Viisi Venäjä-kirjaa vuodelta 2008

Presidentti Tarja Halonen mordvalaisten vieraana Hanty-Mansijkissa 2008.

Viisi Venäjä-kirjaa, jotka arvostelin Savon Sanomiin vuonna 2008.

HEIDI HAUTALA

Venäjä-teesit. Vakaus vai vapaus?

Tammi 2008, 168 s.

ANNE KUORSALO, ILMARI SUSILUOTO, MARTTI VALKONEN

Venäjä. Kovan linjan energiajätti

Edita 2008, 282 s.

ARTO LUUKKANEN

Projekti Putin. Uuden Venäjän historia 1996 – 2008

Wsoy 2008, 284 s.

JUKKA MALLINEN

Vapaita esseitä Venäjästä

Savukeidas 2008, 256 s.

SUVI SALMENNIEMI, ANNA ROTKIRCH (toim.)

Suhteiden Venäjä

Gaudeamus 2008, 312 s.

Jos oikeusvaltio toteutuu, Venäjä ei pelota. Tämä toive lävistää nämä viisi kirjaa, joista Suhteiden Venäjä onnistuu vilauttamaan myös käytännössä, miten tavallinen ihminen selviää pelkojensa kanssa jatkuvassa epävarmuudessa. Kun laittomuus on laki, ystävät ja suku ovat kultaa.

Suhteiden Venäjän tutkijoiden lisäksi lähinnä katua on tallannut esikoiskirjailija Jukka Mallinen, jolla on sisäpiirin tietoa Pietarin ja Moskovan kulttuuripiireistä 70-luvulta lähtien. Jos Suomen PEN:n pj:n Mallisen esseet ovat hätähuuto oikeusvaltion rappion edessä, niin Heidi Hautala (vihr.) kiteyttää epätoivon kymmeneksi teesiksi, joilla oikeutta ja kohtuutta lisättäisiin Putinin romuttamaan demokratiaan.

Presidentti Dmitri Medvedevin haasteille luo historiallisen taustan tarkkoine lähdeviitteineen Arto Luukkasen Projekti Putin, jonka viileää analyysiä vasten on hyvä verrata muiden tietoja ja tuohtumusta. Kun Luukkanen pitäytyy ansiokkaasti lähteissään, Hautala esittää toimenpiteitä, kuten pamflettiin kuuluu. Tässä Venäjä-paketissa lähes muiden kirjojen kertaukseksi jäävät Kuorsalo-Susiluoto-Valkosen artikkelit, joiden ”paperitieto” tiivistyy viimeiseen lukuun Venäjän uhkakuvat:

”Kuvaa vihollisten ympäröimästä maasta pitää voimistaa, kun maa on ajautunut turvallisuusviranomaisten käsiin... Omaisuuden uusjako on mieletön. Se ei voi olla kestävä, koska sillä ei ole järkeviä perusteita. Neuvostoliiton historian tilinteko odottaa myös, sillä menneisyyden hallinta on Venäjälle haaste siinä, missä se on ollut Saksallekin, eikä Stalinin hirmutekoja voida loputtomiin väistellä. Venäjän tulevaisuuden ratkaisee viime kädessä se, millaista kohtelua kansalaiset vallanpitäjiltä suvaitsevat... Ympäristöongelmat ja neuvostoaikana rakennettu infrastruktuuri vaativat toimia ja ilmastonmuutos voi sulattaa ikiroudan. Silti varsinainen haaste Venäjällä tiivistyy kolmeen kohtaan: Kiina, Kiina ja Kiina.”

”Viisikon” mukaan Venäjällä oli rakentumassa elävä kansalaisyhteiskunta, mutta Putin romutti sen perustan. Jos Angela Merkel uskaltaa tavata ihmisoikeuksien puolustajia Venäjällä, niin sitä Hautala toivoo myös Matti Vanhaselta ja Alexander Stubbilta. Näin on politiikassa, käytännössä kansalaisyhteiskunta toimii eri tavalla idässä kuin Brysselissä. Tästä erosta löytää aavistuksen Suhteiden Venäjästä. Tosin tieteellisen liturgian noustessa pintaan, tutkijat sulkeistavat helposti muut kuin tenttiin lukijat.

