Kirjailijat vierailevat kaikissa Kuopion kirjastoissa 2025

 

Kirjailijat teillä -kiertueella 2012 Vieremän Kauppilanmäella Heidi Jaatinen ja Jyrki Heikkinen tanssivat läänitaiteilija Marjo Heiskasen ja näyttelijä Johanna Jauhiaisen tulkitessa Heikkisen runoa valssiksi.

”Joukko tunnettuja kirjailijoita kiertää kaikki Kuopion kirjastot tämän vuoden aikana. Kyseessä on Kirjailijat teillä -kirjallisuuskeskustelujen sarja. Tapahtumia järjestetään yhteensä 15”, uutisoi Marianne Mattila Yle Kuopiossa.

Kiertueen tavoitteena on lisätä muun muassa kuopiolaisten lukuintoa ja vahvistaa paikalliskirjastojen identiteettiä.

Ensimmäinen tilaisuus järjestetään Kuopion pääkirjastossa keskiviikkona 15.1. klo 17.00 alkaen. Pääkirjastossa kiertuekirjailijoista ovat mukana Marja-Sisko Aalto, Heidi Jaatinen, Tatu Kokko, Riitta Kylänpää, Kirsi Pehkonen, Marja-Leena Tiainen, Jouni Tossavainen ja Kaija Vuorio.

Kirjastossa julkistetaan myös keskustelusarjan ideoineen kirjailija Marjo Heiskasen romaani Magdan aaria (Siltala 2025). Heiskasen kiertueidean taustalla ovat kokemukset kirjallisuuden läänintaiteilijan töistä Pohjois-Savossa vuosina 2011–2013. Silloin toteutettiin kaksi kiertuetta eri puolilla maakuntaa.

Blogista Kuva ja sana löytyy ”Muutama sananen ensimmäisestä kirjailijakiertueesta”

https://jounitossavainen.blogspot.com/2011/09/muutama-muistiinpano.html

”Savon kirjailijat teillä 15.12.2012” 

https://jounitossavainen.blogspot.com/2012/10/savon-tekijat-teilla-authors-on-roads.html

Runo ”tip” Keiteleen kirjastossa 2012

https://jounitossavainen.blogspot.com/2012/10/runo-tip-kokoelmasta-kerro-soundpoetry.html

Kirjailijat teillä -sarjan toteutuksessa on ollut vahvasti mukana Kuopion kaupunginkirjasto. Tapahtumasarja on osa Kuopion 250-vuotisjuhlan ohjelmistoa. Syksyllä jatkuvan kiertueen kevään ohjelmistoon kuuluvat:

ke 22.1. klo 17 Karttulan kirjastossa vieraana Antti Hurskainen ja Jouni Tossavainen

ke 19.2. klo 17 Puijonlaakson kirjastossa vieraana Erkka Mykkänen, Kari Hotakainen ja Marjo Heiskanen to 20.3. klo 17 Nilsiän kirjastossa vieraana Antti Heikkinen ja Sirpa Kähkönen

ke 23.4. klo 17 Vehmersalmen kirjastossa vieraana Kirsi Pehkonen ja Heidi Jaatinen

to 8.5. klo 17 Neulamäen kirjastossa vieraana Riitta Kylänpää ja Kaija Vuorio

pe 6.6. klo 18 Valkeisenlammella Puškinin synttäreiden runopiknik

Kirjailijakiertueen off-ohjelmistoon suunnitellaan runopuulaakeja sekä Puijonlaakson että Nilsiän keikkojen jälkeen ja Valkeisenlammen runopiknik jatkuu lavarunouden SM-kisan Kuopion aluekarsinnnalla. Ajat ja paikat tarkentuvat blogissa Runopuulaaki.

