Jatkuvasti liian vähälle huomiolle on jäänyt maakuntalehtien merkitys kritiikin diversiteetin kannalta. Useimmiten on arvosteltu sitä, miten lehtiyhtiöiden monistekritiikit ovat yksipuolistaneet tarjontaa 2000-luvun alusta lähtien.
Hyvä esimerkki on
Finlandia-voittajan yksimielinen ylistäminen. Arvostelua on herättänyt lähinnä saman
kirjailijan tuplapalkitseminen ja palkitun juhlapuheen kustantajakriittisyys. Itse
teoksesta en ole lukenut kuin yhden arvostelun, jossa voittajaromaania pidetään
”epämiellyttävänä lukukokemuksena”.
”Kirja-arvio Savon Sanomat 5.9.2024 | Pajtim Statovcin uusi romaani esittelee joukon murtuneita ja murrettuja ihmisiä painostavassa ilmapiirissä
Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Otava 2024,
279 s.
Pajtim Statovcin Finlandia-palkittu Bolla (2019)
on raskas romaani eikä siihen halua enää tarttua sen kerran luettuaan. Lehmä
synnyttää yöllä -romaanista voi sanoa samat sanat. Sen synkkyys ja
toivottomuus on vielä edellistäkin teosta lohduttomampaa.
Statovci on suomalainen, mutta syntyjään Kosovon albaani.
Hän muutti Suomeen kaksivuotiaana tuolloin Jugoslaviaan kuuluneesta Kosovosta.
Romaanissa Suomessa kasvanut kosovolaislähtöinen poika
viettää Kosovossa kesän ja outoja, hirveitä asioita tapahtuu. Aikuisena hän
matkustaa sodan yhä leimaamaan synnyinmaahansa, eivätkä asiat ole paremmiksi
muuttuneet.
Uhriksi poika ei suostu, mutta mieleen jääneet jäljet ovat
raskaat ja kipeät kantaa. Menneisyys vainoaa.
Mukana on insestiä, sodan synkkää varjoa,
lähisuhdeväkivaltaa, rasismia ja itsekkäitä, murtuneita ja murrettuja ihmisiä.
Sekä Kosovo että vuosituhannen taitteen Suomi näyttäytyvät takapajuisina ja
ankeina paikkoina.
Tarinassa on autofiktion tuntua, mutta se ei välttämättä
kerro elämäkerrallisuudesta. Statovci suomii kirjassa pilkallisesti ja melko
osuvasti autofiktion kirjoittajia.
Statovcin saamat kirjallisuuspalkinnot eivät yllätä, sillä
hän kirjoittaa hyvin, rohkeasti ja itseään säästelemättä. Painostavan
ilmapiirin ja nihilistisen kyynisyyden marinoima Lehmä synnyttää yöllä on
silti epämiellyttävä lukukokemus.
Bollan rosoisessa rakkaustarinassa oli sentään
jonkinlaista lämpöä.
Nyt kaikki lämpö on karisteltu pois ihmisiä hajottavan vihan
ja pelon tieltä. Siltä osin Statovcin maailma muistuttaa Miki Liukkosen (1989–2023)
viimeiseksi jääneen Vierastila-romaanin (2023) kovaa, armotonta ja
kylmää maailmaa.
Bollan rosoisessa rakkaustarinassa oli sentään
jonkinlaista lämpöä.
Yhteiskunnan rakenteissa ja kulttuurisissa
käytännöissä sitkeästi istuva rasismi nousee yhdeksi keskeisistä viesteistä, ja
sen kirjoittaminen auki on tärkeää. Tunnustan romaanin ansiot, mutta jos olisin
tarttunut kirjaan muuten vain enkä kritiikkiä kirjoittaakseni, olisi se melko
varmasti jäänyt kesken. Päällekäyvä synkeys ylikuormittaa enemmän kuin herättää
ajattelemaan.
Erityisen harmillista on, että historia ja geopolitiikka,
jotka kirjan synkän kontekstin ovat tuottaneet, eivät saa kirjassa kunnolla
huomiota edes rivien välissä. Se kaikki jää tuskailun ja käsienvääntelyn
varjoon eikä tarina kasva sellaiseksi, että se tuntuisi tärkeältä.
Kriitikko Antti Majanderin Bollasta löytämä ”varmaotteinen herkkyyden taituruus, joka nostaa hänen taiteensa myös ajattomaan ja paikattomaan ulottuvuuteen” ei piirry esiin uudesta romaanista.”