Kun lännessä yhdistyksiin liittyminen on lähes jokaiselle mahdollista ja yhteisöön halutaan uusia jäseniä, niin Suvi Salmenniemen tutkimuksen mukaan venäläiset kansalaisjärjestöt valikoivat piirinsä entisen kollektiivisen toiminnan tapaan: ”Yhteisöllisyys rajoittuu järjestön jäseniin – heihin luotetaan, heitä kohtaan tunnetaan solidaarisuutta, heihin sitoudutaan – mutta yhteisöllisyys ei laajene järjestön ulkopuolelle.”

Suhteiden Venäjän naisnäkökulmalla päästään naapurin sänkyyn asti, ja näihin sisäisimpiin tuntoihimme liittyen voimme aavistella, millaista kohtelua uudet venäläiset kestävät Medvedevin 1,5 miljoonalta byrokraatilta. Vaikkapa Maija Jäppisen tutkimusta perheväkivallasta luettuaan ei enää selittele venäläisnaisten ”laajalla sielulla”, miksi eukot eivät eroa ukoistaan, jotka tappavat itsensä votkalla alle 50-vuotiaana.

Naisia pidättelee väkivaltaisissa parisuhteissa niin taloudellinen, sosiaalinen, juridinen kuin emotionaalinenkin suojattomuus. Naisia myös syyllistetään erotilanteessa ja väkivallasta ei voi puhua julkisesti, mutta Jäppisen mukaan ”niitäkin tärkeämpänä työntekijät nostivat esiin naisten pelon ja emotionaalisen riippuvuuden puolisoistaan”. Raiskaus avioliitossa ei ole Venäjän lain mukaan rikos, ja vielä vuonna 1999 kaikista työttömistä 70 prosenttia oli naisia.

Nuoret naiset ovat hieman paremmassa tilanteessa, mutta Meri Larivaaran artikkelia lukiessa ei voi kuin hämmästellä heidän äitiensä tietämättömyyttä: ”... että vain raskaudenkeskeytys oli ehkäisykeino. Ja he ovat tehneet viisi, kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä raskaudenkeskeytystä, jota he pitivät ehkäisymenetelmänä, tosiaankin. Tämä on, no, niin sanoakseni sen aikaisten naisten mentaliteetti.”

(Savon Sanomat 23.5.2008)

Miten peili pitäisi pestä?

Jos kuvaisi yhdellä kohtauksella Venäjän tilannnetta, lainaus löytyy Anna Rotkirchin tutkimukesta kokoelmassa Suhteiden Venäjä. Siivooja-nanjan hätä uusrikkaan peilin edessä pistää silmään niin, että siinä tunnistaa sen ihmisen perimmäisen ahdistuksen, josta ennakkoluulot vierasta kohtaan kumpuavat.

Ja kun ollaan tässä kulttuurishokissa – uuden rikkauden ja tutun köyhyyden ristiriipunnassa –, ainoaksi vaihtoehdoksi jää usein toisen moraalinen tuomitseminen: ainakaan Saimaan rannalta venäläinen ei saa ostaa mökkiä.

Mutta Lena on pietarilainen työläisnainen. Kuukausien odotuksen jälkeen hänelle tarjotaan työtä, josta maksetaan yli kaksi kertaa enemmän kuin mitä hän saa kolmen perheen siivouksista. Muutaman päivän eurooppalaista tasoa eli evrostandardia vastaavaa huushollia siivottuaan Lena lopettaa työt. Niin peili voi pelottaa, ja varsinkin siihen katsominen:

”Koettakaa ymmärtää, olen tavallinen neuvostonainen, asun kommunalkassa yhdessä ainoassa pienen pienessä huoneessa. Joudun asuntoon, jonka eteisessä on erillinen, kaakeloitu WC. Se on pelkästään vieraita varten! (...) Kylpyhuoneessa on poreallas ja valtava, kattoon asti ulottuva seinäpeili (...) Työnantajani selitti minulle työtehtäviäni, mutta en pystynyt keskittymään, sillä päässäni pyöri vain kysymys: ’Miten pystyn pesemään tuon peilin?’”