”Yleisölle kirjoittava kirjailija ei todellisuudessa kirjoita”

 

Ranskalaista Maurice Blanchot’a (1907—2003) voi pitää näkymättömänä ja kahdella tavalla mykkänä kirjoittajana. Ensinnäkin Blanchot’sta on julkaistu vain kaksi valokuvaa, ja hän ei esiintynyt julkisesti eikä antanut haastatteluja, joten hänen arvovaltansa kirjailijana ei perustunut julkisen intellektuellin roolin – kuten esimerkiksi Jean-Paul Sartrella –, vaan hänen tekstiensä äänettömään puheeseen. Henkilökohtaisen näkymättömyytensä ja hiljaisuutensa lisäksi Blanchot’a ei pysty määrittelemään kirjailijaksi, kriitikoksi tai filosofiksi muussa mielessä kuin siinä, että hän yritti jatkuvasti kyseenalaistaa nämä tekijänimet. Samalla kun Blanchot kirjoitti kirjallisuutta ja filosofiaa, hän kyseenalaisti oman asemansa kirjoitustensa omistajana ja vallanpitäjänä. Tästäkin syystä Blanchot’a ei haluaisi nimetä kirjailijaksi, vaan on tyydyttävä sanaan ”kirjoittaja” joskaan ei tarkalleen siinä mielessä kuin Ronald Barthes ”kirjoittajalla” erotuksena ”kirjailijasta” tarkoitti.¹

 

Jos kirjailijantyötä lähestyy Blancho’n kahden mykkyyden näkökulmasta, saattaisi ensinnäkin päätellä, että vetäytyminen julkisuudesta tarkoittaa myös vetäytymistä vastuusta. Tätä Blanchot ei kuitenkaan tarkoittanut, vaan hän näki että tavallisella kasvottomalla kansalaisellakin on vastuunsa, ja tämä vastuu painaa ehkä syvemmälle, koska kadunmiehelle ei ole luvassa palkinnoksi sankarinviittaa.² Kirjailijalle tuota viittaa tarjotaan, ja hän tahtoo ehkä sitä tavoitella, mutta jos se tarkoittaa yleisön miellyttämistä tai lukijalle kirjoittamista, Blanchot pitää sitä toivottomana yrityksenä. Lukija ei halua hänelle kirjoitettua teosta, vaan vieraan teoksen, josta hän löytää jotain hänelle ennen tuntematonta. Blanchot’n omin sanoin sanottuna esseessä ”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan”:

 

Nimenomaan yleisölle kirjoittava kirjailija ei todellisuudessa kirjoita: yleisö kirjoittaa, minkä vuoksi yleisö ei voi enää olla lukija – lukeminen on vain näennäistä, todellisuudessa se ei ole mitään.

 

Yleisölle kirjoittamaton kirjailija ei voi silti vetäytyä vain itseensä, koska silloin hänen olisi luovuttava myös kirjoittamisesta, toimesta, josta pitäisi syntyä joku jälki, jotain joka tulisi itsestään tietoiseksi tuloksistaan riippumatta. Kirjailija voi yrittää oikeuttaa itsensä antamalla itselleen kirjoittamisen tehtävän, yksinkertaisen kirjoittamisen toimen ilman tulosvastuuta, ja näin Blanchot’n mukaan esimerkiksi Valéry pelasti itsensä. Muihin kirjailijanimiin, joiden kautta Blanchot lähestyy yhtä ainutta pääkysymystään ”mitä on kirjallisuus”, kuuluvat etenkin Dostojevski, Hölderlin, Kafka, Mallarmé ja Rilke.

 

