Käsitteenä kuvakaan ei ole staattinen kaksiulotteinen objekti, vaan länsimaisen kulttuurin varsin nuori erikoistapaus. Käsitetaiteilija Lauri Anttilan valokuva on portti merkitysten maailmaan, jossa kuva voi olla aineeton ja silti todellinen. Vaelluksillaan Anttila käytti kameraa välineenä, jolla ei luotu valokuvataidetta vaan mitattiin eroja kuvasarjoiksi. Vasta erillisten ilmiöiden kehittyessä ja kiinnittyessä teossarjan osiksi paljastui kuvien takana elävä tuntematon aine, ajatus.

Samalla tavalla käsitteellisen kuvan puoleen kääntyy aseeminen runous. Käsin kynäillyt merkit, jotka muistuttavat kuvaa, johdattavat ajatusta kirjoituksen alkulähteille. Oliko alussa härkä, joka synnytti A-kirjaimen? Vai oliko ensin puhetta härästä, jonka merkiksi sovittiin härän päätä muistuttava A? Aseemikko näyttää, ei vastaa.

Kuvaajana kuljen käsitetaiteen vierestä tarkentaessani dokumentaariseen valokuvaan. Runoilijana en ole aseemikko, vaikka vasenkätisen kirjoitus siltä näyttää, vaan brikolööri; nikkaroin siitä, mitä sattuu olemaan käsillä.

Lisää näyttelyjä

Museorunot – valokuvarunouden näyttely Turun Kirjan talossa 4.4. –26.42024.

Lisää teoriaa

”Valokuvateorian loppu” 24.1.2024

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/01/valokuvateorian-loppu.html

"Kuvan ja sanan rajalla"

https://www.blogger.com/blog/post/edit/preview/527771013459760072/7369379642441483786

"Valokuvarunouden 12 neuvon manifesti"

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2023/10/valokuvarunouden-12-neuvon-manifesti.html

”Harva sarja kotimaisia valokuvarunoteoksia”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4411784120416455452

”Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1348867357633838432

”Miksi kirjallisuuskriitikot eivät osaa lukea valokuvia?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3152197069354060669

”Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1214613465815778010

”Valokuvarunon avantgarde: Pro Eto, Facile ja Rodšenko-seura”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3526326208393258452

”Julkaisiko Julius Krohn ensimmäisen valokuvarunon?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4037471915901215270

”Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/8188752125441653202

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/6541604279804062806

”Puhuuko kuva, kuvaako sana?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/5442953352021779537

Museoruno: Huuhankatu Kuopio 1987

 

Valokuvaaja Jari Silomäen kuvan ja sanan pakotteet

 

"Ensin pyramidi oli puu sitten kiveä, härkä/ ja kurkiaura", Kaksitoista kuvaa 1986, 7.

Sääpäiväkirjan säännöt

1.     Ota yksi valokuva joka päivä.

2.      Älä käytä jalustaa.

3.      Kuvaa vain luonnon valolla.

4.     Aihetta ei etsitä erikseen, vaan siepataan arjen keskeltä.

5.     Päivän tapahtumista kirjoitettu teksti lisätään kuvaan myöhemmin.

Nämä ovat valokuvaaja Jari Silomäen kuvien ja sanojen viisi pakotetta, jotka hän laati aloittaessaan valokuvasarjan Otteita sääpäiväkirjastani vuonna 2001. Esikuvana oli tanskalaisten elokuvaohjaajien manifesti Dogma95.

Monesti Silomäen päivän otoksella ei ole tekemistä päivän uutisten kanssa, vaan kumpikin on omanlaisensa päivän kuvaa. Sääpäiväkirjan julkaisua Silomäki jatkaa blogissa https://jarisilomaki.com/category/blog/.

Valokuvarunouden manifestin suomennos löytyy täältä.

Ensimmäinen päällekirjoitus

Ensimmäinen lavastettu valokuvaruno julkaistiin jo kuusi vuotta valokuvakeksinnön julkistamisen jälkeen. David Octavius Hillin ja Robert Admansonin teatterivalokuva ilmestyi albumissa A Little Story for Grown Young Ladies, Illustrated Photographically, noin vuonna 1845.

Teatterikuvassa kauhistunutta näyttelevän naisen alapuolelle vedokseen on käsinkirjoitettu ja useamman kerran korjattu runo: ”And then another suitor came/ Who thought he now might woo –/ Tha gace of Horror plainly speaks/ For once, a woman, true.”

Ja sitten tuli toinen kosija

joka luuli, että voi nyt koskea –

katse kauhun puhuu selvästi

kerrankin nainen tosissaan.

Albumikuvaan käsinkirjoitettu lisäys tuo mieleen Silomäen, joskin hänen kuviinsa lisäämissä käsinkirjoituksissa ei näy korjauksia tai yliviivauksia. Yi 160 vuotta vanhan valokuvarunon tapaan Silomäen proosarunomaiset tekstit eivät kuitenkaan pyri muokkaamaan tai rikkomaan itse valokuvaa kuten Aleksandr Rodtšenkon ja Man Rayn yhteisteoksissa, vaan ne on lisätty vedokseen.