Kohtaus sopisi jatkoksi Ryszard Kapúscinskin klassikkoon Imperiumi (1993), Magnus Londenin kertomuksiin Siperian matkoilta (1997) tai Karl Henrik Nikulan matkakirjaan Brodskys staket (2000).

(Savon Sanomat 23.5.2008)

Heidi Hautala ugrien maailmankongressissa Hanty-Mansijkissa 2008.

Hautalan kymmenen teesiä

Heidi Hautalan kirjan teeseihin tiivistyvät ne ongelmat, jotka Euroopasta päin katsottuna näkyvät Venäjän tilanteessa.

1. Oikeusvaltio on edellytys Venäjän kehitykselle. Medvedevin on pidettävä kiinni lupauksestaan kitkeä korruptiota, myös turvallisuuspalveluissa.

2. Venäjän itse itselleen kehittelemä käsite ”suvereeni demokratia” ei helpota kansainvälistä yhteistyötä.

3. Unionin yksittäisten maiden irtiotot Venäjän energian takia vahingoittavat yhteistyötä.

4. Terrorismisodan varjolla EU:n ja U.S.A.:n on lopetettava huonon esimerkin näyttäminen Venäjän kaltaisille autoritäärisille maille.

5. Ei ole syytä ylpeillä suhteilla Putinin Yhtenäiseen Venäjään, jos se ei edes yritä puolustaa oppositiopuolueiden olemassaolon oikeutta.

6. Tuki kansalaisjärjestöille, jotka ovat vallan parhaita vahtikoiria myös Venäjällä.

7. ”Suomessa on monipuolistettava Venäjä-yhteistyön julkista tukea ja ryhdyttävä jakamaan sitä muillekin kuin Suomi-Venäjä-seuralle.”

8. Venäjän suomensukuisten kansojen aseman parantaminen on Suomen, Viron ja Unkarin vastuulla EU:ssa.

9. Neuvostoliiton arkistot on avattava.

10. Jotta Suomen venäjänkieliset eivät olisi vain Kremlin yksipuolisen viestinnän varassa, on viisasta tukea täällä toimivaa venäjänkielistä mediaa.

(Savon Sanomat 23.5.2008)

Valokuvaruno "Kesätoimittajan Työpäiväkirja" Iisalmi 1981

Minna Canthin päivänä Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla juttua toimitusten juopottelutavoista. Viinan takia Hesarin ja Aamulehden päätoimittajat erosivat, joten heidän työnantajansa Sanoma Oyj menee itseensä. 

Kuitenkin niin sisäsiististi, että ei kerrota lahjonnasta, jota mediafirmat itse ovat harjoittaneet omilla edustustileillään. 

Hesarin esikoiskirjailijoiden kanssa biletetyt edustuseurot eivät ehkä ole ainoita tilaisuuksia, joista viinalaskuja kuitataan. Kuka päätoimittaja tai toimitus avaa ensimmäisenä lobbaustilinsä? Kuka ja ketkä saavat tänä päivänä juoda ja syödä median piikkiin?  

Valokuvarunoja kymmeneen postikorttiin

 

Lehtituki junnaa ja kirjailijaliitto lupaa pienen palkkion

 

Hej, nyt se mitä piti sanoa Helsingin kirjamessuilla 2022 on julkaistu Kaltiossa 1/2023. Esseen jatkona ovat messuttelujen Jälkisanat sekä Näköalan valokuvarunoja ja uusia kirjailijakuvia, jotka liittyvät Oulun kirjallisuuden talon näyttelyyn 3.3.-25.3.2023.

Esseiden yhtä hyvin kuin valokuvarunojen julkaisemiseen en ole löytänyt liikaa kanavia. Tuskin yhtä, joka edes vastaisi sähköpostiin, joten kiitos kuuluu tällä kertaa Kaltion päätoimittajalle Paavo J. Heinoselle.