Kysymällä ”mitä on kirjallisuus” – tai Sartren esseen mukaisesti Mitä kirjallisuus on? – kuristetaan monesti kirjallisuus pelkiksi lajityypeiksi ja perustetaan kirjallisuuden kaanon, mikä sulkee ulkopuolelleen sen mitä kirjallisuus voisi olla. Mikä voisi olla kirjallisuuden mahdollisuus Auschwitzin jälkeisessä ajassa, jossa taide on menettänyt asemansa ihmisten kohtaloiden ohjaajana? Mitä on taide, joka jatkuu, vaikka Sartren esseen vastaisesti myönnettäisiin, että taide ei enää liity aktiiviseen työhön maailmassa? Jos kirjallisuus ei ole taistelua eikä sitoutumista tai politiikkaa, vaan taidetta, sen mahdollisuus olla olemassa, on oltava tänä päivänä koko ajan mietinnän alla. Tätä kirjallisuuden mahdollisuutta olemassaoloon Blanchot kuvaa esimerkiksi Hölderlinin runoudessa runoilijasta, Kafkan taistelussa teoksen mahdottomuuden kanssa, Mallarmén yritystä tehdä kirja, joka ei enää riipu tekijästä eikä maailmasta ja Rilken runoilijan epätoivona mahdottoman asian itsepintaisena jatkumisena.

 

Blancho’n kirjailijoista suurimpien lähestymisen voi laskea kirjallisuuskritiikin piiriin, mutta kritiikki ei tarkoita tässä arvoarvostelmia kirjailijoista tai heidän teksteistään, vaan kirjoittajan yritystä kohdata toinen kirjoittaja. Näin kritiikki muuttuu enemmän kirjailijan ja lukijan dialogiksi, yritykseksi kommunikoida sillä tavalla, että hän ei kerro keitä kirjailijat ovat – eli hän ei tee kirjallisuudenhistoriaa – eikä hän tee teosanalyysejakaan. Sen sijaan hän etsii jälkeä kokemuksesta, josta käsin teos on syntynyt. Tämän kirjallisuuden kokemuksen hän lukee usein esiin kirjailijoiden ei-kirjallisista teksteistä kuten päiväkirjoista ja muistiinpanoista, mutta näin ei synny omaelämäkertojakaan, vaan yrityksiä kuvata kirjailijan työtä lumoutumisen ja eksymisen tilana, jonka lävistää teoksen vaatimus. Kirjailijana olemisen tilan Blanchot näkee mahdottomana, alituisena horjumisena toimettomuuden ja toiminnan välillä. Kirjoittaminen on kyettävä aloittamaan, mutta tämä päätös supistaa välttämättä kirjallisen avaruuden tilaa. Toisaalta teoksen lähestyminen saa kirjailijan eksymään itsestään, omasta minästään ja lumoutumaan tulevan teoksen takia. Blanchot yrittää määritellä määrittelemätöntä ja näin hän tekee yrityksellään palveluksen sille, joka ei löydä kirjoittamisen kokemukselleen sanoja tai yrittää kohti teoksen syntymisen mahdollisuuksia.

 

Mikä teos sitten on? Se on vain tehty, ja se on. Teos ei ole kirja materiaalina eikä se sijoitu aikaan tai tilaan, vaan teos itse avaa ”toisenlaisen ajan”, toisenlaisen tilan, jonka voi nimetä avaruudeksi. Jos teos on teos, sen oma tila on avautuva, avautuminen kohti kaaosta -- tai Blanchotä’n omin sanoin kohti ”toista yötä”. Tämän ”kirjallisen avaruuden” taustalla ovat Heideggerin kirjoitukset teoksesta Avoimen avautumisena, mutta toisin kuin Heidegger ja Sartre Blanchot ei usko, että taide voi palata tilaan, johon totuus saattaisi tulla. Taiteen tehtävänä Blanchot ei näe enää kodin, olinpaikan tai valtion perustamista, vaan eksymisen, ulkopuolelle ajautumisen, katoamisen Kafkan kuvaamaan erämaahan vailla toivoa Luvatusta Maasta. Kirjailijan on eksyttävä, menetettävä maailmansa, kaikki, jotta toinen, toisen yön ja ihmisen äänet päästetään kuuluville. Teoksen syntyä voi kuvata Kirjallisen avaruuden suomentajan Susanna Lindbergin sanoin ”maailmanavaruuden kahinaksi kirjailijan sydämessä”, mutta tämä sydän ei ole romantikkojen salainen lähde, josta minä pulppuaa, vaan sydäntä joka sykkii sen takia että sillä on mahdollisuus avautua kohti ulkopuolta. Sisin ja ulkopuoli luovat toisensa tässä liikkeessä.