Surimonon sukka on runo ja kuva mono

Valokuvaruno Basho 29.2.2024: "kuka kulkee tästä/ mukaansa ei ottanut."

Japanilaisen surimonon sukka on runo ja kuva mono, kun merkilliset merkit ja piirros yhdistyvät. Sana surimono tarkoitti alun perin mitä tahansa puupiirrostekniikalla painettua kuvaa. Monet kuvista olivat kyōka- ja haiku-runoilijoiden tilaamia yksityisiä pienpainoksia. Tyypillinen surimono-painos oli 20–100 vedosta. Tässä tapauksessa yksi. Vrt. Hakamono 1992.

Valokuvarunouden manifesti 2016/2024

 

Kuinka kuvata luontoa niin, että se näyttää aidolta

 

Ensiesseessäni valokuvarunoudesta ”Valokuvaruno – poetica photo” viittasin Kuusikirjaan (2008), mutta unohdin sen, minkä Aino-Maria Savolainen otti mukaan lukukokemukseensa Amman lukuhetki -blogissa (25.2.2024).

Yhtä hyvin olen onnistunut unohtamaan Kesäpäivään (2013) Alapitkän asutusmuseossa ottamani valokuvat. Eikä tämä filosofia tullut mieleen listatessani kirjoituksiani ”Valokuvateoriaan loppuun”.

”Runon ja kuvan yhdistelmää olen käsitellyt jo Tossavaisen Näköala Haminavuorelle -teosta esitellessäni. Kuvat tukevat sanoja, mutta toisaalta puhuvat vielä ihan omaa kieltään, kertovat toisen tarinan. Mustavalkoisissa kuvissa sävy on dokumentaarinen, toteava, selittelemätön, paikoin jopa rujo. Tossavainen itse selittää kuvafilosofiaansa näin:

... en ole halunnut käsitellä kuviani; mieluummin rumat värit kuin aidolta näyttäväksi käsitelty kauneus.

Tämä huvitti minua, sillä sille on syynsä, miksi toiset ovat runoilijoita ja toiset ottavat työkseen mahdollisimman edustavia, "myyviä" ja "aitoja" kuvia. Jälkimmäisillä toisilla viittaan siis itseeni.”

Pelkkä käsittelemättömän kuvan halu ei riitä pitkälle, koska kaikki julkaistut kuvat ovat käsiteltyjä. Jokaisen valokuvan kohdalla on kyse aidon, ruman tai kauniin kuvan illuusion luomisesta, ja dokumentaarisuutta voi vahvistaa kuvauspaikalla ja päivityksellä.

Kun aletaan puhua kuvan aurasta, illuusion tuottaminen on onnistunut. Aurakatse erottelee jopa, millä vehkeillä valo on tulostettu painotuotteeseen. 

 Kuinka "kätellä" luontoa

Kuvattoman lintu-ja äänirunojen kokoelman Kerro (2007) jälkeen Karoliina Lummaa on tutkinut lähinnä Kuusikirjaa, mutta myös ensimmäistä valokuvarunojen kokoelmaa Metsännenä (1990) artikkelissa ”Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa”.

Artikkeli on mukana teoksessa Ympäristönmuutos ja estetiikka (2022), jonka elektronisen version Suomen  Estetiikan Seura on julkaissut yhteistyössä Helsingin yliopiston kirjaston kanssa: https://helda.helsinki.fi/bitstreams/779ec539-b9aa-4760-b61e-8a1f18f5bedf/download

Artikkelin aluksi Lummaa lainaa Metsännenän runoa ”Kaikki maisemat kättelen saman seulan lävitse” ja pitää teosta tulkintana ihmisten tavoista käyttää ja ajatella metsiä:

Lainaamani kohta on ympäristöesteettisesti kiinnostava, koska se muotoilee ympäristöaiheista taidetta ja sen tutkimusta koskevan perustavan ongelman: taiteessa kuvattu luonto on samaan aikaan kuvaajan seulan läpi kulkenutta ja hänen ”kättelemäänsä”, siis taiteilijan havaitsemaa ja merkityksellistämää, ja kuitenkin tuo kuvattu luonto on myös olemassa oikeana, konkreettisena. Se on paikka, jossa todellinen lahorastas on pesinyt, ja havaittu maisema, johon kielellisesti esitettyä maisemaa voi verrata. Kuten Tossavaisen runo korostaa, todelliset paikat rastaineen ja pesineen vaikuttavat niistä kirjoittamiseen.

Kuoleman vonkamies pistelee vihollistaan

 

Puolukanvarvun näkökulmasta syrjäisessä Helsingissä asuva kirjailija Antti Hurskainen on entistä ”tietoisemmin sodassa pääkaupunkilaisarroganssia ja -tietämättömyyttä vastaan”.