Ahtaassa raossa rimpuilevat myös kulttuurilehdet. Heinosen pääkirjoituksen otsikko onkin ”Ajattelen koko ajan rahaa”. Kun kulttuurilehtituki junnaa vuoden 2006 tasolla ja tukieurot valuvat valtio-omisteisen Postin kirstuun, mitä tapahtuu kun seuraava kulttuuriministeri lyhentää valtion velkaa vaikka vain muutamilla tuhansilla euroilla.

Suomen Kirjailijaliittokin valmistautuu kiristyksiin. Liiton lehti Kirjailija 2/2023 keskittyy konflikteihin ja sotaan, joista kaivataan tekstiä. Jäsenkirjeen mukaan kirjoituksessa saa olla korkeintaan 2000 merkkiä ”ja siitä maksetaan pieni palkkio”.

Kun kirjailijoiden ammattiliittokin tarjoaa vain pientä palkkaa, siitä on hyvä ottaa esimerkkiä niin nyt kuin tulevina aikoina.

JK 

Kirjoittajayhdistysten Talvipäivillä esittelen näyttelyä Näköala Haminavuorelle Oulun kirjallisuuden talossa (Hallituskatu 9) perjantaina 24.3. klo 18.00.

Romaani Venäjän metsästäjät ilmestyy kesäkuussa 2023

 

Kesäkuussa ilmestyvä romaani kertoo Venäjästä ja kolmen miehen työmatkasta Kominmaalle. Erämies, konsultti ja tutkija lähtevät Komiin, jossa hirvien tarhaaminen onnistui jo Neuvostoliiton aikaan. Tarhaustaitoja tarvitaan hullun lehmän taudin uhatessa Suomen hirvieläimiä.

Hirviyrityksen lisäksi Venäjän metsästäjissä kuvataan perinteisiä komilaisia metsästystapoja romaanin alaotsikon Eräurheilua Kominmaalla mukaisesti. Kertojan näkökulma on konsultti Pekka Pakkalalla, ja romaani tapahtuu Vladimir Putinin jälkeisessä vallan siirron ajassa.

Uusi aika tarjoaa jälleen yritysmahdollisuuksia, kun Ukrainan erikoisoperaation talouspakotteet hellittävät. Pimeys kirkastuu aitovenäläiseksi kulta-ajaksi lupaavat uuden Venäjän, Novoimperiumin, vallanpitäjät.

Suomalais-ugrilaisiin kansoihin olen tutustunut Venäjän-matkoillani. Ensimmäisen kerran tapasin ugrikirjailijoita Viron Lohusalossa 1996 ja sen jälkeen olen vieraillut Udmurtiaa lukuun ottamatta kaikissa ugritasavalloissa. Olen ollut mukana myös M. A. Castrénin seuran ja Suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien AFUL:n hallituksissa.

Komissa olen päässyt käymään vuonna 1997 ja 2017, joten eräkirjallisuuden perinnettä jossain määrin murtava teos on hakenut muotoaan useampia vuosia. Isona apuna matkan varrella on ollut Paula Kokkonen, joka opetti suomea Syktyvkarissa ensimmäisen Komin-vierailuni aikana.

Oulun näyttelyyn 27 uutta kirjailijakuvaa

Iisalmessa näyttely Näköala Haminavuorelle päättyy perjantai-aamuna 3.3., ja iltapäivällä nostan kuvat seinälle Oulun kirjallisuuden talossa (Hallituskatu 9).

Oulun näyttelyn uutuutena on 27 kirjailijakuvaa vuosilta 1980–2010. Tampereen Laiku-gallerian toukokuun näyttelyä jäivät odottamaan mm. Satu Hassin, Martti Joenpolven, Jyrki Lehtolan ja Ilpo Tiihosen mustavalkeat vedokset.

Kirjoittajayhdistysten Talvipäivillä Oulussa esittelen kirjallisuuden talon näyttelyä perjantaina 24.3. klo 18.00. Talvipäivien ohjelma löytyy täältä.

"Ulkomaat" kokoelmasta Sanomalehtirunoja (2016)

Etna 1987.