 

Liike kuitenkin pysähtyy, kun se nimetään. Asian nimeäminen on sen tappamista, kuten Hegel kirjoitti. Blanchot lähtee samasta ajatuksesta esseessä ”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan”: Asian nimi on sen hauta. Nimeämisen mahdollisuus on asian poissaolon mahdollisuus, ja vastaavasti oma kirjoitukseni on oma hautani, koska teksti jatkaa elämäänsä minusta riippumatta. Kun sanon nimeni, on kuin lukisin omat muistosanani, erotan itseni itsestäni, en ole enää läsnäoloni vaan hautakiveni, jonka tehtävänä on olla painona tyhjyyden päällä. Pitäisikö kirjailijan siis lopettaa kirjoittaminen, että kirjoitus ei olisi hauta? Vai pitäisikö kirjailijan jatkaa tätä kuoleman työtä, tehdä kuoleman teosta? Paradoksaalisesti kuolema on sekä kirouksemme että olemassaolomme edellytys. Blanchot’n esseen sanoin:

 

Kuolema johtaa olemiseen: tässä on ihmisen toivo ja hänen tehtävänsä, koska juuri tyhjyys auttaa tekemään maailman, tyhjyys luo maailman ihmisessä, joka työskentelee ja ymmärtää. Kuolema johtaa olemiseen: tässä on ihmisen haava, hänen onnettoman osansa alkuperä.

 

Kuten kuolema, kirjallisuus on äärimmäinen kokemus, äärimmäinen raja, jotain joka elää ilman meitä ja samalla se on jotain, joka on ja koskee meitä. Kuolemaa niin kuin kirjallisuutta ei tavoita, jos pyrkii ottamaan ne valtaansa, vaan eräänlaisena puhtaana toimettomuutena.

 

Kirjailija horjuu toimettomuuden ja toiminnan välillä, koska kirjoittaminen on kyettävä aloittamaan, mutta tämä päätös supistaa välttämättä kirjallisen avaruuden tilaa. Siinä määrin kuin kirjailija yhä kirjoittaa hän on oman kuolemansa henkiinjääjä, koska teos on teos vain, jos kirjailija on kuollut teoksesta. Teosta kirjoittaessaan kirjailijan pitäisi siis sanoa lause, joka on elävälle ihmiselle mahdoton: Olen kuollut. Tätä Blanchot pitää fiktion eli valheen alkuperänä. Näin kirjailijan työnä on elää kuoleman avaruudessa, Orfeuksen kuolemanvarjon maassa, jossa oma kuolema on vielä vähän edessä ja samalla jo takana, jos teos on tullut tehdyksi tai vaikka yrittäisi tehdä hyvää työtä ja kirjoittaa muusansa manalasta ulos.

 

Tämä kirjailijan työ, liukuminen mahdottoman ja mahdollisuuden avaruuden äärellä, tekee hänet jatkuvasti poissaolevaksi, samalla kun tämä vastuuttomuus luo hänen riskinsä ja vastuunsa laajuuden. Tästä liikkeestä on tuloksena se, että ”kun rehellinen tietoisuus arvostelee kirjailijaa pysäyttämällä hänet yhteen näistä muodoista esimerkiksi tuomitsemalla teoksen epäonnistuneeksi, kirjailijan toinen rehellisyys vastustaa toisten vaiheiden nimissä ja vetoaa taiteen puhtauteen, joka puolestaan näkee epäonnistumisessa oman voittonsa.” Ja toisinpäin. Silloin kun kirjailija onnistuu, hän Blanchot’n esseen sanoin tunnistaa itsensä jo jossain toisessa vaiheessa:

 

Kun häntä puhutellaan kauniin teoksen tekijänä, hän kieltää teoksen. Kun häntä ihaillaan innoittajana ja nerona, hän näkee itsessään vain uutteruutta ja kovaa työtä. Kun kaikki lukevat häntä, hän sanoo:”Kuka minua voi lukea? En minä ole mitään kirjoittanut.” 