Esseekokoelmassa En kieltäytynyt aseista (2024) tekemästään linjauksesta huolimatta Hurskainen ei aio reagoida Keskustan yhteydenottoihin, vaan löytää omat syrjäseutunsa myös ratikasta.

Esseissään Lapinlahdella syntynyt ja nuoruutensa asunut Hurskainen kertoo perusteellisemmin kotiseudustaan ja perheestään, jotka ovat vilahdelleet edellisten teosten taustalla. Isän kuolema on ilmeisesti helpottanut kahden pojan isän muistelua, tilitystä ja tunnustuksia.

Kirjallisuutta kaikki on kuitenkin. Ja lopun odotusta kirjaa lukemalla ja kirjoista luomalla kuulosuojaimet päässä. Niin yksinäiseen kulmaan kirjailija maalaa itseään Helsingissä, taiteilijapiireissä ja perhe-elämässä, että kuoleman vonkamies tulee mieleen.

Perusteellisempi arvio on toisten työtä. Päiväkirjailen nyt ja aina vain sen, mikä sattuu sopimaan omiin töihin. Tänään sattui se, miten Hurskainen onnistuu vertaamaan maalaista ulkomaalaistaustaisiin ja työväenluokkaan, joiden puutetta pääkaupungissa on nostettu esille.

”Nostaisin vaihtelevan faktuaalisten peilikuvaongelmien rinnalle kolmannen eli kysymyksen maalaisesta kirjallisuudesta. Matti Mäkelä on kuollut, 77-vuotias Heikki Turunen paljastaa Seuran haastattelussa olevansa ’junttieinari’ ja hänen oppipoikansa Antti Heikkinen julkaisee muutaman tilauselämäkerran vuodessa. Kuka pitäisi agraarin proosan puolia? Helsinkiläisten korkeakoulutettujen kuvaukset Helsingistä eivät lähtökohtaisesti ole ongelma niille, joita kirjallisuuden tasa-arvokysymykset kiinnostavat. On kuitenkin selvää, että fiktiomme ja runoutemme on liian vähän leppävirtalaista ja loimaalaista. Noin kuusikymmentä prosenttia suomalaisista asuu yli 40 000 asukkaan kunnissa. Jos peili pyrkisi heijastamaan todellisuutta, yli kymmenen kirjailijan syyskatalogin kahdestakymmenestäviidestä tulisi elää tiheän kaupunkiliikenteen tavoittamattomissa.

Kymmenen avustajaa tai kirjailijaa, alle yksi rodullistettu ja vähintään neljä maalaista. Miten on Nuori Voima tai mikä hyvänsä kustantamo? Heijastus alkaisi näyttää todellisemmalta.” (54)  

PR

Telppäsniitty mainitaan, mutta Paavo Ruotsalaisesta Hurskainen ei kerro tässä esseekokoelmassa. Ehkä ei mistään niistä tai romaaneissa, en ainakaan muista.

[Lisäys/korjaus 14.8.2024: Hurskaisen esikoisromaanissa 22 – Kertomus syömisestä (Siltala 2019) kerrotaan myös Paavo Ruotsalaisesta. Fiktiota, esseetä ja/vai totta selviää, kun saan lainattua teoksen kirjastosta. Siltala ei lähettänyt kirjojaan valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenille, vain muutaman kappaleen Taiken Hakaniemen konttorille, joten työhuoneesta kirjaa ei löydy.]

Miksi kirjailijan synnyinkunnan naapurihiippakunnassa asunutta ei mainita? Joku suhde tai ajatus Hurskaisella on pakko olla kahden hiippakunnan piispasta ja hänen opetuslapsistaan, körteistä, jotka kokoontuvat Herättäjäjuhlille niin kuin Hurskainen telppäsniitylleen Ilosaarirokkiin vuoteen 2010 asti.

Kuin Paavon suusta on ”Joensuutrilogian” todistus lopulta jokaisen on itse käytävä neuvottelunsa Jumalansa kanssa. Kuten Paavo kirjeissään jakaa seuraajiaan oikeisiin ja vääräuskoisiin, Hurskainen esseissään kiivailee niin tekopyhyyttä kuin kehnommin kirjoittavia vastaan. Alkoholisminsakin hän myöntää yhtä reilusti kuin Paavo markkinajuopottelunsa. Nainen on lähinnä kärsivä vaimo niin Paavon elossa kuin esseissä.

Hyvä olisi lukea, jos Hurskainen kirjoittaisi Paavon kirjeistä, körttiläisyyden pyhistä alkuteksteistä. Kehnosti kirjoitettuja Paavon sanelusta laadittuja ja epäjohdonmukaisia, paitsi kiivailussaan vääräuskoista vastaan. Vielä parempi olisi, jos kuulisi maallikkosaarnaaja Hurskaisen puhuvan lukukokemuksestaan Aholansaaressa tai Herättäjäjuhlilla.

Siinä olisi vääräuskoiselle ensimmäinen syy vierailla oikeauskoisten seuroissa.