 

Mutta vallankumousvuonna 1793 Ranskassa eli mies, jolle kuolema oli suurin intohimo ja perimmäinen latteus. Hän samaistui täydellisesti vallankumoukseen ja hirmuvaltaan. Hän oli aristokraatti, vapaamielinen, aika ujo, nöyristelevän kohtelias, mutta hän kirjoitti, ja hänet vangittiin Bastiljiin, vaikka hän ymmärsi parhaiten että vapauden hetkellä kaikkein mielettömimmät intohimot voivat muuttua todellisuudeksi, olla laki. Tätä miestä Blanchot pitää kirjailijana ennen kaikkea.  Markiisi de Sadessa ”yhdistyvät kaikki kirjailijan ristiriidat”:

 

Yksinäinen, kaikista ihmisistä yksinäisin ja kuitenkin julkinen hahmo ja tärkeä poliittinen persoonallisuus. Ikuisesti vangittu ja ehdottoman vapaa, teoreetikko ja absoluuttisen vapauden symboli. Hän kirjoittaa valtavan tuotannon eikä tämä tuotanto ole olemassa kenellekään. Tuntematon, mutta sillä, mitä hän edustaa, on kaikille välitön merkitys. Hän on vain kirjailija, joka kuvaa intohimoksi korotettua elämää ja julmuudeksi ja hulluudeksi muuttunutta intohimoa. Hän tekee yksilöllisimmästä, kätketyimmästä ja järjettömimmästä tunteesta yleispätevän väitteen, julkisen puheen todellisuutta, josta historian myötä tulee pätevä selvitys ihmisen osasta kokonaisuudessaan. Lopulta hän on negaatio itse: hänen tuotantonsa on pelkkää negaation työtä, hänen kokemuksensa raivoisaa verenhimoista negaatiota, joka kieltää toiset ihmiset, Jumalan, luonnon, ja tässä loputtomasti jatkuvassa kehässä nauttii itsestään ehdottomana suvereeniutena. (”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan”)

 

¹⁾ Suomeksi Roland Barthesin artikkeli, jossa pohditaan muun muassa ”kirjailijan” ja ”kirjoittajan” töiden eroavaisuuksia löytyy teoksesta Tekijän kuolema.

²⁾ Yksilön vastuuta ja mahdollisuutta muodostaa todella ”yhteisöllinen” yhteisö Blanchot on pohtinut tarkemmin teoksessa Tunnustamaton yhteisö.

Barthes, Roland (1993) Tekijän kuolema, tekstin syntymä. Toim. Lea Rojola, suom. Lea Rojola ja Pirjo Thorel. Jyväskylä: Vastapaino.

Blanchot, Maurice (2003) Kirjallinen avaruus. Suom. Susanna Lindberg. Vantaa: ai-ai. (Alkuteos L’espace littéraire. Editions Gallimard 1955.)

Blanchot, Maurice ”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan.” Suom. Outi Alanko. Tampere: Nuori Voima 1/2001. (Alkuteos La Littérature et le droit ála la mort. Gallimard 1949.)

Blanchot, Maurice (2004) Tunnustamaton yhteisö. Suom. Janne Kurki ja Panu Minkkinen. Helsinki: Loki-Kirjat. (Alkuteos La communauté inavouable. Les Edition de Minuit 1983.)

Kirjailija omisti elämänsä hiljaisuudelle. Maurice Blanchot’n muistokirjoitus. Alanko, Outi. Helsingin Sanomat 26.2.2003.

Sartre, Jean-Paul (1976) Mitä kirjallisuus on? Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Keuruu: Otava. (Alkuperäisessee Qu’est-ce que la littérature?. Editions Gallimard, Pariisi 1948.)

Tossavainen, Jouni: ”Maurice Blanchot’n käsityksiä kirjailijantyöstä”, Jyväskylän yliopisto 2006.